A/N: Tämä ficci löytyy jo ennestään Sohviksesta, mutta ajattelin lisätä sen tännekin.

Disclaimer: Kaikki minkä tunnistatte jo ennestään kuuluvan Dragonball universumiin kuuluu Akira Toriyamalle. Muut hahmot ja paikat minulle.

Varoitus: Sisältää spoilereita fanfictioneistani Goodbye planet Vegeta ja Universumin vahvin.

1. Kohti maata

Kaikkialla oli pimeää. Oli mahdotonta nähdä ympärilleen, paitsi ne pienenpienet lieskat, joita näkyi siellä täällä – aseiden suuliekit. Meteli oli kova. Kaikkialta tuntui kuuluvan kirkunaa ja hysteeristä itkua, sekä julmaa ja kylmää naurua, aseiden laukauksia ja räjähdyksiä. Kirztenistä tuntui siltä että hän ei olisi päässyt eteenpäin, vaikka hän kuinka juoksi. Tietenkään hän ei nähnyt siinä pimeydessä mitään, joten eihän hän periaatteessa voinut olla varma siitä että hän ylipäätänsä eteni minnekään. Vähitellen rupesi tulemaan valoisampaa, oli yhä hyvin pimeää, mutta nyt hän saattoi erottaa siluetteja, jotka oli piirretty seiniin kirkkaalla ja juoksevalla verellä. Kaikki ne hahmot niissä saastaisissa seinissä, hän tunsi jok'ikisen, oli nähnyt heidän kaikkien kuoleman, tai jos ei nähnyt, niin kyseisen henkilön kuolema oli koskettanut häntä syvästi, jättänyt arvet sisälle. Vähitellen hän tunsi miten hänen jalkansa rupesivat painamaan tolkuttomasti. Hänen vauhtinsa hidastui ja hän tunsi kammottavaa kipua molemmissa jaloissaan, vähitellen kipu levisi kaikkialle. Joku tarrasi hänestä kiinni ja otti tiukkaan otteeseen. Valo välähti kirkkaana pimeydessä paljastaen muutaman ruumiin jossain siellä tyhjyydessä. Hän näki miehiä, jotka olivat aseistettuja, poliiseja, jotka ottivat rosvoilta rahaa ja päästivät nämä menemään, ihan kun mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Korruptiota! Sitä se kaikki oli. Lasten itku ja heidän vanhempiensa huuto rupesivat kaikumaan yhä voimakkaampina. Kirzten ei voinut liikkua. Hän näki valon välähtävän takanaan ja jokin iskeytyi hänen selkäänsä. Oliko hän kuollut? Jostain, kaukaa mutta kutsuvana kaikui tytön ääni joka herätteli häntä. Sitten hän tunsi jotain kylmää ja märkää…

Kirzten havahtui kylmän veden vaikutuksesta muistojensa keskeltä ja kiirehti väistämään heitä lähestyvät asteroidit. Hän huokaisi helpotuksesta onnistuttuaan välttämään kolarin viimehetkellä, pyyhkäisi otsaansa ja valui istuimelleen. Hän tarkkaili vettyneitä vaatteitaan, katsahti ulos aluksensa ikkunasta ja ihaili sitä kaunista, mutta synkkää avaruutta. Yhtäkkiä, häntä puistatti. Se pimeys, jota lievittivät satunnaiset kirkkaat täplät, se toi väkisin mieleen hänen unensa, joka oli ollut kaikkea muuta kuin nautinnollinen. Zarah huokaili hänen vieressään melkein tyhjä sanko käsissään. Hän kaatoi loputkin vedet leikkisästi äitinsä päälle ja tokaisi kiihtyneenä:
"Oletko hullu!? Jos en olisi saanut sinua havahtumaan tuosta sinun unestasi, olisimme molemmat kuolleet, vaikka välillä kyllä tuntuu, ettei sillä olisi mitään merkitystä."
"Mitään nukkunut!"
"Niinpä niin, näytit muuten vain siltä kuin ufo olisi ottanut sinut valtaasi… tai syönyt aivosi."
"Ehkä minä sittenkin torkahdin…", Kirzten myönsi ja uppoutui taas haaveilemaan, otettuaan ensin vetisen, pitkähihaisen paitansa pois.
"Ehkä, ehkä!? Et ole nukkunut kunnolla kahteen viikkoon. Nyt saa riittää, joten mene nukkumaan, minä ajan."

Kirzten yritti vielä väitellä vastaan, mutta hänelle oli koko sen kymmenisen vuoden aikana tullut varsin selväksi miten päättäväinen Zarah oli. Jos tämä vaati jotain, etenkin jos sillä oli jotain tekemistä jonkun terveydentilan kanssa, vastaan oli hyvinkin turha pyristellä. Kirzten siis päätti lopulta luovuttaa. Kirzten huokaisi ja loikkasi väsyneenä ja voimattomana pehmeähköön, "hieman" sottaiseen sänkyyn, jolla lojui valokuvia, kirjoja ja paljon muuta tärkeää ja ei-niin-tärkeää. Hän kaivoi itselleen makkaratyynyn jostain paperiröykkiön alta, asetteli sen tyhjään ja puhtaaseen kohtaan ja potkaisi pinon vanhoja valokuva-albumeita tylysti alas - kaikki paitsi yhden, jonka hän laittoi hellävaraisesti vaatetelineen päälle. Ennen sitä hän otti sieltä vanhahkon valokuvan. Hän suuteli sitä silmät kosteina ja sujautti sen sitten tyynynsä alle. Hän nousi hetkeksi pois sängystä, kaivaakseen melko uuden, mutta hyvin kärsineen ja kuluneen huovan sängyn alta. Hän istui takaisin sängylle, asetteli tyynyn vieläkin paremmin ja veti huovan päällensä ja nukahti melkein heti…

Zarah laittoi automaattiohjauksen päälle hetkeksi hakeakseen itselleen jotain purtavaa. Hän tuijotti lähes tyhjyyttään ammottavaa jääkaappia, otti sieltä limutölkin ja paiskasi oven kiinni. Hän kolusi kaapit, muttei löytänyt mitään mistä hän olisi osannut loihtia jotain kelvollista. Kaikilla oli heikkoutensa, ja Zarahin kohdalla yksi niistä oli kehno ruuanlaittotaito, sanottakoon puolustukseksi että hän oli vielä lapsi, mutta hänen äitinsä oli osannut kokata kelvollisesti lapsesta asti, joten siinä taas oli seikka johon on hyvä takertua. Zarah tyytyi kävelemään pienelle lipastolle ja nappaamaan yhdestä laatikosta pussillisen suklaanameja, jotka tosin oli ostettu jostain ylettömästä terveyshihhulointiplaneetalta, jossa he olivat viimeksi käyneet. Zarah irvisti laittaessaan yhden karkeista suuhunsa: Jos tarjolla olisi ollut jotain parempaa, olisi hän jo käynyt oksentamassa sen soovan pois, mutta kun ei ollut muutakaan ruokaa niin oli pakko tyytyä siihen mitä oli. Hän kulautti lopun juoman alas (melkein täysinäinen pullo) yhdellä huikalla saadakseen makeisten aiheuttaman hirveän maun pois suustaan.

Hän istui takaisin aluksen puikkoihin ja nosti jalkansa viereiselle tuolille. Zarahia ärsytti. Siellä he olivat reissanneet kuukausia, ympäri avaruutta etsimässä sopivaa planeettaa jolle asettautua. Mutta mikään ei ollut sellainen, jonka ympäristössä he olisivat selvinneet. Viimeiset planeetat kaikki olivat olleet jotain suurien sotien keskipisteitä, tai sitten niiden ilmakehä ei vain ollut sovelias. Kirzten oli ollut tosi masentunut viimeaikoina, totta kai tämä yritti salata sen, mutta Zarah ei ollut tyhmä, hän tiesi todella hyvin mikä hänen äitiään vaivasi, häntä, itse asiassa, vaivasi sama asia, vaikka ei yhtä laajassa mittakaavassa. Zarah ymmärsi tosin sen, ei kenestäkään varmasti olisi helppoa, jos hän olisi joutunut eroon rakkaastaan, olisi metsästänyt tätä ympäri Universumia vuosia, ja sitten kun saa, kaiken sen uurastuksen jälkeen, suuren vihjeen tämän olinpaikasta, tulee hetkenkuluttua viesti, että tämä on kuollut jonkun kapinoijan takia. Zarahistakin se tuntui kurjalta, vaikkei hän ollut koskaan isäänsä tavannutkaan. Ehkä se juuri olikin se syy – uteliaisuus.
"Huoh, että voikin olla näin rasittunut olo, vaikka ei ole tarvinnut tehdä mitään ruumiillista moneen päivän. Tämä jatkuva reissaaminen vaan alkaa väsyttää", hän huokaisi kyllästyneenä ja heitti karkkipaperin roskikseen – se kuitenkin meni ohi ja liittyi monien muiden roskien sekaan lattialle.

Tosiaan, ei hän voinut syyttää siitä kaikesta reissaamisesta Kirzteniä, oikeastaan hän oli kiitollinen. Zarahilla oli ollut kaikkialla, lähes kaikkialla, mihin hän oli Kirztenin kanssa yrittänyt asettautua vakavia sopeutumisvaikeuksia. Hänestä ei tuntunut juuri kukaan pitävän, etenkin tytöt olivat olleet koko ajan kiusoittelemassa häntä.
"Sekarotuinen, ilotyttö, äpärä, psykopaatti…"
Zarah ei voinut itselleen mitään, kuten ei myöskään sille, että kaikki ne tyypit olivat juntteja. Mitä väliä vaikka hän onkin sekarotuinen? Eikös se vaan ole hyvästä, hänen äidissäänkin oli viittä eri rotua, mutta haittaako se? Kirzten oli ennemminkin monipuolinen lahjakkuus sen vuoksi. Ei ollut juuri mitään, jossa hän ei pärjännyt. Ja mitä siitä jos hänen vanhempansa eivät olleet naimisissa? Eihän se edes ole nykyään mitenkään ihmeellistä. Yhä enemmän ja enemmän rikkonaisia perheitä, mutta mitä sellaiset puhdasverisyyttä arvostavat, itseään täynnä olevat pökkelöt ymmärtäisivätkään. Eniten häntä tietenkin ärsytti se että hänen vartaloaan pilkattiin. Ei koska hän olisi ollut lihava tai koska hänellä olisi ollut lasit - syyt joita on yleensä helppo pitää syinä kiusaamiseen. Syy oli se, että hän oli lapsi teinitytön vartalossa. Hän oli pitkä, pitempi kuin mitä monet ovat yläasteen lopussakaan. Monet hänen ex-luokkalaisistaan olivat aina sanoneet, että jos hän värjäisi hiukset vaaleammiksi, näyttäisi hän bimbolta. Tietenkin hän joutui kokemaan kiusaa myös poikien seurassa, mutta se olikin sitten enemmän fyysistä, mistä yksi yleinen nimitys, psykopaatti tuli. Jos Zarah ei saanut setvittyä asioita puhumalla ja häntä ei jätetty rauhaan, otti hän käyttöön nyrkkinsä, hampaansa… mitä milloinkin. Opettajat tunsivat hänet itäisellä alueella varsin hyvin hänen huonon koulumenestyksensä ja huonon käytöksensä vuoksi.

Aluksen laite hälytti, se oli havainnut planeetan lähellä. Zarah lopetti menneiden pohtimisen ja painoi muutamaa nappia.
"Aloitetaan skannaaminen", kuului koneesta ja se rupesi analysoimaan planeetan ilmakehää ja kaivamaan siitä tietoa. Zarah otti mukavan asennon ohjaajan penkillä lukiessaan tietoja planeetasta. Ensin ilmestyi planeetan kuva – se oli pienehkö planeetta, joka kimmelteli sinisenä. Zarah ei muistanut milloin hän olisi nähnyt yhtä ihanan näyn.
"Planeetta maa. Happipitoinen ilmakehä. Asukasluku, pienehkö. Suhtautuminen muukalaisiin: Maan asukit eivät suurimmaksi osaksi usko elämään Maan ulkopuolella, ja heistäkin enemmistö uskoo vain marsilaisiin. Massan sekaan soluttautuminen on helppoa", Zarah lueskeli kiinnostuneena planeetan kuvausta, mutta yhtäkkiä Kirzten rynnisti hänen viereensä ja syötti koneelle ylimääräisiä komentoja. Zarah kohotti epäileväisenä toista kulmakarvaansa ja ihmetteli tämän äkkinäistä piristymistä.
"Heräsit siis, mutta mikäs sinulle tuli?" Zarah kysyi.
"Tämä ei voi olla totta… minun serkkuni lähetettiin tuhoamaan tämä planeetta hieman hänen syntymänsä jälkeen, ja siitä on jo vuosia. Olin silloin jotakuinkin sinun ikäisesi." Kirzten luennoi ja luki nyt uutta informaatiota.
"Oletko varma, että se oli juuri tämä planeetta, Maa. En usko että hän olisi jättänyt sen tuhoamatta, ainakaan sen perusteella mitä olen kertonut Saiyalaisista."
Kirzten naurahti. Hän oli puhunut paljon pahaa Saiyalaisuudesta, kiitos siitä Nappalle ja Vegetalle, osittain tietenkin myös hänen serkulleen Raditzille.
"Siksi olenkin näin hämmentynyt. Tämä ei voi olla mahdollista. Äläkä sano että olen erehtynyt planeetasta, olen varma että se oli tämä 'sininen planeetta'", Kirzten sanoi ja laittoi koneen nyt tulostamaan kaiken tiedon ulos.
"En muista milloin olisit ollut noin innoissasi yhtikäs mistään", Zarah totesi yllättyneenä.
"Minulle tuli outo tunne. Minusta tuntuu siltä kuin minun pitäisi mennä selvittämään tilanne", Kirzten haaveili.
"No mitäs jos menisimme sitten tutustumaan tähän planeettaan vähän tarkemmin? Pitäähän meidän hankkia muutenkin lisää täydennystä ruokapuoleen ja roskista olisi hyvä päästä eroon", Zarah sanoi ja heitti tyhjän limonadipullon roskikseen – tällä kertaa se meni sinne.
"Olet aivan oikeassa", Kirzten naurahti ja laittoi aluksen valmiiksi laskeutumisen varalta. Hän etsisi jonkin paikan jonne he voisivat Zarahin kanssa majoittautua, ja sitten hän yrittäisi löytää serkkunsa, Kakarotin…