A/N

No niin, apua. :''D Tässä sitä nyt ollaan, esimmäinen KOSKAAN kirjoittamani ficci päätyi sitten kaiken kansan luettavaksi. Tietysti USUKia, suosikki paritukseni kun sattuu olemaan. Mitään kamalan suurta ja mahtavaa ette varmaan tule tästä ficistä irti saamaan - kuten jo aikasemmin totesin, tämä on aivan ensimmäinen ficcini. Haha. Tulen varmaan katumaan, että ikinä julkaisinkaan tämän. Kirjoitustaitoni ovat aika vajanaiset /huomaat sen varmasti. x''D Yritän kuitenkin parhaani - harjoittelemalla mestariksi! :3 Mulla tuli muuten vähän onkelmia ton genren kanssa, eli älkää ihmetelkö jos menee päin pebaa.

Nimi: Tuntematon lentävä kohde
Kuvaus: Alfred on normaali 10 -vuotias poika, joka vihaa vain kahta asiaa itsessään. Jäljittäessään tuntematonta lentävää kohdetta tämä huomaa vihaavansa sittenkin jopa kolmea asiaa. Ja kun joukkoon tungetaan vielä enkelipoika, saa Alfred huomata että vihattavia asioita onkin paljon enemmän.
Tyylilaji/genre: Drama/Humor (myöhemmissä luvuissa ANGSTII / sopii hyvin yhteen humorin kanssa!)
Ikäsuositus: Eh, tämäkin menee vähän oudosti. T:hen päädyin lopulta.
Tekijänoikeudet: Hahmot ja Hetalia kuuluvat Himaruya Hidekazille, itse omistan vain tarinan.

Varoitukset: MUAHAHA, minä niin rakastan verta. Ja kiroiluakin esiintyy, mutta se tuskin kamalasti ketään hetkauttaa. :''D

Alfred vihasi itsessään kahta asiaa: tämä ei osannut pitää suutansa kiinni oikeissa tilanteissa, joka oli johtanut lukuisiin, ei kaivattuihin välikohtauksiin. Tällainen piirre ei ollut pikkupojilla edes kovinkaan harvinainen, Alfred vain oli vielä normaaliakin huonompi olemaan sekuntiakaan hiljaa. Lisäksi tämä vihasi oikean kätensä pikkurilliä, joka vääntyi hassuun kulmaan - oikeastaan kukaan ei huomannut sitä, mutta kymmenvuotiaalle pojalle pikkurillin kulmakin saattoi merkata jotakin tosi tärkeää.

Muuten Alfred oli varsin tyytyväinen itseensä. Hän eli onnellista elämää vanhempiensa ja veljensä, Matthewn, kanssa. Itseasiassa Matthew ja hänen "isänsä" eivät olleet mitään sukua Alfredille. Pojan isä oli kuollut tämän ollessa vasta pikku lapsi, eikä hän muistanut isästään juuri mitään. Viiden vuoden kuluttua Alfredin äiti, Karen Jones, meni kihloihin Matthewn isän kanssa. Alfredilla ja Matthewilla oli vain vuoden ikäero ja näin tulivat varsin hyvin toimeen keskenään.

"A-apua, Alfred!" Matthew vikisi. Poika kantoi sylissään kahta muuttolaatikkoa, joiden kyljessä luki "Matthewn lelut" sekä valtavaa jääkarhu pehmolelua.
"Häh?" Alfred kysyi, joka puolestaan kantoi neljää laatikkoa ilman minkäänlaisia ongelmia. "Tarvitsetko apua?"
"No, jos voisit vaikka kantaa Kumashiroa", Matthew sai sanottua ja ojensi ontuvasti pehmoleluaan Alfredille. Niin, Matthew ei ollut mikään lihaskimppu. Alfredista ei voinut sanoa ihan samaa.
"Eikös se ollut Kumatarou viime kerralla?" Alfred kysyi ja heitti helposti ison pehmolelun lastinsa päälle.
"Kyllä se varmasti oli Kumachou", Matthew vastasi mietteliäästi ja lähes kompastui jalkoihinsa "... vai sittenkin Kumahero."
"Ei voinut olla Kuma Hero! Minä olen kyllä ainoa superhero tässä talossa", vanhempi pojista protestoi. Alfred sattui olemaan kovan luokan supersankarifani ja uskoi itsekkin olevansa jonkin sortin supersankari.
"Eihän sinulla ole supervoimia?" Matthew sanoi kulmiaan kurtistaen. Matthew oli nuoresta iästään huolimatta varsin fiksu - ainakin Alfredia fiksumpi.
"Onhan, osaan syödä vaikka kymmenen hampparia jos tarve vaatii!" Alfred huudahti ja avasi suunsa ammolleen "Mihulla on häin iho huu!"
"Ehkä jos vain kannamme nämä laatikot sisään", Matthew sanoi luovuttaen.
"Joo! Minä olen ennen sinua!" Alfred huudahti ja pinkaisi juoksuun. Talon kuistille ei ollut enää matkaa kuin muutama metri, mutta sekin tuntui Matthewsta voittamattoman pitkältä.

Ei Alfredin perhe mitenkään upporikas ollut, mutta jo talon ulkokuoren perusteella näki, että he olivat sieltä rikkaammasta päästä. Seinät olivat valkoisista tiilistä, jotka kimmelsivät auringonvalossa, katto vaaleanvihreä ja ikkunat suorastaan valtavat. Ohikulkijoiden mielestä etupiha oli jo valtava terasseineen päivineen, mutta näkisivätpä he takapihan! Talon toinen puoli oli pyhitetty lapsille, voi kuule mitä kaikkea sieltä löytyikään aina uima-altaista hulavanteisiin ja teltoista vesipyssyihin.

Kaikesta tästä huolimatta Alfred oli kovin yksinäinen. Vesisodan leikkiminen oli aika kalseaa yksinään ja Star Wars -vihollisten kuvittelu alkoi jo pitkästyttää. Matthewsta ei ollut aina leikkikaveriksi, sen verran - ainakin Alfredin mielestä - pehmo kun oli. Uima-altaassa sukeltelu oli toki aina mukavaa, kaverin kanssa tai ei, mutta uikkareiden vaihtaminen oli sen verran pitkä prosessi, ettei Alfred jaksanut sitä joka kerta suorittaa. Sitä paitsi altaan vesi kylmeni öisin jäätäväksi. Se oli ehkä suurempi syy, miksi uiminen ei kiinnostanut.

Vaikka Matthew oli käynyt Alfredin luona jo ties kuinka monesti, jaksoi tämä joka kerta ihastella kaikkea mahdollista mitä katseellaan löysi. Eikä ihme, talohan oli aivan yhtä upea sisältä kuin ulkoakin. Sisällä vallitsivat samat sävyt kuin ulkonakin - valkoinen parkettilattia, vaaleanvihreät seinät ja tummanruskeat huonekalut. Rouva Jones ei ollut turhaan yksi tämän päivän tunnetuimmista sisustusarkkitehdeistä - koti suorastaan uhkui värisilmää ja tyylitajua. Jopa vihreät omenat, kauniisti lasipurkkeihin aseteltuina näyttivät uskomattoman hyvältä ikkunalaudoilla komeillessansa. Valkoisille nahkasohville oli aina mukava istahtaa katsomaan 3D -elokuvia, tai sitten saattoi ottaa torkut pehmeällä karvamatolla.

"Ooh, en vieläkään voi uskoa, että minäkin tulen asumaan tästä päivästä eteenpäin täällä", Matthew huokaisi innostuksesta ja rutisti pehmoleluaan entistäkin kovempaa.
"Njääh, eihän se niin kummoinen juttu ole. Sänkysi ja tavarasi vain raahataan minun huoneeseeni -" kävikö Alfredin kasvoilla pieni pettynyt ilme? "- ja sitten sinä nukut siellä." Alfred kohautti olkapäitään kuin muuttaminen olisi vain joku tylsistä kotiaskareista. Poika huomasi Matthewn kasvoilla pettyneen ilmeen, kuin karkkipäivä olisikin siirretty huomiseksi.
"Mutta onhan hirvittävän hauskaa silti!" Alfred tokaisi ja sai nuoremman taas hymyilemään "Mennäänkö ulos leikkimään?"
Matthew nyökkäsi onnellisena. "Joo! Kuka ekana ulkona?" tämä sanoi ja pinkaisi juoksuun.
"Heei! Epistä! Varaslähtö!" Alfred huudahti ja hyppelehti Matthewn perään.

Alfred ei arvannutkaan kuinka paljon tämän elämä tulisi muuttumaan vain siksi, että oli tahtonut mennä ulos. Niinkin yksinkertainen syy todellakin voi muutta elämän perinpohjaisesti.

"Hahaha, ota koppi!" Alfred hihkaisi. Pojat olivat päätyneet pelaamaan koulunsa pihalle baseballia. Alfred oli tässä pelissä ylivoimaisen hyvä Matthewta vastaan.
"Joo-joo!" Matthew vastasi epävarmasti - viime kerralla kun he olivat pelanneet, poika oli saanut mustelmia ympäri kehoaan.
"Tällä kertaa saan sen kiinni", hän ajatteli hammasta purren "Ihan varmasti." Vaan kuinkas kävikään - ennen kuin Matthew ehti räpäyttää silmiään kova pallo lensi suoraan tämä mahaan.
"Auts!" Matthew älähti ja piteli vatsaansa.
"Oho, sattuiko?" Alfred huusi kauempaa.
"Mi-mitäs luulet?" toinen pojista kysyi itku kurkussa.
"Sori, ei ollut tarkoitus", Alfred sanoi juostuaan Matthewn luokse. Matthew vain pudisti päätään ja istahti hiekkakentän reunalle.
"Heei - et kai sinä nyt pahottanut mieltäsi?" Alfred kysyi aidosti huolissaan. Matthewn olisi tehnyt mieli ärähtää jotakin Alfredille, mutta toimikin päinvastoin:
"En lainkaan, sattuu vain vähäsen. Ei se mitään, jatketaanko kohta peliä?"
Matthewn teki mieli lyödä itseään vähintäänkin yhtä kovaa kuin pallo oli osunut.

Alfred osui vielä pari kertaa Matthewiin, mutta tämä kesti iskut sitkeästi. Suurimman osan hän sai väistettyä, parin jopa kiinnikin. Lopulta pojat lopettivat pelinsä.

"No niin! Täältä tulee!" Alfred huudahti ja heitti pallon ilmaan. Matthew varautui tulevaan iskuun, mutta saikin vastaansa jotakin muuta. Alfred löi pallo niin kovaa kun pystyi, mutta pallo ei lähtenyt ilmalennolle yksin. Maila kohosi komeassa kaaressa ylös, pyöri hurjasti ilmassa ja tippui sitten aivan Matthewn viereen, joka ei saanut järkytykseltä sanaa suustaan. Hetken aikaa oli aivan hiljaista, ellei ohi ajavien autojen melskettä laskettu.
"Hups", Alfred sai lopulta sanottua.
"Ai että ihan 'hups'? Se oli varmaan kymmenen sentin päässä minusta, olisin voinut vaikka ... vaikka saada aivohalvauksen!" Matthew huusi ennennäkemättömän kovaa.
"No jotain kyllä kolahti", Alfred mutisi, mutta tämän oli vaikea peitellä virnistystään - Matthewta ei ihan joka päivä saa raivoamaan tuolla tavoin. Ja poikahan myös huomasi puoliveljensä typerän virneen.
"Mikä naurattaakin vielä?" tämä kysyi, muttei enää niin vihaisena - raivo oli laantunut hetkessä, Matthewin tuntien.
"Hahaha, en ole koskaan nähnyt sinua huutamassa tuolla tavalla", Alfred naurahti.
"... no nytpähän näit."
Alfred vain kohautti olkapäitään ja halasi pikaisesti pikkuveljeään. "Nääh, eihän se edes osunut."
"Niin kai sitten", Matthew sanoi ja onnistuihan tämä vähän hymyilemäänkin.
"Lopetetaan jo tältä päivältä - eiköhän tässä ollut jo ihan tarpeeksi rellastusta yhdelle päivälle", Alfred huikkasi ja juoksi hakemaan maassa lojuvan baseball -mailansa.

Aurinko alkoi pikkuhiljaa laskea ja taivaanranta punottaa. Pilvet värjäytyivät hiljalleen oransseiksi. Sellainen ilta ei ollut kovinkaan erikoinen kesäloman puolivälissä. Lämpötilakin hoippui lähellä 25 astetta vaikka ilta ja yö olivatkin jo laskeutumassa kaupungin ylle.

"Hei Alfred, mikä tuo on?" Matthew kysyi ja osoitti taivaalle.
"Taivas", Alfred vastasi edes katsomatta ylös. Poika oli kovin innostunut välttelemään haljenneita kohtia katukivissä, eikä kiireiltään ehtinyt nostaa edes päätään.
"Ei kun tuo lentävä juttu", Matthew intti.
No nyt kiinnostui Alfredkin. "Lentävä juttu? Niin kuin supersankari?" hän hihkaisi ja alkoi tähyillä taivaisiin. "Se näyttää laskeutuvan - mennään katsomaan!"
"Ai nytkö?" Matthew hämmästeli "Meidän pitäisi olla kotona seitsemältä eikä siihen ole kuin puolituntia."
"No milloin muulloinkaan? Tämä on ihan ainutlaatuinen tilaisuus! Mitä jos me tavataan Batman? Tai vaikka Spiderman?" Alfred hihkui innosta ja kiihdytti kävelyvauhtiaan. Vaikkei Matthew mikään suuri supersankareiden fani ollutkaan, sai tunnistamaton lentävä kohde hänetkin kiinnostumaan.
"O-okei!"

Pojat olivat juosseet ties miten pitkään lentävän kohteensa perässä. Matthew oli reilusti jäljessä, mutta Alfred ei kiinnittänyt häneen huomiota. Tärkeintä olisi saada supermies kiinni ja pyytää häneltä vähän supervoimia.

Alfred tunsi kotikaupunkinsa seudut kuin taskunsa, eikä hänen tarvinnut miettiä katuja ja risteyksiä tietääkseen missä oli. Jokainen nurkka ja kulma olivat tuttuja, samoin kuin ihmisten kasvot - monet jopa tervehtivät häntä. Alfred oli asunut tässä kaupungissa koko elämänsä. Joskus aivan pienenä, ennen kuin hänen isänsä kuoli, he olivat asuneet jossakin kerrostalossa kaupungin keskustassa.

Tuntematon lentävä kohde, jonka Alfred nimesi ufoksi, katosi kerrostalon taakse. Ufo oli jo kovin alhaalla ja yhdestä asiasta Alfred oli varma: se ei ollut Batman tai Spiderman. Poika tunsi olonsa vähän tyhmäksi - eihän Spider -tai Batman osaa lentää. Sitä paitsi ufo oli valkoinen, tai ainakin vaalea, ei suinkaan punainen tai musta. Alfred oli ehkä hieman pettynyt, mutta halusi silti tietää mikä häntä huijannut ufo oli.

"He-hei! Alfred!" Matthew huudahti hengästyneenä ja kumartui nojaamaan jalkoihinsa. Keuhkoihin pisti kamalasti ja jalat olivat puutuneet juoksusta. Lisäksi Matthew oli kompastunut matkalla kahdesti ja polvissa sekä kyynärpäissä oli ruhjeita. Alfred oli ainakin parikymmentä metriä kauempana Matthewsta, eikä näyttänyt kuullen tätä.
"Voihan mätä, kello on jo viittä yli seitsemän", Matthew mutisi. "Alfred osaa kyllä kotiin... mutta minulla ei ole harmainta aavistustakaan missä olen."

Alfred oli saapunut rantakadulle. Meri-ilma tuoksui suolaiselta ja kostealta, mutta samaan aikaan lämpimältä ja raikkaalta. Vaikka Alfred oli aina viihtynyt paremmin maalla kuin vedessä, ei tämä voinut olla pitämättä siitä. Alfred veti keuhkot täyteen kosteaa meri-ilmaa ja kuin huomaamattaan tämä oli pysähtynyt katselemaan auringonlaskussa tuikkivaa merta. Lokit kaartelivat lähellä talojen kattoja ja vaakkuivat tuttuun tapaansa. Alfred hymyili nojatessaan rantaa ympäröivään aitaan - aina ei pääsisi näkemään tällaista näkyä.

Pian pojan huomio kuitenkin kiinnittyi veden tuntumassa makaavaan myttyyn - tämä epäili jo seuranneensa ties miten pitkään vain jotain tuulen rieputtelemaa riepua, joka oli kaukaa katsottuna näyttänyt joltakin aivan muulta. Alfred nosti toisen jalkansa ranta-aidan päälle ja heilautti näin itsensä toiselle puolelle. Rannalle meno oli kielletty toistaiseksi, sillä vedestä oli löydetty jotakin vaarallista levää, mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota jos joku sinne eksyisikin.

Silloin Alfred huomasi vihaavansa jopa kolmea asiaa itsessään - vääntyneen pikkurillin ja kesyttämättömän suunsa lisäksi hän vihasi yhtä hiustupsua joka sojotti keskeltä tämän päätä. Ärsyttävä tupsu heilui ja pomppi silmille Alfredin juostessa tai kallistaessaan päätään alas. Jälleen kerran poika joutui pyyhkäisemään hiussuortuvan pois kasvoiltaan nähdäkseen kunnolla eteensä.

Mutta nyt Alfred ei tiennyt olisiko sittenkään halunnut nähdä sitä.

Ei, se ei ollut kangasmytty. Eikä se sen puoleen ollut supermieskään. Se oli lapsi, nopealta arviolta hieman Alfredia lyhyempi. Lapsen kasvot olivat hiekan ja veren peitossa - joka sai Alfredin perääntymään pari askelta. Lapsella oli päällään valkoinen tooga, sekin märkä ja likainen. Ja lisäksi yksi ei-niin-tärkeä-yksityiskohta: hänellä oli enkelinsiivet ja jonnekkin kauemmas oli kimmonnut sädekehäkin.

Alfred vapisi kauttaaltaan. Oliko se enkeli vai joku tollo, joka yritti huijata häntä? Oli miten oli, hän oli aivan verinen, eikä se yleensä tarkoittanut mitään kamalan hyvää. Alfred teki päätöksensä nopeasti. Hän päätti ottaa jalat alleen.

Alfred juoksi ehkä kymmenen metriä kauemmas lapsesta rannalla, mutta pysähtyi sitten. "... Mitä hittoa minä teen?" tämä kuiskasi "Onpas sankarillista. Todella." Alfred oli kovin pettynyt itseensä - näin hän siis toimi tositilanteessa. Juoksisi karkuun. Poika kirosi typeryyttään ja palasi sitten maassa makaavan enkelin luokse.

"Eh, hei", Alfred sanoi takerrellen. Ei elettäkään siihen suuntaan, että enkeli olisi kuullut. Alfred hivuttautui lähemmäksi - kyllä, hän oli kaikesta huolimatta jättänyt ensin hieman turvaväliä - ja käänsi tämän selälleen. Tai ainakin yritti. Siivet panivat vähän vastaan, joten Alfred istuutui polvilleen maahan ja nosti enkelin pään syliinsä. Alfred hätkähti taas verta, muttei tällä kertaa juossut karkuun kuin mikäkin pelle.

"Hu-huhuu?" Alfred kuiskasi. Ei vastausta.

Enkeli oli vaaleahiuksinen poika - Alfred oli aina luullut, että vain tytöt olivat enkeleitä, joka johti sekin pieneen järkytykseen. Toisaalta enkeli oli sirorakenteinen, ei suinkaan poikamainen. Tämäkin aiheutti Alfredille päänvaivaa. Voisihan tytölläkin olla lyhyet hiukset. Hän jätti kuitenkin tämän seikan sikseen, nyt olisi tärkeämpää tutkia enkelin vammat ja olisi tietysti mukava saada tietää oliko tuo edes elossa.
Vaikka tilanne olikin vakava, suorastaan hengenvaarallinen, Alfredin oli pakko peittää pientä naurun tirskahdusta. Enkelillä oli paksut kulmakarvat ja kun Alfred sanoi paksu, hän myös tarkoitti sitä. Pian tämä kuitenkin vakavoitui ja alkoi miettimään mitä tilanteessa tulisi tehdä.

Joskus liikuntatunnilla oli opetettu ensiapua. Alfred pinnisti muistiaan - pulssi piti kokeilla! Hän otti enkelin hennon käden - sekin oli vääntynyt oudosti - ja painoi peukalonsa tämän ranteelle. Alfred huokasi helpotuksesta - pulssi tuntui voimakkaana. Seuraavaksi Alfred ajatteli, että tämän pitäisi sitoa enkelin haavat. Harmi vain että missään ei näkynyt mitään, jota olisi voinut käyttää sideharson vastineena. Niinpä Alfred riisui valkoisen Cap -hupparinsa ja painoi sen omasta mielestään eniten vuotavalle haavalle vasemassa kyljessä. Hupparin hihan tämä taas sai venyteltyä enkelin otsalle, josta siitäkin valui jonkin verran verta. Lopuksi Alfred päätti hakea apua.

Hän juoksi - kyllä, hän juoksi yhäkin, harvinaisen hyvä kunto - kohti rantakatua, josta voisi pyytää apua. Alfred oli kuitenkin sen verran tohkeissaan, ettei muistanut katsoa jalkoihinsa.
"Uwah!" tämä huusi ja lensi pitkin pituuttaan rantahiekkaan. Alfred ei kuitenkaan antanut tämän masentaa itseään, vaan nousi reippaasti pystyyn ja tarkasteli esinettä johon oli kompastunut.

"Sädekehä?" Alfred sanoi kummastuneena. Poika poimi sädekehän maasta - se hohti kirkkaasti ja tuntui lämpimältä. Kaiken päälle se tuntui vielä heiluvankin, kuin rimpuilevan enkelin suuntaan. Alfred tajusi vinkin. "Nyt keksin!"

Alfred pinkoi takaisin enkelin luokse ja kohotti varovaisesti tämän päätä. Sädekehä rimpuili entistäkin kovempaa, eikä Alfredilla ollut syytä estelläkkään sitä. Hohtava rinkula hakeutui itsestään enkelin pään päälle ja jäi leijumaan ilmaan.
"Coolia", Alfred kuiskasi.

"Hei, oletko hereillä? Tai oletko kunnossa?" Alfred yritti. Poika pidätti hengitystään ja rukoili hiljaa mielessään. Lopulta enkelin silmät rävähtivät auki. Alfred ei voinut kuin huokaista onnesta. Enkeli oli elossa, tämän smaragdinvihreät silmät liikkuivat ja kädet hakivat epätoivoisesti jotakin josta ottaa tukea.

"Kuka helvetti sinä olet?" enkeli töksäytti. Alfred ei saanut vastattua mitään järkevää - hetkessä tämän muuttunut onnellisesta liki järkyttyneeseen. Näinkö häntä, sankaria, kohdeltaisiin?

"Oletko sinä tyttö vai poika?" Alfred sanoi - ei, hän ei jäisi väittelyssä kakkoseksi. Ei ikimaailmassa.