Hei
katso kuinka hiljaa
kaikki käy
mutta vuodet on lyhyet
ja kun kuu ja aurinko ovat yhdessä taivaalla
minä kerään kaiken pihalle esiin ja poltan
Roy käveli pienen puu talon pihalle, etsien käsiinsä tulitikut, hän sytytti talonsa tuleen.
Millään ei ollut merkitystä, savu alkoi tehdä tuhojaan talossa.
Liekit nielivät taloa. Seinät tummuivat, katto rysähti.
Roy hymyili hiukan, hän pakeni todellisuutta tämän avulla.
niin
kirjat ja paperit
ehkä myös
huonekalut ja muistot
kaikki valheet jotka tulevat elämän tielle
kaikki hyvä mikä estää näkemästä
se on ruoste
Hän oli menettänyt kaiken viimeisessä sodassa.
Hän oli menettänyt elämänsä rakkauden, hänen oman aurinkonsa.
Ja mikä teki siitä vielä kipeämpää, oli se että viimeiset sanat hänen rakastetultaan olivat; Elä.
Roy ei voinut millään pettää rakkaansa pyyntöä, hän sinnitteli muistojensa kanssa.
savu nuolee raunioita
tiedäthän miltä tuntuu
lämmittää käsiään
palaneiden kotien tuhkassa
Hän muisti joka hetken hänen kanssaan, hän muisti hänen tuoksunsa, hänen kultaiset hiuksensa, jotka olivat letitetty löysästi taakse. Hän muisti ne kultaiset silmät, jotka katsoivat häntä lempeästi kirjan takaa.
hei
katso kuinka hiljaa
sataa taas
tomu vuotten ylle
ehkä nämäkin murhaajankädet etsivät päätä
jota silittää ja tuntea maailman paino
se on ruoste
Roy teki hidasta kuolemaa siitä päivästä asti.
Muistaen joka hetken, joka sekunnin.
Voimatta paeta muistoja, tuntien syyllisyyttä siitä että oli elossa.
Hiljalleen mustat pilvet täyttivät taivaan,
Kastellen maailmaan tummalla vedellä.
Samalla tuli joka oli syttynyt, sammui ajallaan,
Jättäen raunioisen talon,
Jonka muistot, olivat yhä asujan mielessä.
Muistojaan ei voi paeta, vaikka se olisi kuinka tuskallista vain.
Roy vajosi polvilleen.
''Saakelin kakara'', hän tuhahti, hiljalleen kyyneleet valuivat hänen poskilleen pitkästä aikaa.
''Sinä autat minua sieltäkin, eikö vain?'', Roy sanoi katsoen taivaalle, joka hiljalleen raukesi pilvistä, antaen auringon jälleen pilkistää pilvien takaa.
''olet epäreilu, niin kuin aina''.