A/N: Perinteinen kirjoitusharjoitus, jossa on pistetty poppis randomille ja kirjoitettu aina seuraavasta biisistä drabble. No minä sen verran laiskana tyttönä xiittasin, että skippasin "liian helpot" ja sitten myös sellaiset, joita en tuntenut kovin hyvin. Sitten biisin soidessa ekaa kertaa suunnittelin pätkän, ja sitten pari-kolme kertaa kuuntelin repeatilla valittua biisiä ja kirjoitin.

Oli nimittäin ihan vitun hauska harjoitus, just sopiva junamatkalle :D Suosittelen n. kaikille. Lähinnä sitä varten mie nämä tänne pistänkin, vaikka ei tässä mitään ihmeellistä oikein olekaan... Saatoin kyllä hörähtää ääneen kun soitin arpoi Ukkometson xD Niinjoo, tiedän kyllä, että mainitut hemmot eivät ole kaikki luutnantteja.

Mitäänhän näitä ei tietenkään ole betattu, joten varmasti on jtn näppäilymokia tai muita jossain.

Disclaimer: Minen omista mitn


Maija Vilkkumaa – Jonain päivänä

Damn. Tatsukin käteen sattui. Sen hän oli valmis kestämään. Ei käsi ollut ensimmäinen ruumiinosa, jonka treeni ja rankka kilpailu olivat rikkoneet, eikä se varmasti olisi viimeinenkään, ja juuri siinä vika olikin.

Kuinka kauan Tatsuki kestäisi treeniä? Milloin vastaan tulisi se päivä, jona jokin murtuisi, venähtäisi tai repeytyisi viimeisen kerran? Se olisi loppu hänen niin kutsutelle uralleen, joka ei vielä edes ollut päässyt varsinaiseen alkuun, ja mitä Tatsuki sen jälkeen olisi?

Hän olisi ei-mitään. Hän ei olisi kukaan kenellekään, eikä etenkään itselleen. Ehkä hän lähtisi eläinlääketieteelliseen. Ehkä innostuisi alastaan ja unohtaisi ne tavoitteet, jotka nyt määrittivät hänen elämänsä suuntaa. Hän lastoittaisi pienten sylikoirien murtuneita jalkoja ja kirjoittaisi antibiootteja kaneille ja hamstereille

Ehkä hän löytäisi eläinlääketieteellisestä hauskan pojan, jonka kanssa hän päätyisi naimisiin. Hän hankkisi viisi lasta ja auttaisi miestään eläinsairaalassa joutoajallaan ja sitten, kun lapset olisivat isompia.

Ei se huonolta elämältä kuulostanut, ei varsinaisesti. Mutta se ei ollut sitä, mitä Tatsuki halusi. Hän oli Tatsuki, ja hän halusi niitä asioita joita halusi. Mikäli hänestä tulisi eläinlääkäri, eläinlääkärin vaimo ja äiti, hän ei enää olisi Tatsuki.


Leevi and the Leavins – Mitä sä meinaat?

Yksinäisyys oli Matsumoton vanha tuttu. Hän oli ollut yksin niin kauan, aivan liian kauan. Vaikka vain muutamia kuukausia aikaisemmin hän oli kuvitellut, että kaikki oli ollut hyvin.

Gin.

Sen jälkeen kun kolme kapteenia oli pettänyt Soul Societyn, miljoona kysymystä oli poukkoillut Matsumoton mielessä kuin parvi vihaisia paarmoja. Paarmojen lailla ne olivat ahdistelleet häntä, eivät olleet antaneet hetkenkään rauhaa. Mutta aika teki tehtäväänsä hitaasti mutta varmasti.

Matsumoto ei ollut onnellinen ja hänestä tuntui siltä, ettei hän enää koskaan voisikaan olla. Kuitenkin hän tiesi, että kun riittävän moni vuosi vaihtuisi, hän ei enää olisi rakastunut. Ei Giniin.

Mutta hän ei malttanut odottaa. Aika saattoi olla hyvä parantaja, mutta se oli myös auttamattoman hidas, joten vastoin parempaa tietoaan Matsumoto etsi uutta rakkauttaan kapakoista. Hän tiesi, että hän ei ollut valmis, eivätkä olleet nekään, jotka etsivät hänen kanssaan.

Ehkä se oli toisaalta hyväkin. Vaikka parhaatkin Matsumoton yrityksistä ylsivät vain ystävyyspohjaiseen seksiin työtovereiden kesken, se helpotti hänen sydäntään raastavaa yksinäisyyttä. Joka kerta hänen sydämensä särkyi uudelleen jo seuraavana aamuna, mutta se kaikki oli tuskan arvoista. Kun yksinäisyys helpotti edes hetkeksi, Matsumoto muisti taas, millaista oli olla olematta onneton.

Gin.


Leevi and the Leavings – Nuotioilta parvekkeella

Oli aivan tavallinen päivä akatemian aherruksessa, mutta kukaan ei onnistunut pyyhkimään onnellista, joskin hieman ilkikurista hymyä Rukian kasvoilta. Ei edes se, että ankara opettaja huomautti hänellä, ettei hänen pienestä varresta yksinkertaisesti olisi shinigamiksi. Rukia itse tiesi paremmin; hänen voimansa ei ollut koskaan ollutkaan pienessä laihassa varressa.

Syy Rukian hymyyn oli yksinkertainen. Hänen rakkain ystävänsä oli uhmannut akatemian kirjoittamattomia ja myös muutamia kirjoitettuja sääntöjä ja hiipinyt hänen luokseen.

Katastrofihan siitä oli syntynyt, kuten useista niistä projekteista, joihin impulsiivinen punapää otti osaa. Renji oli jäänyt kiinni ja saanut kaksi viikkoa poistumiskieltoa, ja molemmat olivat kastuneet läpimäriksi, kun lämmin sää oli äkisti vaihtunut ukkoskuuroksi. Suurimman osan ajasta Renji ja Rukia olivat yksinkertaisesti pitäneet sadetta löytämänsä matalamman puun alla näyttävää salamointia uhmaten. Kylmyys oli saanut heidät painautumaan kiinni toisiinsa eivätkä he olleet vaihtaneet montakaan sanaa koko iltana. Se oli ollut Rukian hauskin ilta viikkoihin. Ei, vaan kuukausiin.


Nightwish – Symphony of Destruction

Miekat kalahtivat vastakkain. Valtava musta Zangetsu ja Zarakin ohut, reunoiltaan lohkeillut terä. Zaraki oli voitolla, mutta syvällä sisimmässään hän ei olisi halunnut olla. Siitä oli niin kauan, siitä kun hän oli edellisen kerran kohdannut vertaisensa vastustajan.

Miekat kalahtivat vastakkain uudelleen. Teräs kirskui ja iski kipinää. Zaraki halusi hävitä. Hänen oli aika hävitä, oli aika pirstoa se asetelma, johon juuttuneena hän oli viettänyt aivan liian pitkään.

Koska Zaraki oli se, joka tuhosi. Kenpachi. Monet olivat kritisoineet hänen tekojaan harkitsemattomiksi. Ei saanut tuhota ennen kuin tiesi, mitä halusi tuhotun paikalle rakentaa.

Zaraki oli eri mieltä. Koskaan ei voinut tietää, millaiset rauniot olisivat savun hälvettyä, ja usein ne eivät olleet sellaiset kuin etukäteen kuviteltiin. Raunioista löytyi yllättäviä asioita.

Kuten pieni Yachiru, Zarakin oma aarre.


Popeda - Ukkometso

Baarinpitäjä vinkaisi kauhusta nähdessään sisään astuvan seurueen. Gotei 13:n luutnantit: Soul Socityn yöelämän rakastettu, kunnioitettu ja etenkin pelätty seurue. Matsumoto, Kira, Iba, Ikkaku, Yumichika ja Abarai.

Silloin, kun kaikki sujui hyvin, kassakone kilisi kiitettävästi. Kaikesta päätellen ehdoton vaatimus luutnantin asemaan pääsemiseksi oli tolkuton alkoholitoleranssi.

Mutta silloin kun seurue oli erityisen riehakkaalla tuulella, heidän jälkeensä jäi vain savuavia raunioita. Heidän keskinäiset leikkimieliset nujakkansa tekivät selvän siitä, ettei kapakasta jäänyt kiveä kiven päälle, eikä sellaista ulosheittäjää ollutkaan, jonka äiti ei olisi äkkinäisesti sairastunut, kun Gotei 13:n luutnantit saapuivat kapakkaan.

Kiinteistönomistaja ei voinut kuin toivoa parasta. Yleensä seurue osti kutakuinkin sen arvosta mitä sattui rikkomaan.


Uriah Heep – Rainbow Demon

Taivaanranta kyti hennonpunaisena. Aurinko oli nousemassa, mutta se ei ollut vielä kivunnut horisontin yläpuolelle. Ohuet pienet pilvet täplittivät taivasta ja hiljalleen valon määrä lisääntyi.

Renji avasi tukkansa ja antoi sen laskeutua pitkin selkäänsä. Tällaiset hetket olivat hänelle katkeransuloisia. Laskuhumala ja väsymys olivat yhteistuumin raivanneet ne esteet, jotka Renji pystytti tunteidensa tielle vain selvitäkseen päivittäisestä arjestaan, opinnoistaan akatemiassa. Hän otti rakkauden ja muutti sen äänettömäksi päättäväisyydeksi. Hän otti katkeruuden, jota ruokki kunnes se kasvoi ja kuoriutui hohtavaksi vihaksi. Hän otti pettymyksen, jonka musersi pieneksi mytyksi mielensä perukoille tehdäkseen tilaa toivoille.

Ja se toimi. Niin pitkään, kun hän piti itsensä kiireisenä eikä pysähtynyt ajattelemaan, kaikki oli hyvin.

Mutta elämä ei aina ollut kiireistä arkea. Oli näitä hetkiä, näitä joina tunteet luikertelivat esiin sisukkaina ja muistuttivat häntä siitä, kuka hän oikeastaan oli. Renji vihasi näitä hetkiä, mutta toisaalta hän ei osannut olla rakastamatta niitä. Ne muistuttivat häntä siitä, kuka hän sisimmässään oli, ja tämä tuska oli tärkeä osa häntä. Juuri siksi Renji katsoi, kuinka aurinko nousi vähä vähältä ylemmäs ja auringonnousun vaalea punainen muuttui ensin persikanväriseksi, sitten keltaiseksi ja lopulta valkoiseksi päivänvaloksi.

Oli aika pystyttää uudelleen ne esteet, joita Renji kipeästi tarvitsi pitääkseen tunteensa aisoissa.