Hermione
Tiedättekö, joskus vahvinkin voi romahtaa. Minäkin olen nyt sortunut johonkin, mitä aina kammosin ja pelkäsin.
Halusin aina olla se täydellinen. En enää pysty siihen niin helposti.
Olin kuunnellut pitkään tarinoita niistä jästeistä, jotka haavoittavat itseään fyysisesti tahallaan yrittäen parantaa oloaan.
Mitä, jos he olivatkin koko ajan oikeassa? Että se oikeasti helpottaisi?
Ennen saatoin romahtaa stressistä ja paineista päivän lopuksi, mutta se oli aina mennyt ohi.
Nyt tilanteeni oli jo se, että olin aivan rikki jo ennen kuin tunnit ovat ehtineet vielä edes alkaakaan.
Ja enää se ei edes mennyt ohi.
Tätä on jatkunut jo jonkin aikaa. Ja koko ajan oloni on kamalampi. Luulen, että Harry ja Ron ovat jo huomanneet jotakin muutosta minussa. He ovat minulle hirvittävän paljon ystävällisempiä kuin mitä he jo olivat, ja tenttailivat välillä kaikesta. Tiesin etten osannut valehdella heille, mutta en halunnut heidän tietävän tästä mitään.
Onneksi ketään muuta ei tuntunut kiinnostavan. Kukaan muu ei edes huomannut. Ja hyvä niin.
Tosin, eivät Ron ja Harrykään enää kiinnittäneet tähän niin paljon huomiota kuin ennen. Olin oppinut harhauttamaan heitä.
Siirsin numerologian kirjaani, jonka alla piilottelin pöydän alla veistä. Kukaan ei huomannut sitä tuosta.
Nostin veitsen varovasti käteeni, ettei kukaan kuullut. Olin yksin Rohkelikkojen oleskelutilassa. Tytöt kikattelivat makuusalissa ja pojat olivat omassaan. Osa oppilaista oli vielä syömässä iltapalaa, ja minulla oli täysi rauha tässä.
Kukaan ei nähnyt, kukaan ei kuullut.
Hengitin syvään. Vedin veistä hitaasti pitkin rannettani, tehden siihen pitkän ja syvän jäljen.
Haavani vuosi niin paljon, että vana meni pöydälle asti.
Pyyhin veren pois talouspaperilla ja tyrehdytin haavan. Huokaisin.
Vedin mustan pitkähihaisen trikoopaidan hihan takaisin käsivarteni peitoksi. Käsissäni oli useamman kymmentä jälkeä tällaisesta. Kukaan ei saisi nähdä niitä.
Piilotin veitseni taas kirjani alle.
Halasin jalkojani, ja painoin pääni alas polvieni päälle. Kyynel vierähti poskelleni.
Tuvan ovi kävi. Sisääntulija oli Harry.
Hän ei olisi saanut nähdä minua näin. No, tapahtunutta ei voi enää peruuttaa. Katsoin hiljaa lattiaan.
Harry käveli vierelleni.
"Mikä hätänä? Onko sattunut jotakin?" Hän kysyi ja istui viereeni kietoen toisen kätensä ympärilleni.
Pyyhin silmäni kyynelistä. Ei olisi tullut kuuloonkaan, että olisin kertonut Harrylle ainakaan vielä. En silti enää vain jaksanut esittää.
Purskahdin itkuun.
Harry painoi pääni itseään vasten, ja halasi minua tiukasti.
"Ei mitään hätää. Kaikki järjestyy vielä, lupaan sen."
Olimme pitkään ihan hiljaa. Tai siis Harry oli. Hän piti minua halauksessa ja antoi minun itkeä itkuni rauhassa loppuun.
"Haluatko puhua siitä? Voit kertoa minulle mitä vain, tiedät sen kyllä."
Vedin syvään henkeä.
"Jos kerron sinulle nyt, niin lupaatko, ettet kerro kenellekään, edes Ronille?"
Harry nyökkäsi.
"En ikinä kertoisi salaisuuksiasi eteenpäin." hän lisäsi.
Irtauduin Harrystä.
Käärin hitaasti hihani ylös, paljastaen hänelle lukemattomat arvet.
Harry haukkoi henkeään.
"Hermione! En tiennyt, että sinulla on noin paha olla. Mikset kertonut minulle aijemmin?"
"En halunnut sinun huolestuvan minusta turhaan."
"Turhaan? Mitä ihmettä sinä höpötät? Hermione, minä olen nyt enemmän kuin huolissani sinusta, mutta en todellakaan turhaan. Tuo on vakavaa. Mutta en tietenkään kerro silti kenellekään. Voit luottaa minuun."
"Kiitos, Harry. Olet ainoa joka tietää tästä."
"Muista, että voit aina tulla puhumaan minulle. En tahdo menettää sinua."
"Kiitos. Arvostan tuota todella."
Taas tuli pitkä hiljaisuus.
"Harry, en ole varmaan koskaan sanonut tätä, mutta... olet minulle tärkeämpi kuin uskotkaan. Kiitos että jaksat minua tällaisina ei-niin-hyvinä päivinäkin."
Harry hymähti.
"Ei sinun tarvitse kiitellä. Sitähän ystävyys on. Kestetään hyvät ja huonot hetket yhdessä. Ja... sinäkin olet minulle tärkeä. En tahdo että sinulle tapahtuu mitään kamalaa."
Istuin Harryn viereen, ja painoin pääni hänen hartialleen. Hän otti minut kainaloonsa.
Istuimme siinä ihan hiljaa.
