Sinisilmäinen nuorukainen, jonka hiukset olivat kuin juhannuspeltojen kultaista vehnää, tarpoi syvässä hangessa keskellä ankaraa talvea.
Hänen nimensä on Tino, toisin sanoen Suomi. Pohjoismaista pienin, mutta sisukkain.
Tälläkin hetkellä hän kävi veristä sotaa Ivania, eli Venäjää vastaan. Ja vain maansa itsenäistymisen puolesta.
Raskain askelin, tämä nuori suomalaismies, jatkoi matkaansa kohti Venäjän rajaa.
Hän oli kovin uupunut ja keho täynnä naarmuja tappeluiden jäljiltä.
"Ivan, perkele. Astu esiin! Tiedän että olet siellä!" Tino puhkui raivoa.
"Onko jokin hätänä, ystäväiseni?" Ivan hymyili epäaidon viattomasti, lähestyessään Suomalaista.
Ivan on todella pitkä, hopeahiuksinen mies, jota monet valtiot pelkäsivät kuollakseen.
"Ystävä?" Vaaleahiuksinen mies sylkäisi. "En ole ystäväsi, enkä tule olemaankaan."
Ivan naurahti, joka kummastutti Tinoa: "Mitä nyt?"
"Olet vain niin suloinen suuttuessasi.." Venäjän hymy leveni entisestään. "Mutta usko jo, et voi voittaa."
Tino huokaisi raskaasti:
"Eikö mene perille, en aio luovuttaa." Hän nosti kiväärin selästään ja oli jo tähtäämässä Ivania, tuon ehtimättä vielä edes reagoida.
'Tämä on nyt ohi' Tuo ajattelin painaessaan laukaisinta.
Ei mitään.
"Hitto!" Suomalainen kirosi, kun mitään ei tapahtunut. "Ei nyt… eieieieieii.." Tuo hakkasi asetta maahan epätoivoisesti.
"Pääsitpä yllättämään." Kuului hopeahiuksisen miehen nauru. "Mutta tämän pelin olen jo voittanut."
Kuului laukaus.
Suomalainen kaatui polvilleen kylmään hankeen. Häntä oli ammuttu vasempaan käteen.
Käsi vuosi kirkkaanpunaista verta valkealle hangelle tahraten tuon.
"Hnngh.." Tino kiristeli hampaita kivusta.
Lumi narskahti.
Vahingoittunut Tino nosti katseensa Ivaniin, joka lähestyi häntä uhkaavasti.
Hoiperrellen, hän nousi ylös hangesta ja lähti venäjäläistä pakoon pidellen haavaansa, mutta kaatui.
Ivan tavoitti Tinon.
"Luovuta." Tuo kehotti jo hivenen kyllästyneenä.
Suomalaismies pysyi vaiti.
"En." Hän sanoi lopulta, pitäen katseensa koko ajan maassa.
"Typerys." Ivan pyöräytti silmiänsä ja löi heikompaa miestä aseen toisella puolella päähän.
Tino vingahti kivusta ja painoi kädellä päänsä kipeää kohtaa. Veri valui haavasta tuon vaaleille käsille, värjäten sinisen sota -asun hihat tumman punertaviksi.
"Joko nyt?" Ivan jatkoi kärsivällisyyttään koetellen.
Tino tärisi kivusta ja oli huutaa, mutta sai tukahdutettua sen hampaitaan kiristellen.
Hitaasti hän pudisti päätänsä:
"Ei."
Sitten kaikki sumeni.
"Huomenta."
Tino avasi silmänsä hitaasti valoa arastellen. Hetken aikaa hän yritti saada selvää sumeasta hahmosta, kunnes tunnistaakin tuon Ivaniksi.
"Ai, sinä… Hetkinen! Mitä sinä -Auh?" Tino keskeytti viiltävään kipuun vasemmassa kädessään, joka oli sidottu vaalealla harsolla.
"Olisi ollut liian julmaa jättää sinut sinne kylmettymään." Ivan hymyili tyytyväisen oloisena.
"Ja nyt, sinulla on vartti aikaa pakata kaikki tarpeellinen."
Samalla sekunnilla suomalainen huomasi olevansa kotonansa.
"Miten pääsit sisään?" Tino loikkasi istumaan, mutta liian nopea liike sai tuon käden jomottamaan kivusta.
"Pakkaanko puolestasi?" Pidempi mies vältti toisen kysymyksen ja oli lähtevinään.
"EI! Teen sen itse." Tino vastusteli ja nousi hitaasti seisomaan.
"Minne viet minut?" Tuo vielä varmisti aukaisten suuren kuluneen kangassäkin.
"Kotiini, tietysti. Venäjälle." Ivanin lapsekas hymy tuntui nousevan entisestään.
"Se, tai maasi. Mutta Karjalan aion silti pitää sotakorvauksena."
Tino veti kätensä nyrkkiin, mutta antoi olla. Maatansa hän ei tuolle hirviölle antaisi.
Horjahdellen hän käveli huoneeseensa pakkaamaan. Kangassäkkiin hän sulloi kaikki tarvittavat vaatteet, aika suurehkon laatikon joka sisälsi muistoja kotimaasta ja kaiken tämän pohjalle, hän hautasi aseen.
Epäröiden hän sulki säkkinsä, ja asteli huoneesta.
"Valmis."
"Hyvä." Venäjä sanoi kuivasti, katsahtaen suomalaisen säkkiin. hän selvästi halusi tutkia tuon sisällön, mutta antoi olla. "Mennään."
Koko pitkän matkan Tino ajatteli ystäviänsä, kotimaatansa ja sitä, ettei ollut saanut hyvästellä tätä kaikkea.
Ivan selvästi huomasi toisen murjottavan. Se hidasti matkaa merkitsevästi.
"Aih." Hentorakenteinen mies valitti, suuren valtion riuhtaistessa tuon ranteesta.
Lyhyempi mies oli kaatua, ja mulkoili nyt Ivanin suuntaan tuon vetäessä sinisilmäistä eteenpäin.
"Osaan kyllä kävellä itse..."
"Mikä on?" Ivan kysähti yllättäen, pitäen nyt kasvonsa menosuunnassa.
"Ei mikään." Tino vastusteli ja yritti päästä miehen otteesta, mutta tämä vain kovensi otettansa. "Auh."
"Sokeakin huomaisi, että murehdit." Sanat tulivat suoraviivaisesti."
"… En saanut hyvästellä," Tino vihdoin myönsi, tunsien olonsa vain surkeammaksi.
Ensimmäinen ficcini.
Ensimmäinen luku saattoi olla todella tylsä, mutta jatkossa tulee olemaan mielenkiintoisempi…(?) :D
Pahoittelut kaikista kirjoitusvirheistä jne… Kommentteja? : )
