1. Painajainen

"Hyvästi, rakas Noctis..."

Noctis heräsi unestaan henkeään haukkoen. Hän nousi istumaan sänkynsä reunalle ja tunsi hikipisaroiden putoilevan kasvoilta maahan. Sydän jyskytti rinnassa kovaan ääneen ja päässä humisi. Noctis asetti toisen kätensä sydämelleen kuin tunnustellen, oliko se vielä ehjä.

Sydän oli ehjä, vaikka hän oli juuri kuvitellut menettäneensä sen.

"Se oli vain.. Unta.." Noctis totesi itsekseen kuin rauhoitellen itseään. Lunafreyan kasvot olivat edelleen hänen mielessään, kun nainen vajosi veden syvyyksiin. Noctiksesta tuntui kuin painajainen olisi ollut totta. Kuin se olisi vasta tapahtunut.

Nyt miehenalun oli pakko nousta ylös sängyltään. Hän käveli ikkunoiden luokse ja katseli Altissian suurta kaupunkia lasin takaa. Ajatus siitä, että Luna oli myös Altissiassa tällä hetkellä, oli tehdä Noctiksen hulluksi. Tällä hetkellä hän halusi todella, todella nähdä naisen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, mitä he olivat olleet erossa, nyt hän tuntui tarvitsevan toista enemmän kuin koskaan.

Noctis käänsi selkänsä Altissian kaupungin valoille ja katsoi hämärää huonettaan. He majoittuivat Gladioluksen, Prompton ja Igniksen kanssa hotellissa eri huoneissa. Jokainen tunsi tarvetta levätä ja olla hetken itsekseen. Heillä oli takana jo pitkä yhteinen matka ja huomenna se taas jatkuisi. Luna pitäisi puheen Altissian kansalaisille ja kutsuisi Leviathanin.

"En voi vain.. Katsoa sivusta.." Noctis puhui hiljaa itsekseen ja päätyi astelemaan edestakaisin huoneessaan. Hän ei tiennyt, miksi oli niin hermostunut. Uni oli vaikuttanut hänen mieleensä niin voimakkaasti, että Noctis tiesi unen saamisen olevan mahdotonta. Miehenalku havahtui pian oven takaa kuuluvaan rapinaan. Joku oli oven takana.

Noctis avasi huoneensa oven miettimättä sen enempää. Oven takana oli Umbra, joka lähti heti Noctiksen huomattua poispäin huoneelta. Noctis nappasi takkinsa mukaansa naulakosta ja suuntasi Umbran perään. Oliko Luna kirjoittanut hänelle?

Noctis seurasi Umbraa ulos hotellista ja seurasi Umbraa valottomalle kujalle. Umbran vihdoin pysähtyessä ja istuutuessa, Noctis hymähti kevyesti.

"Pitikö sinun minua juoksuttaa.." hän mumisi hieman huvittuneena ja kyykistyi rapsuttamaan Umbraa. Umbralla ei ollut mukanaan hänen ja Lunan kirjaa.

"Umbra, miksi olet täällä?" Noctis puheli koiralle, vaikka hän tiesi jäävänsä ilman vastausta.

"Minä pyysin Umbraa hakemaan sinut."

Noctis nousi nopeasti ylös ja tunnisti äänen.

"Gentiana", Noctis totesi nähdessään varjoista tulevan esiin naisen hahmon. Gentiana asteli esiin rauhallisin ja kevein askelin. Hän piti silmänsä kiinni. Miehenalku kuitenkin huomasi, että jokin oli vialla. "Onko jotain tapahtunut? Lunalle?" Noctis ehti jo epäillä.

"Sinä näit unen", Gentiana puhui tasaisella äänellä saaden Noctiksen hämmentymään.

"Miten sinä tiesit..?" mies päätyi mumisemaan epäröiden.

"Se, mitä näit, on tuleva. Lady Lunafreyan kohtalo on käsissäsi", Gentiana puhui ja avasi silmänsä. Silloin Noctis vasta lopulta uskoi Gentiavan puhuvan totta. Gentianan katseessa oli surua.

"M-mutta miten… E-en tiedä miten.." tuleva kuningas ei löytänyt oikeita sanoja. Hän kuitenkin tiesi heti, mitä tehdä. "Luna."

Noctis ei tarvinnut sen enempää sanoja. Gentianan kadotessa takaisin varjoihin, Noctis lähti juoksemaan kohti Altissian eduskuntataloa. Sieltä Noctis aloittaisi Lunan etsinnän. Painajainen, jonka hän oli juuri nähnyt, hiipi takaisin hänen mieleensä. Lunan käden viimeisen ojennuksen, josta Noctis ei saanut millään kiinni. Nainen vajosi syvemmälle tummaan veteen ja Noctis kohti pintaa. Se tunne, jota hän oli unessa tuntenut, se oli.. Se oli jotain niin voimakasta ja pelottavaa. Ajatus Lunan menettämisestä ei tuntunut todelliselta, koska Noctis tiesi, että ilman Lunaa elämisestä tulisi vaikeaa. Noctis oli jo menettänyt isänsä, hän ei menettäisi Lunaa.

Noctis onnistui pääsemään sisälle eduskuntataloon kenenkään huomaamatta ja nyt asteli hämärällä käytävällä päämäärättömästi. Hän ei edes tiennyt, mistä lähtisi Lunaa enää etsimään. Keneltä hän muka voisi kysyä apua?

Miehenalku ei voinut muuta toivoa kuin että tarpeeksi pitkään etsiessä hän löytäisi joitain johtolankoja Lunan sijainnista.

Kuningas ei tiennyt, kauanko hän oli jo etsinyt. Hän oli käynyt kaikki mahdolliset huoneet läpi tuloksetta. Hän joutui varomaan vartijoita harva se minuutti ja pari vartijaa hän oli jopa joutunut tainnuttaa. Noctiksen päästessä ylimpään kerrokseen, hän huomasi yhden huoneen olevan auki. Noctis asteli hiljaisin askelin kohti kyseistä huonetta ja raotti ovea varovasti auki. Huoneeseen osui kuun valo ja se paljasti huoneen tyhjäksi. Mutta mitä enemmän Noctis huonetta katsoi, sitä enemmän hänen vaistonsa käskivät häntä tutkimaan huonetta. Hän huomasi viikatut vaatteet läheisellä tuolilla sekä tutun kirjan sängyllä. Noctis syöksyi sängyn luokse ja otti kirjan käsiinsä. Se oli hänen ja Lunan kirja.

"Luna.." Noctis henkäisi toiveikkaana ja katseli ympäri huonetta. Luna ei ollut huoneessa. Mienalku synkistyi hieman, mutta ainakin hän oli lähellä päämääräänsä.

Noctis otti kirjan mukaansa ja lähti takaisin vaeltelmaan käytävälle. Hän ei kävisi huoneita enää läpi, sillä hän ei uskonut Lunan olevan missään huoneessa. Luna oli aivan lähellä, Noctis tunsi sen. Nyt hänen pitäisi vain löytää nainen.

Miehenalku päätyi suurelle parvekkeelle. Noctis häkeltyi hetkellisesti maisemista – koko Altissian kaupunki näkyi hänen edessään ja siitä edespäin vain pelkkää vettä. Kuunvalo heijastui kauniisti vedestä tehden kaupungista entistä taianomaisemman.

Noctis katseli ympärilleen ja lopulta jokin kiinnitti hänen katseensa aivan parvekkeen vasemmalla laidalla. Miehen koko keho jännittyi ja hän tunsi kylmien väreiden lävistävän hänet. Noctis oli täysin lamaantunut näystään.

Tutut vaaleat, pitkät hiukset heiluivat hennosti tuulenvireen mukana. Valkoinen pitkähelmainen yöpaita tuntui hehkuvan enkelimäisen kirkkaana kuunvalossa. Kirkkaansiniset silmät katsoivat Noctista suoraan silmiin kuin aiheuttaen Noctiksen nykyisen jähmetyksen. Noctis ei tiennyt, kauanko aikaa oli jo kulunut, mutta hän halusi mieluusti jäädä tuohon hetkeen.

"Noctis.." Luna henkäisi lempeällä äänellään ja vapautti Noctiksen jähmetyksestään. Noctis otti askeleen naista kohti, jota hän ei ollut nähnyt vuosiin. "Näin ei kuulunut käydä", Luna puhui ja hänen äänestään kuului selvä epävarmuus. Noctis lähestyi naista yhä varovaisin askelin. Luna oli.. Lunasta oli kasvanut kaunis nuori nainen. Noctis oli nähnyt naisen kasvot lehtien sivuilla ja tv:ssä, mutta naisen näkeminen näin kasvotusten… Noctis ei ollut koskaan nähnyt mitään kauniimpaa.

"Noctis..? Oletko kunnossa?" Lunan äänensävy muuttui huolestuneeksi, kun Noctis ei ollut puhunut mitään. He olivat enää vain parin askeleen päässä toisistaan. Noctis oli kasvanut pidemmäksi kuin Luna, vaikka Luna oli miestä neljä vuotta vanhempi. Ikäero ei kuitenkaan koskaan ollut tullut heidän väliinsä, sillä heti ensimmäisestä tutustumiskerrasta lähtien heidän välilleen oli kasvanut tietynlainen side. Sitä sidettä ei pystynyt selittämään. Se side kuitenkin oli pitänyt heidät läheisinä kaikki nämä vuodet, vaikka he olivat olleet toisiinsa yhteydessä vain kirjan avulla.

Noctis ei voinut uskoa Lunan seisovan hänen edessään. Mitä jos tämä olikin vain harhaa ja Luna ei oikeasti ollutkaan siinä. Miehenalku tunsi sekoavansa ja hän teki jotain odottamatonta.

Luna henkäisi yllättyneesti, kun vahvat kädet ympäröivät hänet. Noctis tunsi naisen sylissään, naisen kehon lämmön vasten omaa kehoaan. Mies painoi päänsä Lunan olkaa vasten, muttei hellittänyt otettaan.

"En päästä sinusta irti.. En ikinä.." Noctis kuiskasi Lunan korvaan kuin vakuuttaakseen samalla itselleen asian olevan näin.

Lunan kädet kietoutuvat pian Noctiksen ympärille ja hienoinen kuumotus kohosi miehen poskille. Pian hän tunsi jotain märkää poskeaan vasten. Itkikö Luna..?

"Voi, Noctis.." Luna lausui ääni särkyen ja hänen oteensa Noctiksesta tiukentui. "Sinä et saisi olla täällä..."