En ole varma, kauanko siitä jo on kun hänet viimeksi näin, siis näin muutenkin kuin vain maailmaa tuhoavana superroistona. En enää edes muista, milloin viimeksi näin hänen hymyilevän minulle muutenkin kuin kieroutuneesti tai murhanhaluisesti! Se oli varmaan silloin kun vielä... vielä olimme jotain. Nyt hän on poissa, niin kuin kuuluukin. Näin sen pitääkin olla: rauha päällä maan ja kaikki ovat onnellisia. Tietenkin kaikki muuta paitsi minä: painajaisiinsa lukkiutunut Chris Redfield.
Jälkeen tehtäväni Afrikassa suuntasin heti kotiin. Vaihdoin yhteystietoja Shevan kanssa, jotta hän saisi tarvittaessa minuun yhteyden, jos jokin yksityisempi tai vähemmän yksityinen ongelma ilmaantuisi. Me olimme vain ystäviä, aivan kuten olin Jillinkin kanssa, mutta tietenkin hän yritti kysyä minua jollekkin vähemmän vakavalle tapaamiselle. Kieltäydyin siitä sanomalla haluavani setviä asioita tämän tehtävän jälkeen yksikseni. Kerroin samaa kaikille, jotka halusivat tavata tai juhlia takaisin paluutani. En yksinkertaisesti voinut iloita. Jokin minussa oli kuollut hänen mukanaan sinne tulivuoreen. Ehkä se oli sydämeni. Ehkä.
Ei mennyt kauaa, kun jo olin sairaslomalla töistä. Joku mitään tietämätön psykologi totesi minulle jonkun traumatisoitumisoireyhtymän, en tiedä, enkä haluakkaan tietää mitä senkin pitäisi tarkoittaa. Protestoin lomauttamistani pomolle, joka koetti puhua minulle järkeä: "Olet kokenut paljon, Redfield. Et ole samanlainen kuin silloin lähtiessäsi Kijujuun ja kärsit selvästi masennuksesta. Se mitä koit siellä oli traumaattista, eikä kaltaisesi veteraanin tarvitse hävetä sitä. Ota vapaata vähän ja palaa sitten takaisin, kun olet saanut itsesi kuntoon. Maksamme kyllä edelleen palkkaa". Tätä siis oli sairaslomani: viruin kotona yksin katsellen huonojen televisiosarjojen uusintojen uusintoja ja en edes yrittänyt ruveta seuralliseksi edes posteljoonille. Kaikki saivat minun puolestani mennä helvettiin sairaslomiensa kanssa. Töissä oli se hyvä puoli, ettei ollut niin paljon aikaa ajatella tai pohtia elämää.
Alkoholiin en ollut vielä sortunut ja tupakanpolton olin lopettanut aikoja sitten. Niitä tietenkin nyt teki mieli, mutta jokin piti minut kuivilla. En halunnut ajatella sen olevan hänen ansiotaan, joka aina huomautti tupakansavun epämiellyttävyydestä ja alkoholin vähemtävän niitä vähäisiäkin aivosolujani. Virnistin muistolle, mutta hymyni hyytyi aivan yhtä nopeasti kuin ilmaantuikin. Olin päättänyt olla ajattelematta häntä yhtä lujasti kuin pysyä kuivilla huumausaineista. Hän nimittäin oli yksi sellainen ja paljon tappavampi kuin tupakka.
"Chris." vastasin juuri soineeseen puhelimeeni, se oli Claire.
"Minä tässä, Claire. Et ole soittanut vähään aikaan...onko kaikki kunnossa? Kuulin sinun joutuneen sairaslomalle, joten.. tuota.. kävisikö vaikka jos kävisin siellä?" hänen äänensä kuulsi hänen huoltaan ja melkein halusin myöntyä.
"Olen ihan kunnossa, ei mitään hätää. Vain vähän tehtävänjälkeistä paineiden purkua, tiedäthän?"
"Tiedän kyllä, mutta..."
"Ihan oikeasti, Claire, ei mitään hätää. Kyllä minä pärjään." vakuutin ja suljin puhelimen ehkä vähän liian tylysti. Toivoin vain, ettei hän vain saanut siitä parempaa syytä tulla käymään.
Olin tulossa varmasti vainoharhaiseksi: joka kerta kun jokin narahti tai ulkona liikahti jokin, olin hapuilemassa asetta reideltäni. Pidin M91F:ni aina yöpöydälläni kaiken varalta, vaikka tiesin, ettei nyt ollut suurempia uhkia omalle osalleni ainakaan. Tunsin vain olevani rauhallisempi, kun ase oli lähelläni. Painajaisiani se ei karkottanut, mutta piti ainakin jollakin tapaa täysjärkisenä. En tiedä millä tavalla, mutta jollakin kuitenkin.
Kuulin ulko-ovellani koputuksen, Claire oli siis kuitenkin päättänyt tulla iltavisiitille. Huokaisin syvään ja päätin edes jollakin tapaa korjata tylyn puhelun lopettamiseni hänelle kun kerran hän tänne asti oli minun takiani tullut. Väänsin hymyn kasvoilleni ja avasin oven: ketään ei näkynyt. Katselin hetken rappukäytävälle, mutta kun kerran ketään ei näkynyt, suljin oven ja laskin koputuksen mielikuvitukseni piikkiin.
Laahustin takaisin olohuoneeseen aikeissa jatkaa Kauniit ja Rohkeat -uusintojen tolkutonta seuraamista. Se mitä olohuoneessa näin, salpasi henkeni kirjaimellisesti. En voinut kuin tuijottaa järkyttyneenä, "Ei..."
"Iltaa, Christopher" blondi hymyili minulle lämpimästi, mutta kuitenkin jotenkin pirullisesti, "Siitä onkin hetki kun viimeksi näimme."
"Mitä sinä täällä teet?" räjähdin välittömättömästi saadessani leukani liikkumaan taas, "Sinun piti olla kuollut!"
"Niin piti, mutta enpä ole, vai mitä luulet?" hän levitti kätensä virnuillen. Minun oli pakko myöntää ,että hän näytti entistäkin upeammalta mustassa puvussaan ja punaisessa kauluspaidassaan. "Voin sanoa sen, että en tullut tänne Kauniiden ja Rohkeiden vuoksi."