Moi! Tämä on siis ensimmäinen julkaisemani ficci. Toivottavasti tykkäätte. Saattaa sisältää kirjoitus virheitä.

Hetalia ei kuulu minulle!

Kauniita unia

Olipa kerran poika. Tälle pojalle unet olivat totta. Hän näki unia asioista, jotka tulevat tapahtumaan tai tapahtuivat samaan aikaan, kun hän nukkui. Jopa silloin, kun poika ei nukkunut, hän näki unia. Oikeita unia. Sellaisia unia joita kukaan muu ei voinut nähdä…

Uninen poika istui aamiaispöydässä. Hänellä oli yllään vanhat harmaaraitaiset pyjamahousut ja valkoinen t-paita, joka oli hänelle liian iso. Pojan edessä oli voileipä ja suuri kupillinen kahvia. Hän hieroi silmiään rystysillään yrittäen karistaa väsymyksen tunteen pois. Hän kurotti pitkäsormisen kätensä kohti kahvimukiaan ja tarttui siihen. Poika vei kupin huulilleen ja otti kulauksen mustaa nestettä. Se oli vahvan makuista ja tuntui mukavan lämpimältä kurkussa kun se liukui kohti mahaa. Hän huokaisi. Poika tiesi, että hänen täytyi kiirehtiä, jos hän ei halunnut myöhästyä koulusta. Hän joi kahvinsa ja söi leipänsä nopeasti. Sitten hän laittoi tiskit tiskialtaaseen ja haukotteli pörröttäen samalla vaaleita hiuksiaan. Hän poistui keittiöstä yläkertaan ja omaan huoneeseensa.

Poika meni vaatekaapilleen ja valitsi sieltä kiireesti muutamia vaatteita. Hän riisuutui yövaatteistaan ja vaihtoi ylleen harmaat, melko kapealahkeiset farkut ja hieman löysän tummansinisen hupparin.

Pukeutumisen jälkeen poika kiirehti kylpyhuoneeseen. Hän alkoi pikkuhiljaa tuntea kahvin herättävän vaikutuksen. Normaalisti hän joi vähintään kolme kupillista kahvia, mutta yksikin kuppi oli parempi kuin ei mitään. Poika alkoi kammata vaaleita laineikkaita hiuksiaan. Hän laittoi hiuksiinsa tavallisen ristin muotoisen pinninsä. Hän harjasi hampaansa ja katsoi peiliin. Peilistä tuijotti poika, jolla oli tyhjät, syvänsiniset silmät, vaaleat laineikkaat hiukset, joissa oli ristin muotoinen pinni. Iho oli kalpea ja tyhjien silmien alla oli tummat varjot merkkinä vähäisestä unesta. Lisäksi oikean korvan vieressä oli jo melkein parantunut mustelma. Se oli jo alkanut kellertää.

Poika huokaisi. Hän ei näyttänyt kovin hyvältä sillä hetkellä. Hän ei ollut saanut nukutuksi kovin hyvin. Hän oli nähnyt taas yhden sellaisen unen. No, itse asiassa unessa ei ollut mitään. Ja se oli huolestuttavaa. Poika ravisti nopeasti päätään. Nyt ei ollut oikea aika noille ajatuksille.

Hän katsoi, mitä kello oli ja muisti jotain tärkeää. Hänen täytyi herättää pikkuveljensä! Hän juoksi ulos kylpyhuoneesta ja kiirehti veljensä huoneen ovelle. Hän avasi oven ja pysähtyi. Hänen pikkuveljensä näytti niin rauhalliselta ja nuorelta, kun hän oli käpertynyt kuin palloksi ja halasi tiukasti lunni-pehmoleluaan. Hänen veljensä ei näyttänyt ollenkaan normaalilta temperamenttiselta ja varautuneelta itseltään. Pojan ei tehnyt mieli herättää pikkuveljeään rauhallisesta unestaan.

Hän katsoi veljensä kasvoja. Hän muisti ajan, jolloin he olivat pieniä ja hänen veljensä ei ollut sellainen kuin hän oli nyt. He olivat olleet niin läheisiä. He olivat kuin parhaita ystäviä ja viettivät kaiken aikansa yhdessä. He olivat kertoneet toisilleen kaiken, jakaneet ilot ja murheet ja kaikki salaisuutensa. Mutta se muuttui, kun heidän isänsä täytyi muuttaa Islantiin työnsä takia. Heidän isänsä ei halunnut viettää kuutta vuotta Islannissa yksin ja ei voinut ottaa koko perhettään mukaan, joten hän otti Emilin mukaansa. Emil oli hyvin innostunut Islantiin muutosta, mutta myös surullinen, koska hänen isoveljensä ei voinut tulla hänen mukaansa.

Kun hänen isänsä ja kuusivuotias Emil muuttivat Islantiin, jäi hän Norjaan äitinsä kanssa. Hänellä ei ollut paljon ystäviä. Itse asiassa hänellä ei ollut yhtäkään. Nyt, kun hänen pikkuveljensä oli poissa, hän oli aivan yksin.

Kun viisi vuotta oli kulunut, hän näki unen. Ei, se oli painajainen. Painajaisessa hän oli lentokoneessa. Hän itse ei ollut siellä, vaan hän näki jonkun toisen silmien kautta. Ensi kaikki oli normaalia. Sitten tuli outo ääni. Äänen jälkeen oli vain sekasortoa ja liekkejä joka puolella. Ja sitten ei mitään. Vain mustuutta.

Hän muisti, miltä hänestä tuntui, kun hän tajusi, että se tulisi oikeasti tapahtumaan. Kun hän alkoi miettiä, milloin se tapahtuisi. Koska hänen unensa olivat totta. Hänelle ne olivat todellisuutta. Kun hän näki unen, niin kaikki, mitä siinä tapahtui, tapahtui oikeasti todellisessa maailmassa. Kaikki tapahtui ennemmin tai myöhemmin. Joskus kaikki tapahtui seuraavana päivänä, joskus vuosia unen jälkeen ja joskus samaan aikaan, kun hän nukkui. Ja hän vihasi sitä. Sitä, että hänen täytyi nähdä se kaikki. Välillä unet näyttivät hyviä asioita, välillä tavallisia asioita ja välillä kauheita asioita, kuten kuolemaa ja tuskaa. Ja kun hän oli hereillä, hän näki "oikeita unia". Hän näki asioita, joita kukaan muu ei pystynyt näkemään: taikaolentoja, satuhahmoja, uniolentoja.

Unen jälkeen hän alkoi katsella uutisia, jos jossain tapahtuisi lento-onnettomuus.

Kuusi vuotta sen jälkeen, kun Emil ja heidän isänsä Islantiin muuton jälkeen tuli heidän saapumispäivänsä ja hän näki unen, jossa Emil itki. Hän ei yleensä nähnyt unissaan ihmisten kasvoja, mutta joskus sitäkin tapahtui.

Hän ja hänen äitinsä menivät lentokentälle toivottamaan lopun perheestään tervetulleeksi kotiin. He olivat odottaneet koneen saapumista tunnin, mutta se ei tullut. He menivät infotiskille kysymään, miksi kone Islannista ei tullut ajallaan. Blondi tyttö infotiskin takana kertoi heille, ettei hän ollut varma ja, että oli kuullut, että lentokoneessa oli moottoriongelma tai jotain sen tapaista, mutta ongelma oli ollut vain pieni, eikä mitään vaarallista ja miehistö oli päättänyt jatkaa Norjaan lentämistä. Hänen äitinsä nyökkäsi sanoille ja kysyi, että kuinka kauan koneelta kestäisi lentää Norjaan. Tyttö hymyili ja sanoi, että ei tiennyt ja hän kysyisi ja ilmoittaisi heille sitten.

Ja hän näki pienen merensinisen olennon seisomassa edessään. Merikeiju riiputti siipiään surullisesti ja sanoi, että liekehtivä kone oli tippunut taivaalta hänen kotiinsa ihmisiä tuli ulos uppoavasta lentokoneesta.

Hän muisti, kun kyyneleet vierivät alas hänen silmäkulmistaan sillä hetkellä keskellä lentokenttää. Hän ei yleensä koskaan itkenyt. Mutta kun hän tajusi, että hänen unensa lento-onnettomuudesta oli käynyt toteen, niin koneessa olivat hänen oma isänsä ja pikkuveljensä. Sen hetken kun puhelin soi infotiskillä ja Blondi tyttö tiskin takana kalpeni vastatessaan siihen. Kun hän lopetti puhelun ja katsoi heihin. Tyttö näytti siltä, että oli vähällä itkeä ja kertoi heille, että Islannin kone oli syöksynyt mereen lähellä Norjan rannikkoa, mutta pelastajat olivat jo matkalla.

Hän muisti, kun äiti oli vain nyökännyt hiljaa ja kääntynyt ympäri ja kävellyt heidän autolleen. Hän oli vain seurannut äitiä. He ajoivat kotiin hiljaisuuden vallitessa.

Sinä yönä hän ei voinut nukkua. Hän ei halunnut nukkua. Hän alkoi melkein itkeä uudestaan, kun hänen äitinsä antoi hänelle kylmän suukon poskelle ja kuiskasi käheästi: "Kauniita unia", hänen korvaansa.

Seuraavana aamuna hän oli väsynyt. Hän vain odotti soittoa sairaalasta tai poliisilta tai pelastusjoukoilta. Kun puhelin viimein soi, äiti vastasi siihen tärisevällä äänellä.

Soitto oli poliisilta. He sanoivat, että poika nimeltä Emil Steilsson oli sairaalassa ja oli melko hyvässä kunnossa, mutta he eivät olleet vielä löytäneet Steiliä. He eivät koskaan löytäneet Steil Bondevikin, tai islantilaisella nimellään Steil Henrikssonina tunnettuna, ruumista.

He menivät sairaalaan ja näkivät Emilin nukkumassa sängyssä ja halaavan tiukasti lunni-pehmolelua. Emilillä oli muutamia mustelmia, haavoja ja palohaavoja. Suurin osa lähes hopean värisistä hiuksista oli palanut pois, mutta muuten hän oli melko hyvässä kunnossa.

Äiti juoksi välittömästi Emilin luokse ja halasi häntä tiukasta. "Min kjære sønn! Olet turvassa! Olin niin huolissani!" äiti huudahti hymyillen surullisesti ja suukottaen Emilin molempia poskia. Emilin kasvoilla valuivat äänettömät kyyneleet.

Hän ravisti päätään ja palasi takaisin nykyhetkeen. Siitä oli jo kolme vuotta. Vasta kolme vuotta. Hän oli ollut vain neljätoista menettäessään isänsä. Emil oli ollut vain kaksitoista. Nyt hän oli seitsemäntoista ja hänen oli todellakin aika herättää Emil, eikä vajota muistoihin.

"God morgen Emil", hän sanoi.

Hän ei saanut vastausta ja yritti uudestaan.

"Góðan daginn litli bróðir." Emil oli opettanut hänelle jonkin verran islantia paluunsa jälkeen.

Ei vieläkään vastausta.

Hän meni veljensä viereen ja ravisti varovasti tämän hartioita.

"Herätys Emil. Myöhästyt vielä. Kello on jo puoli kahdeksan."

Se toimi.

"Mene pois Lukas...", Emil mumisi uniseti.

"Enkä mene. Nyt, ylös."

Lukas käveli Emilin vaatekaapille ja alkoi heittämään vaatteita pikkuveljelleen.

"Pue lille bror", Hän sanoi heittäessään mustat pillifarkut ja valkoisen tekstillä koritellun t-paidan Emilille.

"Täytyykö minun pukea nämä?"hän kysyi ärsyyntynyt ilme kasvoillaan.

"Kyllä, tai myöhästyt koulusta, joten vai pukeudu", Lukas vastasi ja heitti sukat ja kalsarit Emilin naamaan. "Teen sinulle aamiaista. Odotan sinua alakertaan viidessä minuutissa!" hän lisäsi ja lähti niine hyvineen alkertaan. Hän unohti "vahingossa" mainita, että hänen takiaan Emil oli myöhässä.

Keittiössä hän otti leipää ja teki siitä nopeasti voileivän Emilille. Aikaa eiollut tarpeeksi kahvin keittämiseen ja hän oli jo juonut sen, jonka oli keittänyt aiemmin. Hän vain otti jääkaapista maitoa ja kaatoi sitä lasiin.

Muutamaa minuuttia myöhemmin hän kuuli pikkuveljensä tulevan portaita alas. Emil tuli keittiöön ja alkoi syödä nopeasti istuttuaan pöydän ääreen. Lukas nosti kyynärpäänsä pöydälle ja nojasi leukaansa kämmeniinsä ja katseli, kun Emil söi.

"Näytät väsyneeltä. Näitkö taas unen viime yönä?"Emil kysyi hienoinen hermostuneisuuden vivahde äänessään. Emil oli ainoa, jolle Lukas oli kertonut unistaan.

"En", Lukas vastasi.

"Onko se hyvä vai paha asia?"Emil kysyi pörröttäen samalla melkein hopean värisiä hiuksiaan.

"Itse asiassa en tiedä. Oikeastaan se oli uni, mutta siinä ei ollut yhtään mitään. Mutta pimeys voi tarkoittaa monia asioita"Lukas vastasi kysymykseen pohtivasti ja käänsi kasvonsa tuijottamaan ikkunasta ulos.

"Toivottavasti se ei ole mitään pahaa", Emil mumisi ja katsoi myös poispäin. Lukas tiesi, että Emilin muistot hänen unistaan olivat vähän traumaattisia. Hän oli kertonut lento-onnettomuus-unestaan.

Emil katsoi kelloaan ja totesi: "Meidän pitää mennä nyt. Lukas tule. Bussi tulee pysäkille minä hetkenä hyvänsä."

"Okej. Mennään."

He ottivat takkinsa naulakosta. Lukas mustan ja Emil ruskean takkinsa. He laittoivat kengät jalkaansa Lukas tummansiniset skeittikenkänsä ja Emil mustat Conversensa.

He juoksivat bussipysäkille juuri ajoissa bussin saapuessa samaan aikaan kuin he.

Bussimatka kului hiljaisuudessa ja samoin kävelymatka pysäkiltä koululle. Kumpikaan heistä ei ollut kovin puheliaita, joten hiljaisuus oli heille aivan sopiva.

Koululla Lukas ja Emil lähtivät omiin suuntiinsa. Emil lähti kohti liikuntasalia ja Lukas kiirehti matematiikan tunnille. Häntä ärsytti aloittaa aamu sellaisella aineella kuin matematiikka. Hän ei vihannut matematiikkaa aineena. Hän oli siinä oikeastaan melko hyvä. Hän ei vain pitänyt opettajasta. Herra Lind oli koko koulun hirvein opettaja. Ja juuri Lind kaikista oli päättänyt ottaa Lukaksen silmätikukseen. Mahtavaa.

Kello soi ja herra Lind avasi luokan oven päästäen oppilaat sisään. Lukas löysi nopeasti tiensä luokan perällä olevalle paikalleen ja kaivoi tarvittavat kirjat ja penaalin repustaan.

"Hyvää huomenta oppilaat."herra Lind sanoi tiukalla, mutta tylsistyneellä äänellä. "Tänään meillä käsitellään yhtälöitä. Avatkaa kirja sivulta 124..."

Tunti kului tuskallisen hitaasti. Lind pommitti Lukasta yhtälöitä koskevilla kysymyksillä joiden vaikeustaso oli jossain pilvissä ja huusi aina kun Lukas ei tiennyt vastausta.

Tunnin vihdoin päättyessä kellon soitosta Lukas lähti luokasta niin nopeasti kuin pystyi. Hän ei halunnut jäädä ansaitsemaan ylimääräisiä kotitehtäviä (normaalejakin oli tullut aikamoinen pino) tai jälki-istuntoa.

Hän liikkui käytävillä tottuneen nopeasti ihmisiä väistellen. Koulu ei ollut Lukaksen suosikkipaikkojen listaykkösenä. Suurin osa koululaisista syrji häntä. He taisivat pelätä häntä. Se ei häntä hirveästi haitannut. Hän oli tottunut olemaan yksin. Ne taas, jotka eivät syrjineet häntä, osoittivat hänelle hieman liikaakin huomiota. Siitä huomiosta Lukas ei pitänyt.

Lukas kuuli takaansa aivan liian tuttuja askelia. Hän kiristi tahtiaan ja puikkelehti ketterästi ihmisten välistä. Välillä melko pienestä koosta oli hyötyäkin. Lukas ei ollut kovin pitkä, eikä hänen ruumiinrakenteensa ollut myöskään mistään ronskeimmasta päästä. Mutta pienikokoisuuden hyöty saattoi kadota helposti. Etenkin jos Lukas ei saisi karistettua takanaan kuuluvien askelten aiheuttajaa pois kannoiltaan.

Lukaksella olisi seuraavaksi historiaa. Historian luokka oli toisella puolella koulua. Siinä oli hänen tilaisuutensa. Hän vilkaisi nopeasti kelloa: kahtakymmentäseitsemää vaille kymmenen. Tunnin alkuun kaksi minuuttia. Nyt askelten aiheuttajat eivät ehtisi saada häntä kiinni ennen historian luokkaa ja vaikka saisivatkin, niin he eivät ehtisi toteuttaa suunnitelmiaan, mitä sitten tällä kertaa suunnittelivatkin. Lukaksella oli ikävä aavistus.

Hän oli melkein perillä. Ehkä hänen ei tänään tarvitsisi huolehtia heistä. Tai ei ainakaan vielä. Hän nosti kätensä sipaisemaan mustelmaa oikean korvansa vieressä. Toivottavasti ei.

Kello soi. Hän oli ehtinyt ajoissa, sekä tunnille, että pois askelten luota. Lukas asteli luokkaan. Hän piti historiasta. Se oli hänestä mielenkiintoista. Eikä opettajakaan ollut niin hirveä. Rouva Sundberg oli vanha ja jo hieman harmaantunut pieni nainen. Rouva Sundberg oli melko kiltti, mutta kohteli oppilaita kuin päiväkotilapsia. Se oli aika ärsyttävää.

"Hyvää huomenta oppilaat!" rouva Sundberg toivotti, kun kaikki olivat saapuneet sisään.

Oppilaat mumisivat hiljaisen vastauksen ja kaivoivat kirjansa esiin.

"Tänään kertaamme toista maailmansotaa. Kuka muistaa mitä valtioita kuului Akselivaltoihin ja mitä Liittoutuneisiin?"

Kaksi tuntia he saivat kuunnella vanhan rouvan selostusta toisen maailmansodan tapahtumista. Suurimmalla osalla oppilaista tieto näytti menevän autuaasti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Lukas kirjoitti vihkoonsa muistiinpanoja ja katseli välillä ikkunasta ulos kynäänsä pureskellen.

Kun kello soi, oppilaat säntäsivät helpottuneina ulos luokasta. Lukas ei kumminkaan pitänyt mitään kiirettä. Hänellä ei ollut mitään kiirettä joutua askeleiden aiheuttajien lähettyville. Nyt heillä olisi tunti aikaa löytää Lukas ja toteuttaa suunnitelmansa.

Lukas huokaisi ja lähti luokasta. Hän lähti suunnistamaan kohti koulun ruokalaa. Ruokala oli iso erillinen rakennus pienen matkan päässä päärakennuksesta. Se oli aina ruokatuntisin tupaten täynnä ihmisiä. Se oli juuri sopiva paikka olla piilossa.

Hän avasi toisen ruokalan suurista ovista ja liittyi sisällä vallitsevaan tungokseen. Hän hivuttautui ihmisten välistä kohti tarjoilupöytiä. Hän nappasi lähimmästä pinosta tarjottimen ja lautasen. Lukas alkoi tutkia sen päivän tarjoiluja. Suurissa astioissa oli kaikenlaista hieman epämääräiseltä näyttävää. Hän päätyi valitsemaan omenan, paistettua kalaa, joka vaikutti lohelta ja perunaa.

Lukas antoi katseensa kiertää ruokalaa, kunnes näki yksinäisen hopeahiuksisen hahmon istuvan pienessä pöydässä lähellä ruokalan nurkkaa. Lukas lähti kulkemaan Emilin luo. He istuivat yleensä yhdessä ruokailussa. Lukaksen tavoin Emililläkään ei ollut ystäviä. Ihmiset syrjivät myös häntä. Osasyy siihen oli ehkä Lukas, mutta monet myös kiusasivat Emiliä, tämän hiuksien takia. Lukas ymmärsi pikkuveljeään täydellisesti. Hänkin joutui kestämään kaikenlaista. Askelten aiheuttajat olivat siitä hyvä esimerkki. Lukas jaEmil olivat olleet tässä koulussa kaksi vuotta. Heti alusta alkaen he olivat saaneet osakseen vain syrjintää ja tietenkin myös sitä epämieluisaa huomiota.

Lukas asetti tarjottimensa vastapäätä Emiliä ja istui alas.

"Hei, lille bror."

"Hei Lukas", Emil vastasi nojaten päätään samalla toiseen käteensä ja toisella hän tökki ruokaansa haarukalla näyttäen samalla mielipiteensä ruuasta nyrpistämällä nenäänsä.

"Miten päivä on mennyt? Ei kai ne tulleet?" Lukas kyseli Emililtä. Emilin mielestä Lukas oli vain ylisuojeleva, kun tämä kyseli häneltä kokoajan oliko hänelle sattunut mitään.

"Ihan hyvin. Eivät ne ole tulleet. Ei ainakaan vielä ja toivottavasti eivät tulekkaan."

"Hyvä." Lukas piti pienen tauon. "Ne tulivat ennen historian tuntia. Ehdin tunnille ennen kuin he saivat kiinni. Niillä on jotain mielessä. "

Emil oli hetken hiljaa ja tökki ruokaansa. "Tänään kannattaa siis varoa. En kyllä usko, että ne tulevat enää koulupäivän aikana. Niiden paras tilaisuus on nyt ja ne ei pysty käyttämään sitä nyt, jos jäädään tänne koko loppu ruokatunniksi."

"Totta. Mene sitten suoraan kotiin kun koulu loppuu."

"Minne muuallekaan…", Emil mumisi puoliääneen ja pyöritti silmiään. Lukas osasi välillä todellakin huolehtia.

Lukas huokasi. Hän osasi arvata, mitä Emil ajatteli tällä hetkellä, että hän oli ärsyttävän ylisuojeleva. Mutta hän ei halunnut kenenkään satuttavan hänen pikkuveljeään. Ja siinä isoveljen tehtävien osuudessa hän oli epäonnistunut.

Lukas katsoi kelloa. Se oli varttia yli kaksitoista. Kymmenen minuutin päästä hänen olisi lähdettävä englannin kaksoistunnille ja sen jälkeen vielä maantiedonkin kaksoistunnille. Ja niiden väliselle välitunnille. Lukas huoahti. Siitä välitunnista tulisi pitkä. Varsinkin, kun niillä olisi sama maantieto kuin hänellä. Loppupäivästä olisi hankala. Onneksi Emilin koulu loppui jo silloin, kun maantiedon tuplatunnin toinen puolikas alkoi.

Lukas näykki omenaansa haluttomasti. Hänellä ei enää ollutkaan nälkä. Hänen sisällään kalvoi paha aavistus.

Kiitos kun luitte! Kaikki kommentit/ideat otetaan rakkaudella vastaan. Jos sinulla on idea jatkoa varten tai haluaisit jotain mukaan tarinaan, niin ilmoita! Kiitos:)