Moi vaan kaikille. En ole aikoihin mitään kirjoittanut, mutta kun Hetalian löysin, tempauduin ihan täysin sen mukaan ja löysin uudestaan haluni kirjoittaa FanFiccejä. Viimeksi näitä kirjoitin kuudennella luokalla (eli melkein 4 vuotta sitten) Inuyashasta eikä koulukaan ole enää antanut mitään kivoja kirjoitelma aiheita, joten olin aika ruosteessa. Tein tästä alusta pari muutakin yritystä joita hioin pitkään, mutta jotka hylkäsin, koska ne olivat kauheita :DD Nyt on kesäloma harjoiteltu ja hyvän ficin koitan saada aikaan.

Toivottavasti tästä luvusta tuli hyvä ja jaksatte lukea tätä myös jatkossa 3

Nimi: Yhtenäiskoulu Hetalia.

Yhteenveto: Berwald on opettaja yhtenäiskoulussa täynnä erittäin erikoisia opettajia ja oppilaita. Seitsemän vuoden erossa olon jälkeen hän löytää jälleen parhaan ystävänsä ja rakkautensa kohteen Tino Väinämöisen. Ja kaiken lisäksi pakkaa tulee sekoittamaan oppilas nimeltään Peter Kirkland. SuFin ja muita parituksia.

Laji: Romantiikka ja huumori

Luokka: K+, nousut mahdollisia.

Varoitukset: En tiedä pitäisikö siitä "ihmisnimien" käytöstä oikeasti varoittaa, mutta tuntuu olevan tapana. Homoparituksia, enkä kiroilussakaan aio paljoa säästellä.

Vastuuvapauslauseke: (Herran Jumala mikä sanahirviö :DD Tekijänoikeudet lienee parempi termi, mutta tuota kääntäjät minulle yrittävät tyrkyttää) En omista tästä kuin juonen. Hahmot mahdollisia (mutta epätodennäköisiä) OC hahmoja lukuun ottamatta kuuluvat Hidekaz Himaruyalle. Satu "Kukkien loihtija" ei myöskään kuulu minulle.

Berwald sulki silmänsä laskettuaan lukemansa kirjan sohvapöydälle. Hän makasi olohuoneensa sohvalla, tuli räiskyi iloisesti takassa ja hänen olonsa oli melankolinen. Kirja, jota hän oli juuri lukenut, oli hyvin vanha satukirja joka oli joskus kuulunut hänen parhaalle ystävälleen Tino Väinämöiselle. Tinolle, jota Berwald ei ollut nähnyt seitsemään pitkään vuoteen.

Ja jota hän rakasti.

Kirjassa oli yksi erityinen satu johon Tino oli ollut kovasti kiintynyt. Sadun nimi oli ''Kukkien loihtija''. Se oli vanha japanilainen satu, joka meni suunnilleen näin:

Olipa kerran mies, joka ei omistanut liiemmälti mitään, mutta jolla oli kultainen sydän. Hän oli niin hyvä ja ystävällinen, että kaikki pitivät hänestä. Kaikki muut, paitsi hänen lähin naapurinsa, joka ei välittänyt kuin itsestään ja oli muutenkin paha.

Hyvä Naapuri ja Paha Naapuri olivat eräänä talvipäivänä lakaisemassa pihamaataan kumpikin, kun laiha ja nälkäinen koira tuli kerjäämään ruokaa. Paha Naapuri hätisti sen luudalla pois pihaltaan.
"Menetkös tiehesi, rakki. Minulta ei tuommoiselle liikene mitään, kirpun sinä täältä saat! "hän kivahti. Sitä lajia koiraparalla oli ennestään, ja pahoilla mielin, pää painuksissa se luikahti Hyvän naapurin pihalle.

Tässä vaiheessa satua Berwald huomasi aina uudelleen Tinon silmien kostuvan. Tino rakasti eläimiä ja tämä kohta oli hänestä vain niin surullinen ja julma.

Mutta eipä se mennessään arvannut, miten ystävällinen vastaanotto poloista kirppujen kiusaamaa luontokappaletta siellä odotti.
"Tulehan, raukkahinen", sanoi Hyvä Naapuri. "Sinä näyt olevan hoidon tarpeessa." Hän vei takkuisen koiran kotiinsa, jakoi sen kanssa ateriansa, pesi sen, hääsi kirput pois ystävällisesti mutta varmasti, sekä jakoi makuusijansa tämän kanssa. Laihuudestaan huolimatta koiraparan turkki oli tuuhea. Ja valkoinen kuin kananmuna. Se myös piti paljon kukista, joten Hyvä Naapuri päätti nimetä se Hanatamagoksi, mikä on japaninkieltä ja suomeksi Kukkamuna.

Berwald ei ymmärtänyt, miten Tino piti nimeä suloisena. Hänestä se oli vain outo, mutta jos Tino kerran piti siitä… Sitä paitsi Tino omasi itsekin mitä mielenkiintoisimman nimeämistaidon.

Kuka ihme muka nimesi kissan Juustolinnaksi? Tai etanan Pommittajaksi?

Hanatamago oli isäntänsä luotettava ystävä. Ja eräänä päivänä se alkoi suurella innolla kaivaa kuoppaa puutarhan kulmaukseen. Eikä kuopan pohjalta löytynyt mikään sen aiemmin kätkemä luu vaan oikea aarrekätkö – peräti pussillinen kultaa – jonka se pihalammen rantaa pitkin juosten raahasi isäntänsä luokse. Paha Naapuri oli lammen toisella puolella, ja kuullessaan Hyvän Naapurin riemunhuudot hän vilkaisi lammen yli ja näki kultapussin. Se sai hänen silmänsä kiilumaan kateudesta, ja hän päätteli, että on siellä maan uumenissa oltava pussi hänenkin varalleen.

Seuraavana päivänä Hyvä Naapuri uurastaessa puutarhatöissä paitsi omaksi ilokseen myös leipänsä edestä vähän kauempana olevilla kasvimailla Paha Naapuri hiipi tämän pihalle ja raahasi Hanatamagon omalle puolelleen.
"Alahan kaivaa tai sinun käy kalpaten! Kelpaa se kultapussi minullekin!" hän komensi. Ja minkä vahvemmalleen mahtoi. Kaivettava oli. Hanatamago kaivoi niin että multa pöllysi. Kuopan pohjalta vain ei löytynytkään kultapussia. Sieltä löytyi homehtunut luu jonka Hanatamago oli siihen pari viikkoa sitten haudannut.

Silloin Paha naapuri suuttui ja temmaten käteensä paksun kepakon alkoi hakata Hanatamagoa armottomasti. Vain kerran se vingahti surkeasti, sitten se oli aivan hiljaa. Hyvä Naapuri kuuli vingahduksen ja kiiruhti paikalle. Kauhukseen hän näki Pahan Naapurin seisovan pihalla käsi kohotettuna uuteen iskuun. Mutta hänen jalkoihinsa lyyhistynyt eläinparka ei enää tuntenut mitään. Hyvä naapuri väänsi kepin pois, ja hän, joka ei koskaan eläessään ollut tehnyt pahaa yhdellekään ihmiselle, suuntasi ankaran iskun Pahaan Naapuriin. Tämä livisti majansa suojiin ja telkesi ovensa.

Hyvä Naapuri kantoi Hanatamagon elottoman ruumiin puutarhaansa ja valmisti sen viimeisen leposijan. Koiransa haudan merkiksi hän pisti maahan pienen männynoksan, jota kasteli kyynelillään. Silloin tapahtui ihmeitä. Oksanpahanen venähti kasvamaan, ja Hyvä Naapuri näki ihmeekseen sen ylenevän siinä hänen silmiensä edessä muhkeaksi mäntypuuksi, joka tuuheana ja elinvoimaisena piirtyi indigonsinistä taivasta vasten.

"Tässä puussa asuu Hanatamagon sielu!" huudahti Hyvä Naapuri ja riensi majaansa lukemaan kiitosrukousta. Hänelle oli selvinnyt, että tuho ei yllä siihen, mikä on rakasta ja kaivattua.

Ja tässä vaiheessa Tinon poskelle vierähti kyynel. Jep, Tino oli hyvin tunteellinen. Joku oli tainnut unohtaa mainita hänelle, että miehet eivät itke, ja monia muita miehisyyteen liittyviä asioita. Hänen vanhempansa olivat aina halunneetkin tytön, joten he olivat vain tyytyväisiä tyttömäiseen poikaansa. Eikä se haitannut muitakaan, sillä kaikki pitivät Tinosta juuri sellaisena kuin hän oli. Hän oli kiltti, rehellinen ja uskollinen ystävä.

Tinon muisteleminen teki kipeää. Kun Tino oli viety pois seitsemän vuotta sitten, Berwald oli yrittänyt löytää hänet pitääkseen tähän yhteyttä välimatkasta huolimatta. Mutta etsinnöistä ei ollut ollut hyötyä. Tino oli yksinkertaisesti kadonnut.

Berwald nousi ylös sohvalta laittaakseen takkaan pari uutta halkoa. Hän oli jo 23-vuotias ja päässyt yli pohjattomasta surustaan, mutta kaipasi Tinoa silti.

Ai niin, se satu ei ollut ihan vielä siinä.

Ihmeellisen puun maine kiiri kauas ja ihmisiä saapui pitkienkin matkojen päästä katsomaan sitä. Sekös katkeroitti Pahaa Naapuria vielä lisää. Eräänä yönä hän hiipi jälleen naapurinsa puutarhaan, karsi puusta kaikki oksat ja kokosi ne nuotioksi jonka loimussa hän palasi kotiinsa nauttien ilkityöstään. Aamulla puusta oli jäljellä vain paljas runko ja sen alla kasa tuhkaa. Hyvä naapuri keräsi tuhkat kirstuun jonka asetti puun juurelle viimeisenä tervehdyksenään Hanatamagolle. Hän oli jo palaamassa sisälle, kun tuulenhenki puhalsi maljassa olevaa tuhkaa ilmaan lennättäen sen karsittua puuta kohti. Kun tuhka hipaisi puuta, sen rungosta putkahti uusia vahvoja oksia, vihreinään neulasia. Silloin Hyvä Naapuri ymmärsi, ettei maljassa ollut mitään tavallista tuhkaa. Hän sirotteli sitä talvisen pihamaan paljaisiin puihin, ja jokainen puu puhkesi lehtiin ja kukkiin. Hyvä Naapuri tajusi saaneensa ihmelahjan ja hän päätti jakaa sen kaikkien kanssa. Hän kiersi ystäviensä puutarhat ja pian itse maakunnan ruhtinas kuuli Hyvästä Naapurista ja kutsui tämän luokseen. Ruhtinas hurmaantui Hyvän Naapurin lahjasta ja nimesi tämän Kuninkaan Kartanoiden ja Tiluksien Ylimmäiseksi Puutarhuriksi luvaten tehdä hänestä rikkaan miehen jos hän saisi hänenkin puutarhansa kukkimaan ympäri vuoden. Hyvä Naapuri suostui tähän mielellään.

Mutta Paha naapuri ei halunnut vieläkään suoda tälle onnea. Berwald huokasi, miten jotkut eivät vain osanneet luovuttaa. Paha Naapuri varasti tuhkamaljan ja yritti saada viran itselleen. Tuhkat kuitenkin lensivät ruhtinaan silmiin. Paha Naapuri pakeni eikä häntä sen koommin nähty, ja Hyvä Naapuri tiesi nyt entistäkin varmemmin, että Hanatamago oli mukana puutarhaan tuodussa tuhkalippaassa vartioiden hänen onneaan. Sen pituinen se. Berwald vilkaisi kelloa. Se lähestyi puoltayötä. Hänen tulisi mennä pian nukkumaan saadakseen tarpeeksi unta. Hänen pitäisi herätä jo kuudelta ehtiäkseen herätä rauhassa, käydä suihkussa, syödä hyvän aamupalan, lukea lehden ja ajaa bussilla työpaikalleen kaikessa rauhassa. Hän halusi viettää aamunsa kiireittä.

Mutta hän ei juuri nyt halunnut mennä nukkumaan. Hän tunsi, että pian tapahtuisi jotain. Hänellä ei tosin ollut hajuakaan mitä se voisi olla, mutta hän vain tunsi sen. Joten hän meni laittamaan kahvin tippumaan ja radion päälle.

Selaillessaan radiokanavia hän törmäsi venäjänkielisiin uutisiin. Venäläiset ärsyttivät Berwaldia, joten hän vaihtoi kanavaa nopeasti. Berwald tiesi, ettei hänellä ollut mitään oikeutta tuomita kaikkia venäläisiä yhden henkilön, Tinon sedän Ivanin takia, mutta se ei paljoa auttanut. Ivan oli vienyt hänen Tinonsa pois.

Hänen herkkä Tinonsa oli joutunut jonkun tuntemattoman hullun kynsiin.

Miten kukaan niistä lukuisista sosiaalityöntekijöistä ei ollut tajunnut, että Ivan oli mielipuoli?

Miten he saattoivat antaa Tinon hänelle?

Ivan saattoi olla Tinon ainoa elossa oleva sukulainen tämän vanhempien kuoltua kolarissa, mutta hän ei olisi saanut saada Tinoa. Ja viedä tätä mukanaan Venäjälle niin, ettei Berwald enää kuullut hänestä mitään.

Tino oli aina yrittänyt olla urhea Ivanin ollessa lähettyvillä, mutta Berwald tiesi, että tämä pelkäsi setäänsä todella paljon. Eikä kenenkään pitäisi joutua elämään henkilön kanssa, jota pelkäsi.

Berwald kaatoi itselleen kupin kahvia ja vilkaisi jääkaappinsa oveen kiinnitettyä kuvaa hänestä ja Tinosta. Tino oli kuvassa 14-vuotias ja hän 15. He olivat ruotsinlaivan kannella, matkalla Tukholmaan. Taivas oli upean sininen, heillä oli jäätelötötteröt – Tinolla lakritsi ja Berwaldilla vanilja – ja molemmat hymyilivät iloisesti.

Kyllä, jopa Berwald hymyili.

Kuvan nähtyään Tino ei ollut uskoa silmiään ja oli jäänyt tuijottamaan sitä pitkäksi aikaa. Sitten hän oli kehystänyt kuvan ja antanut Berwaldille kopion siitä. Berwald oli laittanut kuvan jääkaappinsa oveen, ja siinä se oli pysynyt tähän saakka. Tino oli näyttänyt todella hyvältä valkoisessa t-paidassaan ja sinisissä shortseissaan. Berwaldilla taas oli tummansininen t-paita ja keltaiset shortsit. Tinosta oli huvittavaa, miten he olivat väreiltään kuin suomen- ja ruotsinlippuja. Kun kaiken lisäksi Berwald oli kotoisin Ruotsista ja Tino oli suomalainen.

Berwald siemaisi kahviaan tajuten, ettei ollut käynyt Ruotsissa aikoihin. Hän oli lapsena aina ikävöinyt takaisin Ruotsiin hänen perheensä muutettua Suomeen. Hän oli ollut vain kahdeksan eikä osannut suomenkieltä. Hän oli ollut jo silloin varsin pelottava ja pitkä ikäisekseen, ja koska hän ei juuri voinut kommunikoida muiden suomalaisten lasten kanssa, hän jäi yksin.

Kunnes Tino tuli mukaan kuvioihin.

Berwald oli istunut läheisen leikkipuiston keinussa hänen äitinsä hätistettyä hänet sinne ''tutustumaan muihin lapsiin ja saamaan ystäviä''. Berwald ei vain kehdannut lähestyä ketään tietäen, että hän vain säikäyttäisi heidät.

Mikä oli surullista, sillä Berwald oli oikeasti seurallinen ja leikkisä. Hän jäi silti yksin.

Berwald potkaisi itselleen jälleen vähän vauhtia keinussa. Puistossa oli paljon muita lapsia, mutta hän oli yksin. Berwald katseli taivaalle etsien pilvistä erilaisia kuvioita, kun hän kuuli kentän täyttyvän "moi" huudahduksista. Se oli harvoja suomalaisia sanoja joita hän tunsi. Sitä kun kuuli kaikkialla. Vaaleahiuksinen poika, jota Berwald ei ollut ennen nähnyt, juoksi muiden lasten luokse iso hymy naamallaan.

"Moi Tino! Millaista Ruotsissa oli?" toinen blondipoika, jolla oli todella mielenkiintoinen pystytukka, kysyi tältä. Berwald ymmärsi lauseesta vain sen, että pojan nimi oli Tino – vai olisiko hän sittenkin Timo, Tino kun ei kuulostanut lainkaan suomalaiselta nimeltä – ja että he puhuivat jotain Ruotsista.

"Kivaa", Tino vastasi. Toinen poika pyöräytti silmiään. "Sinä olit kaksi viikkoa Ruotsissa ja tuo on kaikki mitä osaat siitä sanoa?"

Tino naurahti. "Kaikki siellä olivat iloisia ja me kävimme kiertämässä hienoja nähtävyyksiä. Sain myös maistaa hapansilakkaa – surströmmiä- mutta se oli kamalaa." Berwald tunnisti sanan surströmming. Moni ei arvostanut kyseistä ruotsalaista ruokalajia, mutta Berwaldin mielestä se oli hyvää.

"Yäk, olen kuullut sen olevan järkyttävää. Ja ovatko ruotsalaiset muka iloisia?" toinen poika kysyi, ja käänsi katseensa Berwaldiin."Tuo ei sitten taidakaan olla ruotsalainen." Berwald mietti, mahtoivatkohan he puhua hänestä. Tino huomasi Berwaldin vasta nyt.

"Danny, kuka hän on?" Tino kysyi.

"En ole ihan varma. Hänen perheensä muutti tänne vähän ennen sinun matkaasi. Hän ei puhu suomea ja on todella epäilyttävä ja karmea", Danny vastasi. "Me epäilemme, että hän on ruotsista sen vähän perusteella mitä olemme kuulleet hänen puhuvan."

Berwald tunsi olonsa hieman vaivaantuneeksi heidän tuijottaessaan häntä. Hän katseli viereistään koivua, kuin se olisi maailman kiinnostavin asia. Ja olivathan koivut itse asiassa jänniä… Valkoisia puita, joissa oli paljon mustia raitoja… On se jännä juttu…

"Hejsan."

Berwald kääntyi nopeasti kahden häntä tuijottavan pojan puoleen. ("Tino, älä ole hullu, älä puhu sille!") Oliko Tino tervehtinyt häntä? Luultavasti, sillä tämä katsoi yhä tiiviisti Berwaldia ja oli nostanut kätensä tervehdykseksi. Mutta kohdatessaan Berwaldin katseen Tino hätkähti ja Berwald kirosi pelottavaa ulkonäköään. Hän ei mitä luultavimmin saisi tästäkään pojasta ystävää, mikä oli ikävää, sillä jostain syystä Berwald oli alkanut pitää Tinosta heti tämän nähtyään.

"Hej," Berwald vastasi.

Tino näytti kokoavan itseään ja hetken päästä tämä väläytti Berwaldille lumoavan hymyn.

"Är du från Sverige?" (Oletko kotoisin Ruotsista?)

Jos se, että Tino oli tervehtinyt häntä ruotsiksi, ei ollut yllättänyt Berwaldia, niin tämä yllätti. Tino siis puhui ruotsia? Tieto ilahdutti häntä, mutta hän ei silti uskaltanut toivoa liikoja.

"Ja," (kyllä) Berwald sanoi ja Tinon hymy tuntui vain levenevän. Tämä oli selvästi rohkaissut mielensä ja otti pari askelta häntä kohti. Silloin Danny tarttui Tinoa ranteesta estäen tätä menemästä eteenpäin.

"Älä mene hänen luokseen, hän näyttää siltä, että hakkaisi sinut tohjoksi minä hetkenä hyvänsä!"

"Ei sitä koskaan tiedä, " Tino sanoi naiiviin tapaansa. "Sitä paitsi minä olen hyvä puolustamaan itseäni tarpeen tullen. Sitten Tino irrottautui Dannyn otteesta kävellen Berwaldin luokse, jolla ei ollut hajuakaan, mitä he olivat puhuneet.

"Jag heter Tino, vad heter du?" (Minun nimeni on Tino, mikä sinun nimesi on?) Tino kysyi ja näytti jälleen hermostuneelta tultuaan niinkin lähelle ruotsalaispoikaa.

"Berw'ld." Tino hätkähti, kuin ei olisi odottanut toisen vastaavan ja alkoi sitten nauraa hermostuneesti. Mutta tämä ei ainakaan lähtenyt hänen luotaan. Tino istui Berwaldin viereiseen keinuun ja alkoi jutella niitä näitä. Berwald vastasi lyhyesti jos kysyttäessä eikä sanonut muuten juuri mitään. Hän ei ollut koskaan ollut hyvä puhuja. Tino taas tuntui suoltavan puhetta rajattomasti.

Danny tuli lopulta heidän luokseen liittyen keskusteluun Tinon tulkatessa. Berwaldille selvisi, että Danny oli alun perin Tanskasta. Eivätkä lähiympäristön ulkomaalaistaustaiset lapset siihen loppuneet. Oli uskomatonta, miten niin monesta maasta tulleet lapset olivat osuneet samaan naapurustoon. Isak oli islantilainen, Alexander norjalainen, Kiku japanilainen, Heracles kreikkalainen, Feliciano ja Lovino olivat italialaisia, Ludwig saksalainen, Elizabeta unkarilainen sekä Tinon paras ystävä Eduard - virolainen. Se oli aika paljon.

"Ja moni muukin tästä lähettyviltä on jostain muualta," Danny sanoi - Tinon tulkatessa. "Tämä kortteli taitaa olla kirottu – tai siunattu – miten sen nyt ottaa. Ja lisää tuntuu vain tulevan."

"Olit onnekas, koska Tino osaa ruotsia, " sanoi Elizabeta, joka oli liittynyt keskusteluun. Kaikki olivat uteliaita Berwaldin suhteen, eikä tämä enää vaikuttanut niin luotaantyöntävältä, joten muitakin lapsia oli tullut tutustumaan häneen. "Kaikkien kanssa ei ole aluksi voinut puhua. Kuten Lovin ja Felin – kutsumme Felicianoa Feliksi - tapauksessa, mutta he olivat italialaisten tapaan hyvä käyttämään elekieltä, joten pystyimme kommunikoimaan jotenkuten. Ja Tino on ollut taitava opettamaan suomea niille, jotka eivät sitä ole osanneet."

Tino hymyili ujosti kääntäessään lausetta. "Minusta taitaa tulla tulevaisuudessa äidinkielen tai suomen opettaja," hän naurahti lopuksi.

Myös Berwald sai osansa Tinon opetuksesta ja alkoi hiljalleen oppia suomea. Kävihän hän ihan "oikeallakin" opettajalla vanhempiensa toimesta, mutta Berwaldista Tino oli parempi.

Ja hän niin hän ystävystyi muiden lasten kanssa. Tai ehkä Dannya hän ei laskenut ystäväkseen. He eivät koskaan olleet tulleet toimeen. Välillä he jopa hyökkäsivät toistensa kimppuun ja muilla oli iso työ ja tuska irrottaa heidät toisistaan.

Ja samalla linjalla mentiin vieläkin, Berwald ajatteli. He kaikki olivat pysyneet läheisinä ja tapasivat usein. Nimittäin lähes joka päivä työpaikallaan läheisellä yhtenäiskoululla, jota he kaikki olivat käyneet ja jonne olivat palanneet työskentelemään. Kaikille oli kehittynyt vahva tunneside siihen kouluun. Olivathan jotkut heistä käyneet sitä jopa 12 vuotta. Berwald itse opetti käsitöitä. Pääasiassa puukäsitöitä, mutta hän oli taitava myös neulan ja langan kanssa. Häntä pyydettiin välillä sijaistamaan myös ruotsissa, mutta Berwaldin aksentti oli aika vahva, joten oppilaiden oli vaikea ymmärtää häntä.

Ludwig oli fysiikan, matematiikan sekä saksan opettaja. Hänestä myös suunniteltiin koulun rehtoria lähitulevaisuudessa. Vanha rehtori Julius – joka oli itse asiassa Felin ja Lovinon isoisä - oli jäämässä eläkkeelle ja tämä oli aina pitänyt Ludwigista. Oli pitänyt siitä hetkestä asti, kun oli opettanut tätä ensimmäisen kerran. Ludwig oli ollut tunnollinen ja kiltti oppilas, kaikkien opettajien unelma. Ludwig itse ei ollut ideasta kovin innoissaan, sillä hänestä 24-vuotias ei ollut tarpeeksi vanha rehtoriksi, ja hänestä tuntuisi oudolta olla niiden ihmisten pomo, jotka olivat olleet hänen opettajiaan vielä neljä vuotta sitten.

Feli ja Lovino opettivat molemmat italiaa, ja lisäksi Feli kuvaamataitoa ja Lovino uskontoa. Kaikki olivat olleet yllättyneitä Lovinon valinnasta, sillä tämä ei ollut koskaan vaikuttanut erityisen uskonnolliselta henkilöltä. Mutta sitä ei kai koskaan voinut tuntea ketään täysin.

Danny opetti liikuntaa ja Tanskaa. Hän olikin aina ollut energinen.

Elizabeta opetti kaikkien muiden mukaan alkuperäistä äidinkieltään, hänen kohdallaan Unkaria, ja lisäksi käsitöitä.

Kiku ja Heracles olivat molemman historian opettajia. Ja opettivat tietysti myös japania ja kreikkaa.

Isak ja Alexander -islantia ja norjaa - opettivat molemmat maantietoa ja biologiaa.

Eduard opetti viroa ja tietotekniikkaa.

Ja Tino olisi varmasti opettanut äidinkieltä, jos häntä ei olisi viety. Berwald huokaisi, kaikki johti hänen ajatuksensa lopulta Tinoon. Hän vilkaisi jääkaappinsa ovessa olevaa kuvaa uudestaan. Ai niin, Ruotsi, hänen tulisi käydä siellä pitkästä aikaa. Vaikka vain risteilyllä. Hän varaisi A-luokan hytin ja pitäisi rentouttavan viikonlopun. Aivan. Hän voisi varata sen vaikka saman tien.

Tai sitten ei. Kellohan oli jo 12. Berwald tiskasi kuppinsa ja mietti mitä tekisi nyt. Hän ei voinut juuri ottaa töitään kotiin, mistä hän tavallisesti oli kiitollinen, mutta nyt hänestä olisi ollut mukavaa saada eteensä kasa tarkastettavia koepapereita.

Lopulta hän päätti suunnitella plussatehtävän oppilailleen. He voisivat tehdä vaikka… Hmm… Berwald vilkuili ympärilleen etsien inspiraatiota.

Valokuvakehykset.

Aikansa suunniteltuaan Berwald päätti antautua väsymykselleen. Ilmassa oli vieläkin se "pian tapahtuu jotain" fiilis, mutta hän ei jaksanut välittää. Jos jotain oli tapahtumassa, tapahtukoon järkevään vuorokaudenaikaan. Hän menisi nukkumaan nyt.

Eka luku saattoi olla vähän tylsä. Tää oli tällanen pohjustus tuleville tapahtumille. Ja pahoittelen pitkästä ja varsin hyödyttömästä sadusta, mutta on sillä sentään pieni rooli tulevissa tapahtumissa :-DD

Kommentteja? *puppy eyes* Ja jos ei muuta keksi, niin sanokaa vaikka moi, niin tiedän jaksoiko kukaan lukea :DDD

Haluaisin kääntää tämän myös englanniksi, mutta en tiedä riittävätkö taitoni. Katsotaan nyt miten käy.