Title: Sankarileikkiä
Author: Ginger
Rating: T
Genre: Adventure-romancea-humouriahan tämä
Pairing: Turbo/Minni, Vinski/Anni, Moto/OC, Miikali/OC, Santtu/OC
WARNING: Minä olen näppäimistön varressa, joten mikäli jatkatte lukemista tästä edes päin, joudutte kärsimään myös hiirien pehmopuolista. Ja niin juu, minä en sitten tiedä mitään moottoripyöristä XD
Summary: Marsista käy kutsu kotiin ja hiirten on aika leikkiä jälleen sankaria…
Disclaimer: En omista Prätkiksiä edes lelufiguureina…
A/N: Vanha suola janottaa ja minuun iski himo kirjoittaa prätkiksistä, kieltämättä kuitenkin ehkä HIEMAN eri tavalla, mitä kymmenen vuotta sitten, milloin minusta oli ylisöpöä kuvitella kaikille sankareille lapsia. Nykyään… no, en ole paljoa muuttunut, mutta ainakin pyrin loogisuuteen :D
Prologi
Se oli viimeinen huoltoasema ennen Chicagon kaupungin rajaa. Bensaletkuja oli vain kaksi ja paperiteline ammotti tyhjyyttään. Joku oli kaatanut nurkalla seisovan roskatynnyrin kumoon. Ilmaisen käymälän ovi nitisi saranoillaan tuulessa, kukaan terveydestään välittävä ei käynyt siellä selvin päin, humalassakin vain äärimmäisessä hädässä. Siltikin paikan omistaja joutui joka päivä käymään siivoamassa törkyisen puolentoista neliön tilan, eikä hän missään nimessä pitänyt siitä.
Herra Blodger, Bloggie, Blobb tai yksinkertaisesti vain Puolisilmä Bloody-Blodger oli ostanut huoltoaseman kuutisentoista vuotta sitten yhdessä veljensä ja tyttöystävänsä kanssa aikeissa tehdä pienestä betonikasasta maanteiden viileimmän pysähdyspaikan. Yritys oli susi ja Blodgerin yhtiökumppanit pakenivat yhdessä Houstoniin, mutta nytkin kahden vaimon ja kolmen melkein-konkurssin jälkeen mies seisoi edelleen tien varressa ja kuurasi WCtä.
Tottahan Blodger oli elämänsä aikana nähnyt paljon, jopa jättiläismäisiä hiiriä prätkien selässä, joten hän ei helposta hätkähtänyt. Siispä kun hän katsoi eräänä päivänä suoraan kirkkaalle taivaalle ja näki lujaa kohti tulevan objektin, hän vain siirsi hammastikkua suunsa toiselta laidalta toiselle ja toivoi vakuutuksen olevan kunnossa. Sen jälkeen Blodger maastoutui.
Epäröiden mies nosti päänsä pensaasta ja sai huomata, miten alus viime hetkellä hidasti vauhtiaan ja laskeutui suhteellisen sirosti huoltoaseman katolle. Savuvanat syöksyivät harmaina esiin putkahtavista jalaksista, jotka tukivat alusta pitäen sen vakaana. Sukkulainen muoto ja lommoinen metalli yllätti pystyyn nousseen Blodgerin - hän kun oli luullut avaruusolentojen matkustavan lautasilla.
"Whou", moottoripyöränsä pysäyttänyt kypäräpää huudahti tien varresta.
Ei mistään ilmestyi alukseen ovi, joka aukesi paljastaen aluksen kirkkaana loistavan sisuksen. Olento näytti mustana silhuettina suurelta ja pelottavalta, mutta heti astuessaan ulkoilmaan Miikali paljasti poikamaisen olemuksensa, hänestä ei ollut vielä kehittynyt kunnon läntistä marsilaista, joka laukoi kaksimielisyyksiä minkä lihastensa esittelyltä ja syömiseltä kerkesi. Siihen tilaan ei kuitenkaan ollut matkaa enää kuin muutama kuukausi.
"Kiitettävä laskeutuminen vai mitä?" Miikali virnisti Blodgerille ja hypähti katolta kerien maahan. "No niin, missä suunnassa kaupunki on? Olisin parkkeerannut sinne, mutta Moto-setä ei viimeksikään arvostanut sitä, kun tuhosimme Rontin kanssa sen tulostaulun…" Sanattomana Blodger osoitti suuntaan, jossa näkyivät korkeiden rakennusten ääriviivat keskellä saasteista usvaa. "Kiitos. Hei tyyppi, oletko menossa Chicagoon?"
Nahkaiseen ajohaalariin sonnustautunut mies nousi Davidsoninsa selästä ja raapi kypäräänsä mittaillen Miikalia katseellaan. Hän ei näemmä osannut päättää mikä hämmensi häntä kaikkein eniten - ruskea-oranssiraitaisen hiuspehkon molemmilta puolilta pilkottavat korvat, tukasta pilkistävät punertavat antennit, harmaanruskea turkki vaiko perässä heiluva häntä. Ei, kyllä se oli kokonaisuus, joka eniten hämmensi.
"Setä maksaa sinulle bensarahat, jos se siitä on kiinni." Mies palasi pyöränsä satulaan ja hieraisi kädensijoja. "Minun pitää todella, todella päästä Last Chance-huoltamolle."
"Last Chancelle?" mies yllättäen naurahti. "Vai niin… No, hyppää kyytin poju."
Tyytyväisenä Miikali ahtautui miehen taakse ja otti vastaan tämän satulalaukusta ottaman kypärän. Korvat painuivat luimuun ja antennit asettuivat pään myötäisiksi. Viimetöikseen Miikali kaivoi esiin avaimenperän näköisen ohjaimen ja osoitti sillä alusta. Ovi sulkeutui ja alus pieneni silmissä.
"Vahdihan sitä puolestani", Miikali huikkasi mykistyneelle Blodgerille kääntyen sitten miehen puoleen. "Olen Miikali, Miikali Terrence. Marsista."
"Luulin jo, että Saturnuksen renkaista", mies hymähti ja yritti polkaista pyöränsä käyntiin. "Mutta Santun tuntien… en ylläty."
"Tunnet Santun?"
"Vanha ystävä." Mies ojensi kätensä Miikalille. "Lukas Wells, hauska tutustua."
Wendy ärjäisi vihaisesti käynnistyessään, pyörä selvästi kaipasi Santun korjaavaa kosketusta. Siksihän Lukas oli päättänyt palata Chicagoon. Kukaan muu ei tuntenut Wendyä - tai häntä, yhtä hyvin kuin se itsepäinen, tummahiuksinen nainen. Oliko heidän välillään jotain? Ei hitossa…
Oli vähättelyä sanoa heitä vanhoiksi ystäviksi, Santtu ja Lukas olivat kasvaneet yhdessä. Heidän perheensä olivat olleet naapureita, auttaneet toinen toisiaan. Kun Lukas oli täyttänyt neljä, hän oli saanut alleen kolmipyöräisen ja Santtu jakoavaimen, jolla korjata sen aina, kun Lukas onnistui pistämään menopelinsä palasiksi. Kahta vuotta myöhemmin Santtu oli saanut oikean polkupyörän, Lukas siihen sopivan täydellisen huoltosetin. Niin, he olivat kasvaneet yhdessä toistensa ja mekaniikan kanssa. Aikuisuus oli tullut liian pian. Santtu perusti oman korjaamonsa, valtatie kutsui Lukasia. Sen tarinan loppu.
Jarrut kirskuivat ja renkaista jäi tumma viiva asvalttiin. Lukas nosti katseensa, Last Chance ei ollut muuttunut ainakaan ulkoisesti vuosien varrella, kuten muu Chicago. Kaupunki todella oli niin kärsinyt, mitä uutisissa puhuttiin.
Avaruusjyrsijä hyppäsi kevyesti pois pyörän selästä ja juoksi paukuttamaan ovea. Vihreissä vaatteissaan se olisi hyvin voinut mennä vaikka ihmisestä. Lukas nielaisi, hän oli aina uskonut avaruusolentoihin, mutta että sellainen vain tupsahti hänen tielleen ei mistään käyttäytyen kuin se olisi arkipäivää…
"Sinä olit siis Marsista?" Lukas puhui kypäränsä läpi. "Onko teitä paljonkin, vai…?"
"Tietysti meitä on paljon", Miikali tuhahti turhautuneena. "Ihan kuten teitäkin. Okei, ei kieltämättä niin paljoa kuin teitä on… Mutta tarpeeksi asuttamaan Mars. Ovatko he kuuroja tai jotain?"
Miikali lopetti oven jyskyttämisen ja kiersi rakennuksen toiselle puolen, jossa oli kuin olikin ikkuna avoinna. Kiinnostuneena Lukas seurasi, miten hän vain ponnisti ja hyppäsi saaden käsillään otteen korkealla olevasta tasosta. Toisessa hetkessä Miikali oli hivuttautunut sisälle korjaamoon.
"Moto-setä on käskenyt olemaan kuin kotonaan", Miikali selitti avatessaan oven sisäpuolelta. "Ja tämä on muutenkin hätätapaus."
"Millainen hätätapaus?" Lukas erehtyi kysymään taluttaessaan Wendyä sisään korjaamoon, kirveelläkään hän ei jättäisi sitä yksin ulos.
"Sanotaan vaikka, että siihen liittyy kidnappaus ja paljon tyttöjä", Miikali kertoi ja käveli jääkaapille.
"Ja tulit hakemaan apua keneltä?"
"Moto-sedältä ja hänen veikoiltaan."
"Ja he asuvat täällä? Santun kanssa?"
"Ainakin kun viimeksi tarkistin."
Jostain kaukaa kuului moottorin tasaista hurinaa. Lukas, joka ei vieläkään ollut riisunut kypäräänsä päästään, peruutti muutaman askeleen ovesta. Tämä ei ollut viisasta. Vaikka Santtu ei mistään hinnasta myisi Last Chancea, jotain oli voinut tapahtua ja paikalla saattoi olla eri omistaja. Pidätys sisään murtautumisen vuoksi ei ollut vaihtoehto, hän ei jäisi kiinni.
"Kuulostaa aivan uskolliselta prätkältä", Miikali analysoi ääntä ja kääntyi katsomaan sinne, missä Lukas oli seissyt. "Varmasti… Marsilainen…"
Mies ja hänen moottoripyöränsä olivat kadonneet. Nopeasti Miikali käveli ovelle ja etsi häntä katseellaan, mutta ketään, jos kissojaan ulkoiluttavaa mummelia ei mukaan laskettu, ei näkynyt. Hiiri puuskahti väsyneenä - hänellä ei riittänyt energia Wellsistä murehtimiseen. Heillä oli isompiakin ongelmia ja niiden ratkaiseminen oli alkava pian…
Ensimmäinen luku lähiaikoina...