Phil Collins – darra
Disclaimer: En omista Harry Potteria. En omista myöskään Pasilaa. Mikäli tunnistatte hahmon/repliikin, se ei ole minun. (Olen tehnyt joitakin muutoksia juoneen ja repliikkeihin, jotta tarina toimisi paremmin.) Sen sijaan idea on minun (kukaan muu ei käsittääkseni ole tarpeeksi hullu tällaiseen). Mikäli ette tunnista jotain, se kuuluu minulle, tai ette ole olleet alituisesti valppaita lukiessanne kirjaa/katsoessanne sarjaa.
Varoitus: Sisältää kiroilua ja silkkaa sairautta. Älä lue, mikäli mielenterveytesi on sinulle kallis.
AN: Tämä sairas pieni fikinpoikanen syntyi halusta "kääntää" Pasilan jakso "HP:ksi". Alun perin kirjoitin tämän englanniksi, mutta tahdoin tehdä fikistä myös suomenkielisen version. Voitte syyttää siitä elämääni/sen puutetta/valtavaa halua julkaista jotain myös omalla äidinkielelläni välittämättä hiipivästä epäilyksestä, että koko sivustolla käy ehkä viisi ihmistä, joiden kielitaito riittää edes tiivistelmän lukemiseen paitsi sanakirjan (ja pyhimyksen kärsivällisyyden) avulla. Lupaan leipoa muffinsseja sille, jolla on viitseliäisyyttä syöttää koko roska Googlen käännöskoneeseen ja lähettää tulokset minulle.
Pahoitteluni kaikista naurettavista virheistä, jotka johtuvat siitä, etten ole lukenut kaikkia kirjoja suomeksi.
Niin, ja lukekaa toki myös alkuperäinen fikki. Olen julkaissut sen nimellä Phil Collins –Hang-Over. (Näin meidän kesken, englanninkielinen taitaa toimia paremmin.)
Mikäli sinun mielestäsi Pasila on vain ja ainoastaan kaupunginosa, voit silti lukea tämän fikin. Mikäli et tiedä, mitä Harry Potter tai fan fiction ovat, mitä ihmettä teet tällä sivustolla?
Arvostan suuresti kaikkea palautetta ja hyväksyn reiluna ihmisenä kommentteja millä tahansa kielellä. Paitsi stadin slangilla. Ymmärrän ranskaakin paremmin. Enkä ymmärrä sitä paria lausetta enempää. Sikäli kun kiinnostaa.
1. luku – Seuraava aamu
Marraskuun ensimmäinen päivä valkeni kirkkaana Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Erittäin kirkkaana, jos tarkkoja ollaan.
Rohkelikkotornissa johtajapoika James Potter voihkaisi jotain käsittämätöntä, kun auringonsäde löysi tiensä läpi hänen katosvuoteensa verhoissa olevasta aukosta.
"Mmmhp," James mumisi ja yritti koota voimiaan kääntyäkseen hieman, jotta valo ei osuisi häntä suoraan silmiin.
Mitä hittoa se pahuksen valo edes oli? Jamesin tuskaisat aivot tuntuivat kyvyttömiltä tuottamaan selkeitä ajatuksia. Hän olisi yhtä hyvin voinut uiskennella eilispäivän kaurapuurossa raivostunut siili päänsä sisään tungettuna.
James veti pitkän, rauhoittavan henkäyksen ja avasi silmänsä.
"Ei helvetin-," hän voihkaisi ja veti peiton kasvoilleen.
Aurinko. Hänen hyödyttömät kusipääystävänsä olivat ilmeisesti jo lähteneet, ja mikä pahinta, avanneet verhot ja päästäneet tuon saatanallisen auringonvalon esteettä sisään. Mistä lähtien aurinko sitä paitsi ikinä paistoi Skotlannissa marraskuussa?
James mietti turrasti, mitä kello mahtoi olla. Hän pohti, pitäisikö hänen nousta istualleen, kun asia ratkaistiin hänen puolestaan. Jokin kynnellinen lepatti hänen vuoteensa verhojen läpi ja raateli nyt väkivaltaisesti hänen peittoaan. Hämmentynyt johtajapoika, joka yritti pyristellä pois hyökkääjän ulottuvilta, putosi sängystä lakanoihin sotkeutuneena. Kädet vapisten hän kurkotti ottamaan silmälasinsa yöpöydältään ja kirkuva harmahtava sotku tarkentui vihaiseksi pöllöksi, joka pudotti tulipunaisen kirjeen Jamesin päähän ja lensi tiehensä.
Professori McGarmiwan ärtynyt ääni täytti huoneen:
"Mikset ole jo suuressa salissa? Sinun piti ohjeistaa valvojaoppilaita puoli kahdeksalta! Nuori ihminen nukkuu sängyssä ihan krapulassa. Pullamössöihminen. Erotetaan kohta koulusta. Tänne asti viina haisee. Portaita pitkin tulee kamala viinakapukka! Nyt tänne sieltä!"
Räyhääjä paloi tuhkaksi. Jamesin korvat soivat ja siili hänen päänsä sisällä oli ilmeisesti kutsunut kaikki ystävänsä kylään ja ne olivat aloittaneet rivitanssin. Yhtä hämmentyneenä kuin hän oli tuskissaan McGarmiwan epämääräisen viestin vuoksi, James sammui jälleen lakana- ja verhomytyn sekaan matolle kuolaten.
x~x
"James. James!"
Siriuksen ääni herätti Jamesin. Hetkeen hän ei käsittänyt tilannetta ja yritti varoen katsella ympärilleen ystäväänsä etsien, ennen kuin hän tajusi, että ääni tuli hänen sänkynsä alla olevasta peilistä.
James onki peilin käsiinsä melko vaivalloisesti.
"Mtäh?"
"Nyt, oikeasti tule tänne, McGarmiwa räjähtää kohta."
"Sirius, minulla on krapula. Siis tosi paha krapula. Eilen, Sianpää oli auki. Siellä oli myynnissä viinaa. Sitä sai rahaa vastaan. Voit arvata loput."
"Minä tiedän, James, minäkin olin siellä, jos muistat. Tule alas."
"Minä lopetan koulun. Mä olen niin kyllästynyt kaikkeen tähän rutiiniin. Myyn kaiken ja lähden – merille. Muutan Guatemalaan ja alan maalata. Syön pelkkää ruohoa, se riittää minulle. Se on nyt päätetty."
"Ai jaa?" Jamesin mielestä Sirius kuulosti aivan liian huvittuneelta henkilöksi, jonka paras ystävä kärsi hirvittäviä tuskia. Rakin harmaissa silmissä kiilui kehnosti kätketty huvittuneisuus, kun hän jatkoi: "Ja milloinkas ajattelit lähteä?"
James oli hetken hiljaa. Sitten hän huokaisi:
"No – okei. Tulen alas, mutta en voi tehdä mitään tänään. Mulla on darra. Enkä voi myöskään tulla itsekseni."
Sirius pyöräytti silmiään.
"Hyvä on. Minä pyydän Remusta hakemaan sinut."
James vietti hetken selvitellen itseään irti lakanoista ja laittoi sitten velhoradionsa päälle. Hän yritti innottomasti paikantaa puhtaahkoja vaatteita aamuohjelmaa kuunnellen. Oli hieman hämärän peitossa, miksi hän kuunteli sitä, sillä ohjelma oli todennäköisesti tarkoitettu keski-ikäisille (tai keski-iän ylittäneille), joiden elämä oli suunnilleen yhtä kiinnostavaa kuin puurokulho.
"Ja sellaista aurinkoista, ihanan pirteää huomenta taas koko kansalle. Ja huomenta erityisesti sinulle, seikkailija ja sosiaalielämän kouluttaja Gilderoy Lockhart." Juontajan pehmeä ääni oli epätavallisen korkea miehelle aivan kuin hän olisi rauhoitellut ärtyisiä idiootteja.
"Huomenta!" vieras vastasi ylipirteällä äänellä, joka ärsytti Jamesia heti.
"Huo-men-ta," James vastasi ivallisesti.
"Gilderoy, sinun uusi kirjasi on nimeltään: Joskus on hyvä kavuta vuoren huipulle. Se on aika uraa uurtava teos."
"Kiitos."
"Kii-tos," James sylki, hetki hetkeltä ärtyneempänä.
"Tämä kirja syntyi sellaisesta huomiosta, että riitely on ikään kuin turvallinen tapa lähestyä toista ihmistä," Lockhart sanoi.
"Aika jännä teoria."
"Aika jännä teoria," James toisti pilkallisesti huomioimatta, että useimmat olisivat pitäneet moista käytöstä varsin epäkypsänä.
Lockhart jatkoi:
"Omassa elämässäni olen huomannut, että kun joku suuttuu minulle, menen heti semmoiselle sykkyrälle. Se oli ennen kuin tajusin, että ihmiset eivät ole ongelma. Toinen on vain umpiväärässä."
"Riitely on siis prosessi?"
"Se on prosessi."
"Miten ihanaa, että se on prosessi."
"Minun mottoni kaikille on: 'Saa uskaltaa!'"
James kuunteli keskustelua sisällään kasvava halu oksentaa tai tuhota jotain. Hän yritti sammuttaa radion, mutta kirottu vekotin kasvatti jalat ja kipitti pois hänen ulottuviltaan.
"Sinä saat uskaltaa, sinun pitää uskaltaa uskaltaa!"
"Minäkin tahdon uskaltaa!"
"Sinä saat uskaltaa!"
James heittäytyi radiota kohti, mutta ei saanut sitä kiinni. Hän heitti sitä tyhjällä pullolla, mutta tämä ei hiljentänyt sitä.
"Miten ihanaa, että saan uskaltaa. Kaikki saa uskaltaa!"
"Ei kaikki saa uskaltaa. Sun pitää uskaltaa puhua ja niinku tavallaan kuunnella kanssa. Molempiin suuntiin."
"Älä sano katua!" James sähähti.
"Kommunikaatio on kaksisuuntainen… vähän niin kuin…"
"Älä sano sitä katua!" James melkein kirkui ja heitti valtavan muodonmuutoksen kirjan häntä taitavasti väistellyttä radiota kohti. Yli jalan verran harhaan osunut heitto oli läpikotaisin nolo suoritus parhaalta jahtaajalta, jonka Tylypahka oli nähnyt aikoihin.
"…Katu."
"Se sanoi 'katu'!" James ulvoi ja lysähti epätoivoisena lattialle. Hänen sormensa osuivat johonkin sileään ja puiseen.
"Ja niin se on, tismalleen." Juontaja oli selvästi ihastuneempi tähän Lockhart – tyyppiin kuin mikä olisi ollut tarkkaan ottaen tervettä. "Puhutaanpa sinun kirjasi ensimmäisestä luvusta. Sen nimi on: Meidän talossa riidellään ja rakastetaan."
Jamesin viinassa uitetut aivot käsittivät, mikä puinen ja sileä esine oli. Sekunnin murto-osassa hän sieppasi taikasauvansa ja räjäytti radion miljoonaksi pikkuruiseksi kappaleeksi.
x~x
Remus astui sisään makuusaliin ja löysi Jamesin istumasta lattialta pää Peterin yöpöytää vasten. Huone näytti tavallistakin sotkuisemmalta.
"Huomenta," Remus sanoi iloisesti.
"Mnta," James mutisi ja kompuroi jaloilleen.
"Se aamuohjelma tuhoaa mun elämäni," James sanoi, kun he laskeutuivat portaita oleskeluhuoneeseen.
"Miksi sinä sitten kuuntelet sitä?" Remus kysyi.
"On se joskus hyvä. Radioni hajosi. Miten, sinä kysyt. No rikoin sen. Räjäytin. Vahingossa. Miten sulla menee?"
"Onko sun darrasi noin paha?" Remuksen ilme häilyi jossakin huvittuneisuuden ja huolestuneisuuden välimaastossa.
"Ei minulla ole darraa," James ärähti ja vavahti sitten. Ehkä olisi parasta, jos hän ei liikuttaisi päätään kovin nopeasti. "Nukuin vaan vähän ylimääräistä. Oon tehnyt niin ennekin. Vähän nukuin pommiin. Ei ole darraa. Höpötän tässä huvikseni. No joo, minulla on darra, älä jeesustele siinä!"
Remuksen ilme asettui "huolestuneisuuteen" ja hän päätti olla sanomatta mitään. Jamesilla ei selvästikään ollut hyvä päivä. Toisaalta tilanne oli melko huvittava. Remus kiipesi ulos muotokuva-aukosta ja piilotti häijyn tirskahduksen tavallistakin epäsiistimmältä ystävältään.
"Hei, sinä siellä!" Remus huusi terävästi.
"Mitä, mitä, mitä, mitä?" James uikutti ohimoitaan hieroen.
"Tuo tyttö heitti sontapommin käytävälle."
"Älä viitsi. Ei meidän tarvitse saarnata sille." James nojasi Remukseen melko raskaasti.
"Hän heitti sontapommin käytävälle," Remus toisti samalla kun kamppaili pitääkseen sekä itsensä että Jamesin pystyssä. Selvästikään James ei tahtonut tuhlata energiaa omilla jaloillaan seisomiseen, mikäli Remus tekisi sen hänen puolestaan.
"Ei me aleta yhden virheen takia ihmisiä vainoamaan," James sanoi. "Se oli varmaan vain onnettomuus. Oli ajatuksissaan. Maailmassa on paljon pohdittavaa nykyään. Voldemortinpelko kalvaa päätä."
"Mutta se heitti-"
"Se nyt on vain joku elämätön surkimus. Jos sinä otat siltä sontapommit pois, sen elämäänsä ei jää mitään. Hiukan ymmärrystä, Remus, voisi luulla, että sinulta kaikista ihmisistä löytyisi hiukan ymmärrystä." James päätti vaihteeksi kannatella omaa painoaan ja kiskoi pienempää poikaa käytävää pitkin toiseen suuntaan.
"Sinä oot vaan krapulassa ja laiska," Remus murahti, mutta antoi asian olla.
x~x
"Mitä helvettiä sinä kuvittelet tekeväsi?" Remus huusi.
"Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?" James vinkaisi.
"Tuo saatanan idiootti lentää pitkin käytävää ainakin sataa viittäkymppiä ja viskoo… mitä?… maalipommeja!"
"Kuka?"
"Mitäs luulisit? Sirius, tietysti. Avaa silmät!" Remus ärähti.
James avasi silmänsä. Käytävää ja käytävällä olleita epäonnisia oppilaita oli pommitettu sateenkaarimaalilla, joka vaihtoi väriä muutaman sekunnin välein.
"Siis sinä sanoit, että se oli Anturajalka?" James kysyi.
"Kyllä! Meidän on pakko antaa tästä jälki-istuntoa."
"Ja jahdata sitä pitkin käytäviä? Jalan? Älä ole naurettava."
James otti kaksisuuntaisen peilinsä taskustaan.
"Sirius. Minä tässä. Mitä helvettiä sinä oikein luulet tekeväsi, lentelet ympäri käytäviä ja viskot ihmisiä maalipommeilla? Ihmisiä voi kuolla, Sirius! No joo, ymmärrän kyllä, kun on uusi pommimerkki ja- Mitä? Niin uusi? Mikä juju niissä on? Ei lähde pois? Miten pitkään? Oikeasti? Ei paha!" James huomasi teräksisen pilkkeen Remuksen silmissä.
"No, ei enää sisällä lentelemistä tai maalipommien heittämistä ihmisiä päin. Lupaatko? Et voi luvata, mutta yrität? Minä olen aina arvostanut sinun rehellisyyttäsi, Anturajalka. Nähdään." James laittoi peilin takaisin taskuunsa ja kääntyi sanomaan Remukselle:
"Näetkö. Selvästi oppi läksynsä."
Remus pudisti päätään.
"Ihmisistä tulee just tuollaisia darrassa. Tulee välinpitämättömiä."
"Ei riidellä."
"En minä riitele. Anturajalka saa silti jälki-istuntoa." Remus virnisti puoliksi tahtomattaan. "Hurtta ei taatusti ikinä opi läksyään millään ilveellä, mutta jos sitä on jo rangaistu, McGarmiwa ei ehkä roiski sen maallisia jäännöksiä ympäri linnaa…"
x~x
"Mulla on nälkä," James mutisi, kun hän ja Remus saapuivat eteisaulaan.
"Öö, James… Kello on melkein yhdeksän. Aamupala on siivottu pois aikoja sitten," Remus vastasi.
"Perkele!"
"Keittiöön, siis," Remus tulkitsi Jamesin kirouksen.
He saapuivat hedelmäkulhomaalaukselle huomattavan nopeasti. Ilmeisesti ajatus ruoasta sai Jamesin liikuttamaan jalkojaan. Remus kutitti päärynää ja he astuivat sisään keittiöön. Kotitontut kerääntyivät heidän ympärilleen.
"Mitä nuoret herrat tahtoisivat?" yksi niistä kysyi.
"Rasvainen kolmioleipä," James vastasi.
Kymmenkunta kotitonttua riensi toteuttamaan toivetta. Joku kirkui kimeästi.
"Ei helvetti," James valitti ja peitti korvansa.
Remuksen leuka loksahti. Yksi kotitontuista oli vapautunut toogastaan ja juoksenteli ympäri keittiötä kimittäen jotain hyvin nopeasti. Joku kirkui uudestaan.
"Ole kiltti, älä huuda noin lujaa," James uikutti. "Tajuatko yhtään, miten tässä linnassa kaikuu?"
"Mitä ihmettä täällä on meneillään?" Remus löysi jälleen puhekykynsä. Varmastikaan Sirius ei ollut, ei voinut olla tosissaan kertoessaan juttuja kotitonttujen orgioista…
Tonttu, joka toi Jamesille lautasellisen voileipiä, selitti, että muutama oppilas oli ilmeisesti antanut hypertontulle (nimeltään Bonny) viskitäytteisiä suklaakonvehteja. Voileipä katosi Jamesin kurkusta alas nopeammin kuin silmä ehti seurata, minkä jälkeen johtajapoika mutisi nopean loitsun. Bonny kaatui lattialle umpiunessa kesken steppiesityksen. Muun tontut näyttivät äärimmäisen kiitollisilta ja riensivät peittämään ja siirtämään syrjään nukkuvan alkoholin uhrin.
Remus vakuutti hermostuneille tontuille, että Bonny olisi täysin kunnossa herättyään, tosin tämä melko varmasti kärsisi pahasta krapulasta.
"Tiedän tunteen," James mutisi ja sieppasi vielä yhden voileivän evääksi. "20 pistettä Luihuisilta," hän lisäsi.
"Miksi? Eivätkö sekä Lily että McGarmiwa huutaneet sulle tarpeeksi pisteiden viemisestä Luihuisilta epämääräisistä syistä?" Remuksen kasvoilla oli aivan liian tuttu "olet ystäväni, mutta käytöksesi ei ole hyväksyttävää" – ilme.
"Älä viitsi, Kuutamo. Lyön luudanvarteni vetoa, että se säälittävä Voldemortin vaippaklaani oli tämän takana. Sitä paitsi sinä oot valittanut koko päivän siitä, etten minä hoida hommiani. Mitä meillä on ensimmäiseksi?"
"Loitsuja," Remus vastasi yksinkertaisesti. Pisteiden vieminen Luihuisilta ilman todisteita oli epäreilua, mutta koska Remus oli mielessään samaa mieltä Jamesin kanssa, hän antoi asian olla.
x~x
"Siellä sinä olet. Hereillä viimeinkin. Ihan krapulassa," professori McGarmiwa tiuskaisi terävästi Jamesille, joka oli yrittänyt hiipiä hänen ohitseen huomaamatta. James kääntyi kasvotusten hänen kanssaan selvästi pahinta peläten.
"Tuot häpeää koko koululle." McGarmiwa raivosi. "Häpeää ja kipua. Kipua sormessa. Nivelen kohdalla. Kynnen alla ja rystysessä. Sormeen sattuu."
"Mitä?" James oli äimistynyt. Hän muisti äkkiä McGarmiwan kummallistakin kummallisemman aamutervehdyksen. Professorin silmät näyttivät harittavan hiukan.
"Aika ottaa lääkkeet, professori," Remus sanoi kohteliaasti.
"Tosiaan," McGarmiwa nielaisi pillerin. "Kiitos Lupin, voit mennä. Takaisin asiaan. Erinomaista työtä, Potter! Kaikki ovat ylpeitä sinusta."
"Mitä?"
"Sormikin parani. Jatkakaa!" Niine hyvineen McGarmiwa marssi tiehensä.
"Mitä helvettiä tuo oli olevinaan?" Remus henkäisi.
James pudisti päätään sanattomana.
x~x
AN2: Ensimmäinen luku, sil vu plee (huomatkaa näyte ranskan kielen taidostani) Jatkoa seuraa (siis tarinaan. Ei muka-ranskayritelmään).
Kuten ehkä huomasitte, vaihdoin repliikkejä kirjakielisemmiksi. Kelmien puhe on näin ehkä turhankin muodollista, mutta täysin puhekielinen teksti oli kammottavan näköistä. Ja yhden ihmisen gallupin mukaan puhekieliset Kelmit kuulostivat aivan porilaisilta. Saattavat kuulostaa vieläkin.
Kiitokseni siskolleni Räyhähengelle, joka toimi makutuomarina/muuna apuhenkilönä/anglismivaroittimena (ja joka muuten keksi Voldemortin vaippaklaanin).
Kaikki kiltit lapset kommentoivat hullun tädin tarinaa, tai pukki ei tuo jouluna lahjoja.