Nimi: Kaikesta huolimatta
Paritukset/Henkilöt: FrUK & UK/US, Francis Bonnefoy, Arthur Kirkland, Alfred Jones
Ikäraja: T
Varoitukset: Eipä kai mitään ertyistä, teksti aika synkkää... (+ sitten ihan se että tämä tosiaan on sitä FrUK:ta, tulkitkaa se miten haluatte) Ihmisnimiä käytetty. Jotkut kohdat erittäin OOC, esimerkkinä Franciksen angstaus. Jotenkin tuntuu että onnistuin kääntämään FrUK/UKUS-kolmiodraamojen perinteet päälaelleen...
Summary: Arthur ja Francis elävät päällisin puolin onnellisina, kunnes eräänä aamuna Francis herää yksin tyhjästä talosta. Miten heidän kauniisti alkanut tarinansa päättyy?
Tekijänoikeus: Hahmot kuuluvat Hidekaz Himaryalle, tämän luvun kappale Johanna Kurkelalle.
Ja muuten, pari ranskan- ja englanninkielistä lausetta, enkkua kaikki varmaan osaavat sen verran että ymmärtävät, ja kai nyt sentään yleisesti tiedetään mikä on ranskaksi "minä rakastan sinua"?
Francis istui sohvan nurkassa odottaen Arthuria kotiin. Britin työpäivät olivat jo pidemmän aikaa venyneet kummallisesti... Ja tämä oli aina kalpea ja hiljainen palatessaan. Francis huomasi sen varsin hyvin, vaikkei kukaan varmaan uskoisi hänen kykenevän havaitsemaan pienen pieniä muutoksia joista ei saanut edes kunnolla selvää.
Samassa ovelta kuului kevyttä rapinaa ja hetken kuluttua se työntyi auki. Väsynyt brittimies astui eteiseen ja huusi hiljaisen tervehdyksen. Francis vastasi täysin normaalilla äänensävyllä. Arthur riisui takkinsa puhumatta enempää ja astui peremmälle taloon. Francis tavoitteli hänen katsettaan huolta omissa silmissään.
Tänään katsettani kaihdat
Arthur vältteli katsekontaktia selvästi. Hän käväisi keittiössä, kaatoi itselleen kupillisen teetä jonka Francis oli keittänyt valmiiksi edes murahtamatta mitään kiitoksen tapaista. Franciskaan ei sanonut mitään. Hiljaisuus kahden miehen välillä paisui paisumistaan ja tukehdutti kaikki pienet eleet jotka olisivat voineet kuroa heidän välilleen revennyttä kuilua umpeen.
olet saavuttamaton
Arthur käveli teekuppinsa kanssa olohuoneeseen. Hän vilkaisi nopeasti sohvan nurkkaan käpertynyttä Francista, niin nopeasti ettei katsekontaktia ehtinyt muodostua. Yhä ääneti Arthur istui nojatuoliin viistosti vastapäätä Franciksen sohvaa. Ranskalainen huokaisi hiljaa mutta surumielisesti. Joskus Arthur olisi saattanut istua hänen viereensä, äkäisenä mutta kuitenkin lähellä. Avoin vihakin olisi tätä karmivaa hiljaisuutta parempi.
"Arthur..." Francis aloitti hiljaa. Britti vilkaisi hänen suuntansa nopeasti, vain osoittaakseen kuulleensa.
"Onko kaikki hyvin? Sinä... Tai me-", Francis jatkoi epäröiden
Puheenaihetta vain vaihdat
"Kaikki on hyvin. Töissä vain on rankkaa, ei sen enempää. Mitä sinä olet tehnyt tänään?" Arthur vastasi nopeasti. Liian nopeasti. Hän oli selvästi valmistautunut kysymykseen.
"En mitään erityistä..." Francis vastasi hiljaa. Eihän hänelle tapahtunut ikinä mitään, ja Arthur tiesi sen hyvin. Tämä ei selvästikään halunnut puhua itsestään.
"Tai no, minä vähän mietin..." Francis aloitti ja tavoitteli virnistystä. Arthur nousi seisomaan.
"Minä taidan mennä jo nukkumaan..." hän mutisi epäselvästi. Franciksen ilme valahti.
"Etkö ottaisi edes lasillista?" hän ehdotti yrittäen yhä hymyillä. Arthur pudisti hiljaisena päätään ja hävisi kylpyhuoneeseen. Ovi loksahti lukkoon ja pian Francis kuuli veden valuvan lattialle. Enää hän ei edes yrittänyt hymyillä.
sinun paha olla on
Jokin oli selvästi vialla. Jokin heidän välillään. Enää ei vaihdettu niitä vanhoja hymyjä ja katseita, ei vitsailtu, ei edes riidelty. Francis kaipasi Arthurin raivostuneita kasvoja ja karjuntaa. Tämän raivonpuuskat olivat niin eläviä ja lyhyitä, ja anteeksipyytelyt sitten myöhemmin... Riidat oli varmasti keksitty vain jotta sovun tekemisestä saisi nauttia.
Jokin mieltäsi nyt painaa
Äkkiä suihkuveden lotina hiljeni. Hiljaisuus riippui koko talon yllä, Francis saattoi ovenkin läpi kuulla Arthurin askeleet kylpyhuoneessa. Äkkiä askelten lisäksi kuului jotain muutakin.
Selvä nyyhkäisy. Francis jähmettyi kuuntelemaan. Ei kai Arthur sentään itkeä voinut? Hän ei muistanut koskaan nähneensä kyyneleitä britin silmissä. Uusi nyyhkäys kuitenkin vahvisti Franciksen epäilykset. Hän istui yhä paikallaan tietämättä mitä tehdä. Arthur yritti selvästikin tukahduttaa nyyhkäisynsä, joten tämä ei ehkä pitäisi siitä että Francis tulisi kyselemään mikä oli hätänä. Toisaalta, britin täytyi tuntea olonsa todella pahaksi jos tosiaan itki.. Francis päätti nousta. Hän käveli kylpyhuoneen ovelle ja kopautti sitä kevyesti.
Sano rohkeasti vaan
"Arthur, onko kaikki hyvin?" hän kysyi hiljaa. Kaikki kylpyhuoneesta kuuluneet äänet hiljenivät äkkiä.
"On... Anna minun vain olla", Arthur vastasi paksulla äänellä.
"Oletko varma? Onko jotain mitä haluaisit kertoa?" Francis kyseli aidosti huolestuneena.
"Ei ole! Jätä minut nyt vain rauhaan!"
"Hyvä on.." Francis vastasi hyvin hiljaa ja vetäytyi ovelta takaisin sohvansa nurkkaan. Hän kuunteli yhä tarkasti.
Tip, tip, tip... Pisaroita tipahteli lavuaarille ja niitä tehosti taas uusi, tukahdutettu nyyhkäisy. Francis tunsi olonsa kamalaksi. Arthur itki, ja hän ei voinut tehdä mitään.
Tahdon sisimpäsi tulla tuntemaan
Hetken päästä Arthur astui kylpyhuoneesta yöpuvussaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, itkun aiheuttama punoitus oli tuskin havaittavissa. Hän seisoi hetken kylpyhuoneen ovella epäröiden.
"Francis..." Arthur aloitti hiljaa, katse lattiassa. "Käykö että nukun sohvalla tänä yönä?"
Kysymys sai Franciksen irvistämään. Britin sanat satuttivat, ja hetken Francis oli vain iloinen ettei Arthur katsonut häneen päin.
"Käy", Francis sanoi pakottaen äänensä pehmeäksi. "Mutta etkö nukkuisi kuitenkin mieluummin sängyssä? Minä voin tulla sohvalle."
"Minä- Kiitos", Arthur mutisi ja hävisi makuuhuoneeseen. Francis jäi yksin sohvalleen. Mihin kaikki oli kadonnut? Kaikki se, mikä teki tavallisesta arjesta taivaan? Tuntui että hän ja Arthur olivat toisilleen aivan vieraita, vaikka he olivat kokeneet yhdessä niin paljon.
Ehkä ensi elämässä
Fransis laskeutui pitkäkseen sohvalle jaksamatta edes vaihtaa vaatteita. Hän nykäisi selkänojalta viltin päälleen, sammutti pöytälampun ja sulki silmänsä. Ehkä kaikki olisi aamulla paremmin... Ehkä aamulla voisi aloittaa alusta, aloittaa uuden elämän. Ehkä kaikki olisi siinä elämässä paremmin, kuten ennen. Ehkä kaikki palautuisi ennalleen itsestään.
kaksin olemme taas tässä
Francis tuhahti omille ajatuksilleen. Mikään ei palautuisi ennalleen. Jos hän haluaisi asioihin muutoksen, jotain pitäisi tehdä. Jos ei halunnut olla nälkäinen, piti syödä... Yhtä hyvin piti hankkia seuraa jos ei halunnut olla yksin. Ja sitä Francis ei halunnut vähimmässäkään määrin. Hän halusi, tarvitsi Arthurin viereensä.
Aivan hiljaa, juuri näin, lähekkäin
Ei heidän tarvitsi edes tehdä mitään, ei edes koskettaa toisiaan. Riittäisi että he vain olisivat yhdessä. Ei tarvitsisi edes puhua, hiljaisuus voisi olla ystävä eikä painajainen kuten tällä hetkellä. Ei tarvitsi enää lyödä käsiä korvilleen vain siksi että hiljaisuus huusi olemassaoloaan. He voisivat olla onnellisina, istua lähekkäin hämärtyvässä illassa...
Ehkä ensi elämässä
Niin ei ollut käynyt enää pitkään aikaan. Arthur saapui joka ilta niin myöhään, sanoi ehkä pari sanaa ja meni nukkumaan. Aikaisemmin hän ei sentään ollut pyytänyt saada nukkua eri paikassa kuin Francis... Hän vain oli maannut omassa reunassaan selkä häntä huolestuneesti katselevaan ranskalaiseen päin. Francis vihasi niitä iltoja, tuntui niin turhauttavalta olla fyysisesti alle metrin päässä kun henkisesti heidän välillään oli valovuosien matka. Siitä huolimatta tämä oli vielä kamalampaa.
hetkessä niin kiitävässä
Pieneksi hetkeksi Francis nousi istumaan. Hän aikoi hiipiä sisään makuuhuoneeseen ja vaatia Arthuria kertomaan mikä tätä häiritsi. Britin itku oli tosissaan säikäyttänyt Franciksen. Arthur ei itkenyt koskaan. Kuvitelmakin oli kummallinen. Itku teki miehestä jotenkin niin haavoittuvan, hauraan, kyyneleet pyysivät apua kun sanat eivät siihen kyenneet. Francis heilautti jalkansa maahan ja ponnisti seisomaan.
Sitä kesti vain pieni hetki. Hän lysähti takaisin sohvalle. Hän ei uskaltanut mennä Arthurin luoksen.
voimme olla jälleen näin, sylikkäin
Kyse oli juuri siitä. Hän pelkäsi sitä minkä saattaisi kuulla. Hän ei halunnut kuulla mitään, vain sulkea nuoremman miehen syliinsä ja kertoa kuinka paljon tätä rakasti. Mutta ei Franciskaan aivan tyhmä ollut, tietysti hän oli miettinyt syitä Arthurin pitkille päiville. Helpoin selitys olisi tietysti se että britti tosiaan teki ylitöitä vaikka ylennystä tavoitellakseen... Mutta helpoimpiin selityksiin oli vaikein luottaa. Francis kyllä luotti Arthuriin, luotti koko sydämestään, muttei silti voinut olla epäilemättä edes hiukan...
Ei. Arthur ei varmasti tekisi niin. Ei hän voisi.
...vai voisiko?
Arthur makasi sängyllään täysin valveilla, silmät auki. Hän ei edes yrittänyt nukahtaa. Nyt oli hänen vuoronsa kuunnella Francista. Jokin aika sitten tämä oli liikehtinyt, laskenut jalkansa lattialle ja varmaan noussut, sitten istunut taas. Puoleen tuntiin ei ollut kuulunut mitään.
Älä piittaa kyyneleistä,
Arthurin silmäkulmasta vierähti jälleen yksinäinen kyynel. Nyt hän sentään kykeni hillitsemään itseään sen verran ettei kyynel saanut seuraa vaan valui yksinään tyynylle kuivuen pian siihen. Arthur häpesi itkuaan, ennen kaikkea sitä että Francis oli kuullut hänen heikkoudenpuuskansa. Onneksi tämä ei ollut kysellyt sentään sen enempää... Arthur olisi varmasti murtunut lopullisesti. Hän ei ollut lainkaan varma uskaltaisiko tehdä sen mitä oli suunnitellut tekevänsä sinä yönä.
ole kuin et huomaiskaan
Tai kyllä hän varmaan uskaltaisi... Ei Arthur pelännyt, mutta eri asia oli pystyisikö hän toteuttamaan suunnitelmansa. Jos Francis ei huomaisi, silloin ehkä. Jos toinen olis valveilla... Ei hän Arthuria varmaan estäisi mutta se tekisi kaiken paljon vaikeammaksi heille molemmille. Toivottavasti Francis huomaisi vasta aamulla. Aamulla kaikki oli helpompi käsittää, silloin yölliset pelot ja painajaiset tuntuisivat tarpeeksi kaukaisilta eikä niistä tarvitsisi välittää.
En vain vielä pysty meistä
Arthur nousi ylös ja hiippaili ovelle. Hän panoi korvansa sitä vasten ja kuunteli tarkasti. Olohuoneesta kuului vain rauhallista hengitystä ja muutama uninen tuhahdus. Francis nukkui. Arthur huokaisi helpotuksesta ja alkoi kiskoa kaapistaan vaatteita. Hän veti sängyn alta esiin laukun johon heitteli paitoja, housuja, alusvaatteita, pyyhkeen, hammasharjan... Lopulta hän vielä vaihtoi pyjamansa farkkuihin ja t-paitaan. Hän hiipi hiljaa viemään laukkunsa eteiseen ja palasi itse vielä olohuoneeseen. Hän istui lattialle Franciksen kasvojen tasolle ja katseli tätä hellästi hymyillen.
ihan täysin luopumaan
Hän ei voinut lähteä aivan vielä, hyvästit piti jättää vaikka toinen nukkuisikin. Arthur ei voinut luopua kaikesta entisestä sanomatta mitään.
"Arthur..." Francis mutisi äkkiä ja liikautti kättään. Arthur säpsähti ja oli vähällä horjahtaa taaksepäin, mutta sai kuin saikin itsensä pysymään tasapainossa. Francis ei ollut avannut silmiään; hän näköjään puhui unissaan.
"Arthur... Je t'aime..." Francis mutisi. Hänen sormensa hipaisivat Arthurin poskea, sitten käsi laskeutui sohvan laidalle ja Francis hiljeni. Arthur tunsi kyynelien kohoavan taas silmiinsä.
Sinä pysyt mielessäni
Hän kumartui lähemmäs ja kuiskasi Franciksen korvaan:
"I love you too. I'm sorry".
Arthur katsoi vielä hetken nukkuvaa ranskalaismiestä. Sitten hän kipusi seisomaan ja asteli keittiöön. Hän irrotti päydällä lojuvasta lehtiöstä yhden sivun ja kiinnitti siihen lyhyen viestin. Arthurin teki mieli nauraa itselleen. Lähtijät jättivät aina lapulle kirjoitetut viestin... Arthur asetti lapun pöydälle, heitti viimeisen silmäyksen Francikseen ja käveli ovelle. Hän otti hiljaa takkinsa naulakosta, veti ylleen, nappasi laukkunsa ja astui ovesta ulos katsomatta enää taakseen. Hän oli vakaasti päättänyt jättää kaiken entisen.
vaikka nyt sä lähdet pois
Arthur tunsi mielensä leijailevan ylös ruumiistaan. Hän katseli itseään kuin joku täysin ulkopuolinen, kylmästi ja arvioivasti. Jossakin tajuntansa reunalla hän aavisti Franciksen jättämisestä aiheutuvan tuskan, ikävän ja ennen kaikkea häpeän. Kun hän katseli itseään, hän tunsi lievää inhoa ja sääliä. Hän olisi halunnut huutaa itselleen.
"Miksi sinä lähdit pois? Miksi jätit hänet?"
Ehkä joskus kaikki toisin olla vois
Mutta kukaan ei kuullut huutoa. Arthur oli vähällä sujahtaa takaisin ruumiiseensa mutta häpeän muodostama muuri piti hänet ulkona. Ulkopuolisuus omista ajatuksistaan tuntui kummalliselta... Ja samalla helpottavalta. Arthur oli varma ettei kestäisi itseään, jos joutuisi kohtaamaan ajatuksensa. Se tajunnan reunalla leijuva häpeä oli liian suuri. Kumpa jossain voisi olla toisin...
Ehkä ensi elämässä
Kenties kuoleman jälkeen? Mitä silloin edes oli? Voisiko jostain löytyä uusi, kunnollinen elämä tätä särkynyttä englantilaista varten?
"Arthur!" Huuto keskeytti miehen ajatukset ja sai hänen mielnsä solahtamaan takaisin ruumiiseen. Kadun kulmassa, sovitussa paikassa seisoi tyhjäkäynnillä hyrräävä moottoripyörä selässään nahkatakkiin pukeutunut, vaaleahiuksinen ja silmälasipäinen mies.
"Vauhtia", mies hoputti ja naputti sormillaan moottoripyöränsä ohjaustankoa. Arthur otti muutaman nopeamman askeleen.
"Hei, Alfred", hän sanoi ontolla äänellä ja nousi moottoripyörän selkään Alfrediksi kutsutun miehen taakse.
kaksin olemme taas tässä
Ihme kyllä Alfred tajusi olla hiljaa. Hän polkaisi moottoripyörän käyntiin ja ohjasi sen katulamppujen valaiseman kaupungin kaduille. Arthur piti kevyesti kiinni toisen vyötäisiltä ja painoi otsansa tämän takkia vasten. Miten hän kehtasi tehdä näin? Tämä oli kamalaa ja kammottavan ironista. Hän oli lähtenyt Alfredin takia ja nyt, ollessaan kaksin tämän kanssa hän toivoi vain voivansa astua entisen kotinsa ovesta sisään ja käpertyä sohvalle Franciksen viereen.
Aivan hiljaa, juuri näin, lähekkäin
Francis oli aina lohduttanut häntä rankkoina hetkinä. Kun Arthur oli vihainen tai surullinen, Francis oli ainoa joka sai hymyn hänen huulilleen. Lisää ironiaa. Nyt kun hän oli surullisempi kuin koskaan, Francikselta olisi turha hakea apua. Arthur ei pääsisi koskaan takaisin hänen lähelleen. Jossakin sisälleen Arthur tunsi ettei myöskään Alfredista olisi apua suruun.
Ehkä ensi elämässä
Arthur yritti taas päästä irti ruumiistaan. Hän ei kestänyt ajatuksiaan, muistojaan, tunteitaan. Hän yritti palauttaa mieleensä Francikselle jättämänsä lapun muttei kyennyt muistamaan kirjoittamiaan lauseita. Mitä hän oli oikein siihen laittanut? Arthur rääkkäsi aivojaan yrittäen muistaa lauseet, mutta ne olivat kadonneet jonnekin. Hän oli puhunut jotain tulevaisuudesta... Vai oliko? Miksei hän muistanut niitä enää?
hetkessä niin kiitävässä
Äkkiä kirje palautui Arthurin mieleen. Hän hoki sitä päässään moottopyörän tasainen hyrinä taustalla.
Francis, minä jätän sinut. En voi kertoa miksi. Olen pahoillani. Älä jää murehtimaan minua, unohda kaikki ja etsi itsellesi joku uusi. Älä ajattele minua, älä etsi minua. Pyydän ettet vihaisi minua, mutta ymmärrän jos et voi muuta. Muista silti että minä rakastan sinua tästä huolimatta. Lupaan, että jos vain voin, palaan ja
voimme olla jälleen näin, sylikkäin
Arthur
Pitkästä aikaa lisäilin minäkin ficin :) Tiedän kyllä, että edellisetkin ovat kesken... Mutta ainakin Kahvinhuuruinen Kuppila jatkuu tässä lähipäivinä.
Kommentointi on sallittua :3