Iltaa. Kuten huomaatte, minä olen täällä jälleen uuden ficin kanssa. Ikärajaksi nyt valikoin jostain syystä T, vaikka kyllä tämä M:n puolelle saattaa ja aika varmasti meneekin pariin otteeseen.. anteeksi, olen huono arvioimaan. Mutta, kerron muutamia varoituksia, joten jatkatte lukemista omalla vastuulla.
Tämä ficci tulee sisältämään paljon inhottavia asioita, kuten kuolemaa, verta, ihmiskauppaa ja sen semmoista. Jos siitä huolimatta kykenette lukemaan, siitä vain~
"Good evening."
Ääni oli helposti tunnistettavissa. En vaivautunut vilkaisemaan ovelle. Tiesin vain yhden henkilön, joka saattoi päästä sisälle ilman, että joku kävi erikseen avaamassa oven.
"Konbanwa, Arthur-san", tervehdin jatkaessani töitäni. Tiesin, mitä hän oli tullut minulta pyytämään. Kuten aina. Minulla ei kovin montaa asiakasta ollut, mutta hän oli kyllä ylitse muiden. Kukaan muu ei käynyt luonani niin usein.
Hän aloitti asiansa samaan tapaan, kuten aina. Tunsin virren, enkä kuunnellut alkuhöpinöitä. Poimin vain tärkeimmät kohdat, keskittyen toisella korvalla niihin ja lopulla keholla työhöni. Mahtoi korkea-arvoisten elämä olla vaikeaa, tuumin häntä kuullessani. Varsinkin, jos omasi sen pimeän puolen.
"Pystytkö järjestämään asian?"
Nostin katseeni kiillotetusta metallista, josta oman, hieman sumean peilikuvan näkeminen oli lähes väistämätöntä. Vaalean ystäväni kasvot olivat vakavat, ja silmät tuijottivat minua kysyvinä. Hän tiesi jo vastauksen. Pystyisin toki, mutta se oli täysin eri asia, haluaisinko.
Mutta kysymys ei ollut siitä, halusinko. Minun ei tarvinnut haluta hoitaa asiaa, se riitti, että minulle maksettiin siitä.
"Tietenkin", vastasin lyhyesti. Kasvoni eivät olleet täysin ilmeettömät, minulla oli tapana hymyillä. Oli tosin hyvin vaikeaa tunnistaa jokin niin olematon hymyksi. Arthur ehkä huomasi sen tai sitten ei, hän vain nyökkäsi ja katosi ovesta takaisin niille pienille portaille, jotka johtivat kadulle. Laskin katseeni jälleen syliini, silmäni tuijottivat metallin pinnasta takaisin. Ne tiesivät sen minkä minäkin.
Tänä yönä minä olisin jälleen pienen hetken ajan elossa.
Ja auringon noustessa joku toinen astelisi Lontoon keskustan sijaan kohti joko taivaan tai helvetin portteja.
Hän oli hiljaisin uhrini pitkään aikaan. Oikeastaan, hän ei tainnut kertaakaan edes huutaa.
Niin elämään kyllästynyt hän sentään ei ollut, ettei olisi tapellut vastaan. Ja se oli kohtuullisen helppoa. Mies oli minua reippaasti pidempi ja lihaksikkaampi. Hän olisi luultavasti täräyttänyt minulta tajun kankaalle, mikäli olisi ohimoon osunut. Mutta minulla oli etu puolellani, olin nopeampi. Ja olin meistä kahdesta se, joka oli aseistautunut. Tietysti, ei töihin lähdetty ilman asianmukaisia varusteita.
Hänen huitaisunsa meni hiuksenhienosti ohi. Kumarruin sen tieltä pois juuri ajoissa, muuten tästä ei olisi tullut mitään. Vaalealta mieheltä meni jonkin aikaa päästä takaisin tasapainoon, joten käytin ne muutamat sekunnit hyväkseni. Hyppäsin ylöspäin saadakseni lisää voimaa ja paremman kulman. Iskin parhaaseen mahdolliseen kohtaan, joka minulle oli sillä hetkellä tarjolla.
Jollekin toiselle se olisi voinut näkyä hidastettuna, kun veitseni terä upposi miehen kaulaan, vasempaan sivuun. Minulle se näkyi tasan tarkkaan niin nopeasti kuin se tapahtuikin. Alle puolen minuutin mittaisena. Mies lyyhistyi katukiveykselle, päästäen hiljaisen ja matalan, tuskasta kielivän äänen. Jäin odottelemaan paikoilleni, varoen astumasta verilammikkoon.
Meni jonkin aikaa, ennen kuin mies lakkasi tärisemästä, ja myös hengittämästä. Elämä pakeni sinisistä silmistä ja jäljelle jäi tyhjä tuijotus. Kuollut.
Vedin veitsen irti kaulasta ja tarkastelin punaiseksi värjäytynyttä terää. Pian sama punainen neste alkoi valua pieninä puroina katua pitkin kivien väliin ja väritti nekin. Lähdin kävelemään, pyyhkäistyäni terän liinaan. Minun ei kuulunut jäädä rikospaikalle. En voinut ottaa sitä riskiä, että joku saisi minut kiinni, vaikka todennäköisyys, että joku osuisi edes tunnin sisään paikalle, oli mitättömän pieni.
Aamulla Lontoo saisi lukea sanomalehdistään siitä, kuinka "Varjo" oli iskenyt jälleen. Sen nimen ne olivat minulle antaneet. En valittanut.
Terä pisti kämmentäni. Katsoin, kuinka pieni tippa verta lähti valumaan rannetta kohti.
Joskus minusta tuntui, että oma vereni ei virrannut suonissani, ellei jonkun toisen virrannut kadulla.
Näin, nyt olette nähneet ensimmäisen pienen pätkän. Ei tätä kai oikein prologiksi voi kutsua, niin naurettavan lyhyt. Sanotaan vaikka että se on "pohjustus". Tiedän, minusta on tullut kamalan julma...
Kommenttia saa ja "pitääkin" laitaa, olen siitä aina uskomattoman iloinen, jos sellaisen saan osakseni~