Tanska – Mathias Køhler

Fem!Norja – Linda Bondevik

(Islanti – Emil Bondevik)

I'm losing and this is my real life

I'm half asleep, and I am wide awake

Linda harjasi hiuksiaan. Hän istui jakkaralla peilipöydän edessä, muttei juurikaan rekisteröinyt tavaroita edessään. Oli melko aikainen lauantaiaamu, ja hän oli noussut jo puoli tuntia sitten, muttei edelleenkään ollut täysin hereillä. Asunto ympärillä oli tyhjä ja hiljainen, enää pikkuveljen metelöinti ei herättänyt häntä. Linda oli asunut kaksin veljensä Emilin kanssa jo neljä vuotta, mutta kuukautta aiemmin Emil oli muuttanut omaan asuntoonsa ja jättänyt jälkeensä tyhjän talon.

Mutta ei sen suurempaa hiljaisuutta kuin ennenkään. Kumpikaan sisaruksista ei ollut erityisen äänekäs.

Oikeasti Lindan uneliasuuden aiheutti kahvinkeitin, joka ei toiminut. Ja ilman kahvia nainen ei päässyt liikkeelle. Nytkin hän havaitsi harjaavansa hiuksiaan yhä, vaikka viimeinen takku oli selvinnyt jo kymmenisen minuuttia sitten. Hän tuhahti ja ravisti päätään ja heitti sitten harjan laatikkoon. Ripsivärin laittaminen tuntui tavallistakin hankalammalta kun silmät eivät meinanneet pysyä auki, mutta onnistui lopulta. Linda raahautui keittiöön ja alkoi penkoa kaappeja. Luojan kiitos sieltä löytyi yksi murukahvipussi. Lindan silmiin nousi kevyt kiilto kun hän alkoi äkkiä etsiä kattilaa keittääkseen veden.

Kymmenen minuutin päästä hänellä oli edessään ihana, höyryävä kupillinen mustaa kahvia. Se auttoi heräämään, muttei karkottanut tyhjyyttä. Linda nousi kuppi kädessään ja lähti kiertämään taloa. Keittiö oli pieni ja ahdas, muttei hän isompaa tarvitsikaan. Haalistuneen punaiset verhot varjostivat huonetta, johon aurinko paistoi kesäpäivisin suoraan sisään. Olohuone jatkui suoraan samassa tilassa ilman väliseinää; huoneita rajasi vain matalahko kirjahylly, joka oli täynnä paksuja kirjoja, osa norjaksi, osa islanniksi; Linda perheineen oli asunut Islannissa Emilin kahdeksan ensimmäistä elinvuotta. Hyllyn lisäksi olohuoneessa oli sininen, nuhjuinen sohva, nojatuoli ja pieni televisio.

Linda vaelsi seuraavaksi kohti omaa huonettaan kurkaten välissä Emilin vanhaan, nyt tyhjillään olevaan huoneeseen. Siellä oleva sänky näytti pieneltä ja yksinäiseltä, ja Linda sulki oven ettei hänen tarvitsisi katsella huoneen tyhjyyttä. Kylpyhuoneen ovi jäi vastakkaiselle seinälle.

Hänen oma huoneensa oli hyvin siisti, miltei asumattoman näköinen – ellei pöydillä lojuvia kahvikuppeja otettu lukuun. Vaaleansininen päiväpeitto oli täysin sileä, kaikki paperit oli siististi mapitettu eikä lattialla ollut yhtäkään sinne kuulumatonta esinettä.

Kaiken kaikkiaan talo näytti ikävältä, ylisiistiltä ja kylmältä. Ainakin Lindan mielestä. Hän hörppäisi viimeiset kahvinpisarat kuppinsa pohjalta ja haki tuulikaapista päivän lehden. Ei ihmeempiä uutisia, pelkkää politiikkaa. Ja muutama rattijuoppo. Yleisönosastolla valitettiin päivähoidon tasosta ja puistejen sotkuisuudesta, joku kyseli vapaata asuntoa tai mahdollisuutta yhteisasumiseen.

Samassa puhelin pärähti.

"Linda Bondevik."

"Hei, kulta, äiti täällä."

Linda huokaisi. Hänen äitinsä osasi olla jokseenkin ylihuolehtiva... Ja lisäksi puhutteli häntä edelleen kuin pikkulasta.

"Hei, äiti. Miten voit?" hän kysyi itselleen hyvin tyypillisellä, tyhjällä äänellä.

"Oikein hyvin, isäsi samoin. Entä sinä, muru?"

"Hyvin."

"Oletko ollut yksinäinen nyt kun Emil muutti?"

"Ehkä vähän."

"Hienoa, siitä minun pitikin puhua...

Hienoa? Linda ajatteli ivallisesti. Ääneen hän vain komensi äitiään jatkamaan.

"Niin, kun Laura, muistathan sinä Lauran, sen minun ystäväni, joka asuu Tanskassa... Niin, hänen poikansa on muuttanut tänne ja etsii asuntoa. Siitä oli lehdessäkin ilmoitus. Mietin vain, että kun sinullahan on siellä nyt tyhjä huone, niin jos voisit... "

"Äiti. En minä halua tänne ketään vierasta."

"Ei hän ole vieras! Ja sitä paitsi sinulla olisi varmaan turvallisempaakin jos siellä olisi mies talossa!"

"Äiti, älä viitsi kuulostaa sovinistiselta. Kyllä minä yksinkin pärjään!"

"Mutta kultapieni, soittaisit edes. Lehdessä on numero. Jos hän ei vaikuta mukavalta, ei sinun tarvitse..."

Linda huokaisi syvään. "Hyvä on, minä soitan. Mutta en lupaa mitään."

"Hienoa, kultaseni! Ilmoita sitten miten kävi."

"Ilmoitan. Heippa, äiti."

"Hei hei, kulta."

Linda sulki puhelimen ja haukotti. Hän ei meinannut pysyä hereillä kahvikupillisesta huolimatta.

Ja nyt hänen pitäisi vielä hommata kämppäkaverikin... Hän oli tavannut äitinsä ystävän Lauran muutamaan kertaan, mutta tämän perhettä ei koskaan. Ja nyt se poika saattaisi muuttaa tänne. Varmasti joku typerä, ylipirteä idiootti. Tai alkoholistinarkkari. Tai nörtti joka sotkisi koko talon likaisilla pitsalaatikoillaan.

Mutta hän oli luvannut soittaa. Mihin se lehti nyt taas oli hävinnyt? Aa, tuossahan se. Ja numero... Linda rypisti kulmiaan näppäillessään numeroita kännykkäänsä. Okei, äiti oli tavannut sen pojan, mutta silti tämä hanke epäilytti häntä hiukan. Hän huokaisi syvään ennen kuin nosti puhelimen korvalleen.

"Mathias Køhler", pirteä ääni vastasi muutaman piippauksen jälkeen.

"Hei, täällä on Linda Bondevik."

"Bondevik... Kuulostaa tutulta", Mathias mutisi ja Linda kuuli rahinaa tämän luultavasti korjatessa puhelimen asentoa.

"Niin, sinun äitisi kaiketi tuntee minun äitini", Linda selosti ääni tyhjänä.

"Eli sinä olet oikeastaan tuttu!" aurinkoinen ääni ilmoitti ja naurahti.

"Sinä kuulemma etsit asuntoa."

"Niin etsin. Ja sinullako olisi sellainen?"

"No, pikkuveljeni muutti pois kuukausi sitten, eli minulla on yksi ylimääräinen makuuhuone."

"Kuulostaa hienolta!"

"Oletko jo Oslossa vai vielä...?"

"Tulen sinne tänään illalla."

"Ahaa. Siinä tapauksessa voisimme varmaan tavata huomenna ja sopia käytännön asioista, ja voisit tietysti tulla katsoman miltä tämä paikka näyttää."

"Ilman muuta! Missä nähdään?"

Linda selosti pikaisesti, miten hänen suosikkikahvilaansa löytäisi.

"Selvä juttu. Käykö kahden maissa?"

"Käy."

"Hienoa! Farvel!"

"Nähdään", Lindakin mutisi ja sulki puhelimen. Jostain syystä häntä huimasi hiukan. Hän ravisteli pikaisesti päätään ja päätti lähteä ostamaan uuden kahvinkeittimen. Lompakko ja avaimet lakkuun, laukku olalle, takki päälle ja ulos. Linda asui kolmannessa kerroksessa, mutta käytti hissiä vain hyvin harvoin, nytkin hän puolittain juoksi portaat alas. Ulkona puhalsi tuuli, ei vielä kylmä mutta selvästi syksyinen. Puiden lehdetkin olivat jo alkaneet värjäytyi kauniin punertaviksi ja ihmisten ylle alkoi ilmestyä paksumpia takkeja. Lindan ruskea syystakki oli kuitenkin juuri sopivan lämpöinen eikä hän palellut astellessaan pitkin Oslon katuja. Paras kahvinkeitin löytyisi varmaan kunnon kodinkoneliikkeestä... Joikohan Mathias kahvia? Hetkonen, eihän sillä ollut mitään väliä. Ja hän saisi sen joka tapauksessa huomenna selville.

Tämä oli vain täysin normaalia uteliasuutta uutta kämppäkaveria kohtaan.

Kodinkoneliikkeessä Linda vertaili tarkasti erilaisia kahvinkeittimiä. Niitä löytyikin melkoisesti; perinteisiä ja moderneja, isoja, pieniä, mustia, valkosia. Hän päätyi lopulta ostamaan melko tavallisen, keskihintaisen keittimen, joka oli lähes samanlainen kuin hänen entisensä. Valittuaan keittimen Linda oli jo onnistunut työntämään huomisen aivojensa perukoille ja oli vain tyytyväinen – huomisaamun ylösnousu oli turvattu. Hän jopa väläytti pienen, erittäin harvinaisen hymyn kaupan myyjälle keittimen maksettuaan.

Päästyään takaisin kotiin Linda tietysti testasi kahvinkeittimen. Hänen tyytyväisyytensä kasvoi entisestään, kun kahvi oli hyvää, mustaa, ei liian vahvaa eikä liian litkua, eikä keitin pitänyt liian kovaa ääntä tai räjähtänyt. Mitä vain saattoi käydä koska tahansa.

Juotuaan pari kupillista seisaallaan Linda siirtyi huoneeseensa juomaan viimeistä ja selaili samalla muistiinpanojaan. Hän opiskeli oikeustiedettä jo neljättä vuotta, mutta opiskeltavat asiat eivät tuntuneet loppuvan mihinkään. Edessä oli ikuisesti lukemotan määrä lakeja ja säännöksiä, ennakkotapauksia ja poikkeuksia.

Niiden ääressä loppupäivä vierähti, ei nyt nopeasti mutta vierähti kuitenkin. Auringon jo laskettua Linda havahtui viimein, tajusi kellonajan, nälkänsä ja väsymyksensä ja hiippaili keittiöön.

Kahden tunnin kuluttua hän pyöri yhä sängyssään valveilla miettien, miten seuraavan päivän tapaaminen onnistuisi.

Herätyskello pirahti puoli kymmenen ja herätti Lindan syvästä unesta. Hän mätkäisi sen hiljaiseksi silmät puoliavoimina ja jäi retkottamaan sängyn pohjalle. Vielä viisi minuuttia... Tai tunti... hän mietti unisesti. Eikä mennyt kuin muutama senkunti kun nainen uinahti uudestaan.

Luomien läpi hohti oranssia hehkua. Kasvoilla tuntui jotain lämmintä. Joka paikassa tuntui lämpimältä. Liiankin. Peitto oli kietoutunut jalkojen ympärille nihkeäksi siteeksi ja tyyny lentänyt johonkin.

Hetkonen. Hänen ei tosiaankaan pitäisi nukkua enää. Lindan silmät rävähtivät auki ja hän ponnahti sekavana istumaan. Herätyskellon viisarit aiheuttivat paniikin; kello oli kymmentä yli yksi.

"Voi Luoja!" Linda ynähti ja potki peiton irti jaloistaan. Hän syöksähti kylpyhuoneeseen ja havaitsi hiustensa olevan yksi takkupehko ja kasvojen täynnä vaaleanpunaisia, lakanoiden painamia viiruja. Hän nappasi paniikissa hiusharjansa ja kiskoi takut suoriksi, jäljet onneksi vaalenivat sillä aikaa, naamapesu ja kevyt meikkaus, missä hitossa hänen huulikiiltonsa oli? Sitten yöpuku pyykkikoriin ja puhtaat vaatteet päälle, apua, mitä hän laittaisi, ei mitään liian hienoa...

"Rauhoitu", Linda mutisi itsekseen ja hengitti syvään.

Hän tarvitsi kahvia. Nyt. Onneksi hän oli tajunnut ladata keittimen jo illalla. Porina rauhoitti mukavasti ja hän onnistui valitsemaan siistit mutta kuitenkin normaalit vaatteet. Kahvi naamaan ja menoksi.

Eikä kellokaan ollu kuin vasta kahtakymmentä vaille kaksi. Hän ehtisi mainiosti. Linda tuli kahvilalle viittä minuuttia ennen tapaamisaikaa, ja päätti jäädä ulkopuolelle odottelemaan. Vasta nyt hän tajusi ettei tiennyt yhtään miltä Mathias näytti. Eikä tämä miltä hän. Linda kirosi mielessään muttei voinut asialle mitään. Nyt piti vain odottaa.

"Anteeksi, et sinä sattuisi olemaan Linda Bondevik?" pirteä ääni kysyi kymmentä minuuttia myöhemmin. Linda pyörähti äänen suuntaan ja näki edessään pitkän, vaalean ja urheilullisen näköisen nuorukaisen, joka katseli häntä silmillä, joiden kaltaisia Linda ei ollut koskaan nähnyt.

"Olen", hän sai sanottua normaaliin sävyyn. "Ja sinä olet varmaan..."

"Mathias Køhler", mies sanoi ja tarttui hänen käteensä, "hauska nähdä."

Linda nyökkäsi ja puristi toisen kättä kevyesti ennen kuin irrotti otteensa. Hän vetäisi henkeä ennen kuin avasi suunsa uudestaan.

"No, jos mennän sisään puhumaan?" hän ehdotti neutraaliin sävyyn. Mathias virnisti ja avasi kahvilan oven viitaten Lindan edelleen. Nainen asteli sisään tyytyväisenä kohteliaaseen eleeseen. He tilasivat molemmat kahvit ja Mathias lisäksi korvapuustin.

"Sinä olet siis juuri muuttanut tänne?" Linda avasi keskustelun heidän päästyään pöytään.

"Jep", Mathias vahvisti. "Vanha opiskelupaikkani Tanskassa lopetti, ja äiti ehdotti että lähtisin tänne. Hän on kuitenkin asunut lapsuutensa täällä ja niin edelleen... Ja kun sain opiskelupaikan, päätin tulla."

"Miksi sinä opiskelet?"

"Palomieheksi", Mathias virnisti. "Viimeistä vuotta."

"Ahaa..." Linda mutisi. Eipä ihme että toinen näytti niin hyväkuntoiselta.

"Entä sinä?"

"Juristiksi."

Mathias naurahti. "Olisi pitänyt arvata. Mutta niin, siitä asunnosta meidän varmaan piti puhua...?"

Linda nyökkäsi. "Se on sellainen aika normaali kerrostaloasunto, keittiö, kylppäri, kaksi huonetta ja parveke. Vuokra 4500 kruunua kuukaudessa."

"Selvä... Ja minä maksaisin tietysti osan?"

"Tietysti", Linda sanoi ilmeettömästi.

"Puolet?"

"Riittää jos maksat kaksi tonnia kuussa. Tai riippuu vähän miten aiot kohdella asuntoparkaani..."

Mathias naurahti. "Sovittu."

"Maksatkin sitten!"

"Lupaan ja vannon!"

"Hienoa. Jos sitten mennään sinne?"

Mathias hörppäisi kahvinsa loput ja nyökkäsi virnistäen.

"Onko se kaukanakin? Autoni on tuossa kulman takana..."

Linda räpäytti yllättyneenä silmiään. Ehkä se oli typerää, mutta kun ei itse omistanut autoa, oli aina yllätys jos jollakin muulla oli sellainen.

"Kannattaa varmaan mennä sillä. Parkkipaikka löytyy kyllä."

"Selvä juttu... Tuletko kyytiin?" Mathias virnisti ja heilautti avaimia ilmassa. Linda vilkaisi häntä epäilevästi ja kohautti olkiaan.

"Kaipa minä tulen,et sinä muuten perille löydä."

Kymmenen minuutin kuluttua Mathias parkkeerasi sinisen pakettiautonsa – uusi yllätys – talon pihaan ja seurasi Lindaa sisälle.

"Hyvältä näyttää", mies totesi lyhyen kierroksen jälkeen. "Eli jos sinulle on ok, minä muutan tänne", hän virnisti. Linda nyökkäsi ilmeettömänä.

"Löytyykö jotain sääntöjä? Mitä saa tehdä ja mitä ei?" Mathias kysyi iskien silmää.

"Hmm..." Linda mutisi. "Yksi ainakin. Kukaan ei uhkaa minun aamukahviani", hän ilmoitti haastava katse silmissään. Mathias oli naurahtamaisillaan, mutta vakavoitui tajutessaan, että Linda oli tosissaan.

"Selvä, selvä, en uskaltaisi edes yrittää!" hän sanoi kenties liiankin vakavana. Linda kohotti toista kulmaansa muttei kommentoinut.

"Muuta, neiti Bondevik?" Mathias kysäisi hetken kuluttua.

"Poltatko sinä?"

"Harvemmin."

"No jos poltat, teet sen pihalla. Ja olisi kiva, jos ilmoittisit jos aiot kutsua kavereitasi tai jotain vastaavaa. Minä lupaan tehdä samoin."

"Selvä on!" Mathias hihkaisi ja veti käden lippaan. Linda tuhahti.

"Milloin sinä aiot muuttaa? Tänään, huomenna, viikon päästä?" hän kysyi pisteliääseen sävyyn.

"Vaikka saman tien, jos käy!" Mathias virnisti Lindan lievälle tyrmistykselle. "Kamani ovat autossa, että..."

"Se-selvä on", Linda totesi. "Tarvitsetko apua?"

"Tuskinpa sin..." Mathias aloitti, mutta vaikeni nähdessään Lindan katseen. "Juu, kai sinä jossain voit auttaa!"

Lindan silmissä käväisi aavistus tyytyväisestä hymystä vaikka suupielet pysyivät paikallaan.

Mathiaksella ei ollut paljon tavaraa, mutta kantamisessa ja ennen kaikkea järjestelyissä meni aikaa. Astiat jätettiin suosiolla auton perukoille, samoin osa liinavaatteista. Pienenpieni työpöytä mahtui hissiin ja pääsi näin ollen Mathiaksen uuteen huoneeseen. Myös kirjat pääsivät sisälle, samoin yksi matto. Tyhjä huone täyttyi aivan uudesta elämän hengestä, sänky ei näyttänyt enää pedattuna lainkaan surkealta, matto vähensi kylmyyden tunnetta. Illan jo hämärtyessä huone oli viimein valmis – ja näytti elävämmältä kuin koskaan.

"Uusi sääntö", Linda ilmoitti. "Kun minä olen kylpyhuoneessa, sinä et häiritse."

"En tietenkään..." Mathias vastasi virnuillen ja lysähti olohuoneen sohvalle. "Huh, muuttaminen on rankkaa", hän totesi venytellen käsivarsiaan. Linda kohautti harteitaan, haki yöpukunsa huoneestaan ja siirtyi kylpyhuoneeseen. Päälle valuva lämmin vesi rauhoitti ja selkeytti ajatuksia. Oli ihan normaalia olla hermostunut, kun ventovieras ihminen muutti kotiin. Linda vaahdotti pitkät hiuksensa huolellisesti ja antoi saippuan valua viemäriin ihmeemmin huuhtelematta. Hän pesi itsensä päästä varpaisiin tarkasti ja kietoutui sitten pyyhkeeseen. Pikakuivaus, yöpuku päälle, hiustenkuivaaja mukaan ja takaisin. Mathis lojui yhä sohvalla tuijotellen kattoa.

"Suihku on vapaa", Linda ilmoitti tyynesti ja siirtyi huoneeseensa kuivaamaan hiuksiaan.Hän kuuli oven kolahduksen ja pian valuvan veden lotinaa, mutta keskittyi setvimään hiuksiaan. Kun operaatio oli selvitetty, hän siirtyi keittiöön ja alkoi kattaa pöytää kevyttä iltapalaa. Kun Mathias ilmestyi kylpyhuoneesta pyjama päällä ja hiukset märkinä, Linda istui jo syömässä.

"Aa! Ruokaa!" Mathias hihkaisi ja hänen kasvoilleen levisi iloinen hymy. Linda ei reagoinut mitenkään, jatkoi vain pureskeluaan rauhalliseen tahtiin. Mathias istui pöydän ääreen ja alkoi tehdä itselleen jättikokoista voileipää. Hän ahmaisi sen hetkessä.

"Hmm, hyvää...", hän mumisi nielaistuaan suunsa tyhjäksi. Linda oli edelleen hiljaa.

"Hei, Linda?"

"Niin?"

"Tuota... Kauanko sinä olet asunut täällä?"

"Reilut neljä vuotta."

"Mistä sinä muutit?"

"Bergenistä."

"Missä se on?"

"Länsirannikolla."

Mathias hiljeni hetkeksi miettien selvästi uutta kysymystä.

"Tuotaa... Harrastatko sinä jotain?" hän uteli leveästi hymyillen.

"En."

"Et mitään? Istut vain ja tuijotat seinää kaiken vapaa-aikasi?"

"En."

"No mitä sinä sitten teet?"

"Luen. Tai käyn kävelyllä."

"Missä?"

"Metsissä."

"Millainen perhe sinulla on?"

"Pikkuveli ja vanhemmat. Lakkaa tenttaamasta."

"Minä yritän vain tutustua sinuun!"

Linda vilkaisi toista epämääräinen ilme kasvoillaan.

"Voisit vaihteeksi vastata omiin kysymyksiisi, niin minäkin tietäisin jotain sinusta", hän ehdotti tyynesti.

"Ah, tietysti! Kysy jotain!"

"Harrastukset. Perhe. Sen kun selität."

"Nooh... Minä harrastan jalkapalloa. Olen pelannut naperosta asti. Olen ainoa lapsi, ja pelasin varmaan kaiken sen ajan minkä muut käyttivät sisarustensa kanssa leikkimiseen..." Mathias hiljeni kuin odottaen kommenttia, jota ei tietenkään tullut.

"Oletko sinä aina noin hiljainen?" hän ihmetteli. Linda kohautti harteitaan.

"Kielsitkö sinä kyselemisen vai saanko jatkaa?" Mathias kysäisi hetken hiljaisuuden jälkeen. "Voin vastata itsekin kaikkeen mitä kysyn."

Linda puraisi huultaan. Tavallaan oli mukavaa, että toinen jutteli niin luonnollisesti. Tavallaan hän kaipasi hiljaisuutta.

"Kysele vaan", hän totesi lopulta. "En lupaa vastata."

"Selvä! No, ööh, kuka on sinulle kaikkein tärkein ihminen?"

"Pikkuveljeni", Linda vastasi hiljaa.

"Sinä et taida seurustella?"

"En."

"En minäkään!" Mathias totesi ja väläytti hymyn. "Tai no, erosin pari kuukautta sitten. Tyttöystäväni ei tykännyt kun halusin lähteä tänne... Ja, no, oli siinä muutakin."

Linda nyökkäsi. Mathias nojautui taaksepäin ja alkoi tuijotella kattoa.

"Se oli... Aika vaikeaa. Oikeastaan yksi isoimmista syistä siihen, miksi loppujen lopuksi päätin lähteä tänne", hän selitti kuin puhuisi itsekseen. Lindan ilme pehmeni. Ehkei toinen ollut aivan niin aivoton ja pinnallinen kun hän oli kuvitellut.

"Sinä sanoit että luet paljon..." Mathias sanoi vaihtaen aihetta. "Mitä sinä sitten luet?"

"Kaunokirjallisuutta. Elämäkertoja. Klassikkoja. Aika lailla kaikkea."

Mathias naurahti. "Minä luen pelkkää scifiä... Enkä kovin paljoa sitäkään."

Linda ei tietenkään sanonut mitään, ja Mathiaskin hiljeni.

"Syötkö vielä?" Linda kysyi hetken kuluttua. Mathias pudisti päätään, joten nainen alkoi keräillä tavaroita pöydästä. Mathias pompahti heti ylös ja ryhtyi auttaman. Yhteisvoimin keittiö siistiytyi nopeasti. Kun homma oli hoidettu, Mathias katsoi Lindaa kuin kysyäkseen, mitä nyt tapahtuu.

"Minua väsyttää", Linda sanoi ilmeettömästi. "Taidan mennä nukkumaan."

"Ai, öitä... Haittaako jos katson vielä hetken telkkaria?"

"Ei. Hyvää yötä."

Mathias istahti sohvalle ja Linda sulkeutui huoneeseensa. Hän tosiaan ryömi peiton alle, vaikkei oikeasti ollut väsynyt. Oikeastaan hän tunsi olevansa enemmän hereillä kuin aikoihin.

Uni tuli vasta kauan television äänien jo hiljennyttyä.

Iik. Olen jahkannut ja jahkannut tämän julkaisun kanssa ties kuinka pitkään. Tulossa melkoisen pitkä ficci. Kommenttia saa heittää :)