Joo, eli päätinpä nyt pistää tänne tämän tarinan, jonka kanssa olen jo pitemmän aikaa häärinyt. Täysin ultimaattisen selvää juonikaaviota ei vielä ole, joten pari muutosta prologiin saattaa tulle myöhemmin.
Bardock ja Raditz ovat tarinan keskipisteinä, mutta myöhemmin ilmestyvä Goku lasketaan yhdeksi päähenkilöistä myös.
Eipä siitä sen enempää, let's get this over with.
PROLOGUE
Helvetin yläpuolella piti kiirettä, kuten aina. Paikka oli kummallinen pinkkeine taivaankansineen ja keltaisine pilvimerineen, joka ympäröi kaiken keskellä häämöttävää palatsia. Satoja ja taas satoja vastakuolleiden sieluja odotti pääsyään valtias Enman luokse lajiteltavaksi, josta eteenpäin ne joko jatkaisivat tuonpuoleista elämäänsä helvetissä tai ylhäällä taivaassa: sen määräsi heidän kulunut elämänsä. Syntiset ja pahat sielut saivat virua helvetissä, kun taas sieluiltaan ja teoiltaan hyvät ihmiset saivat nauttia elämästä kaiken yläpuolella sijaitsevassa taivaassa.
"Kaikki sielut tännepäin! Pysykää jonossa, jokaisen vuoro kyllä tulee!" kuului erään tuonpuoleisen työntekijän huudot, kun tämä viittilöi sini-ihoisilla käsillään sieluja oikeaan suuntaan.
Kuluneesta elämästään huolimatta tämä oli paikka, minne kaikki elämänsä menettäneet henkilöt joutuivat ensimmäiseksi, halusivat he sitä tai eivät. Pääsy takaisin elävien kirjoihin oli melkein mahdotonta ja vain hyvin, hyvin harva henkilö oli koskaan palannut takaisin tuonpuoleisesta, eikä moni heistä tiennytkään.
Sielujonon ohi kulki pitkä, mustahiuksinen nainen. Hänen silmänsä olivat kuin sudella, niin valpas niiden katse oli, ja hän oli pukeutunut tummanpunaiseen kimonoon, joka oli koristeltu kultaisin kuvioin. Kasvoillaan hänellä oli mietteliäs ilme, jota kehysti pieni hymynkare. Katse oli kohdistunut suoraan eteenpäin, suoraan valtias Enman linnaan, jonne hän oli menossa Enmaa tapaamaan.
Ensisilmäykseltä tämä nainen olisi saattanut vaikuttaa tavalliselta Maan asukilta, mutta tätä hän ei kuitenkaan ollut. Sen paljasti muun muassa hänen olemuksensa; hän käyttäytyi kuin olisi ollut kotonaan, eikä hän oudoksunut paikkaa kuten hänen ympärillään vilisevät, juuri kuolleet sielut. Itse asiassa hän ei ollut kuollut lainkaan, vaan hänet tunnettiin paremmin eräänlaisena tuonpuoleisen arvovaltaisena henkilönä. Yksinä jumalista; Javece.
Javece tunnettiin manalan vartijajumalana, joka nimensä mukaan vartioi alamaailman tapahtumia ja pyrki takaamaan rauhan säilymisen. Hän ei yleensä poistunut työympäristöstään ilman hyvää syytä ja sitäkin harvemmin hän kävi tapaamassa Enmaa itseään. Sillä hetkellä niin kuitenkin vaikutti tapahtuvan, mutta syyttä hän ei liikenteessä ollut tälläkään kertaa.
Jumalaa ympäröivät, vastakuolleet sielut eivät kuitenkaan tienneet mitään naisen henkilöllisyydestä ja närkästyivät tämän etuillessa heitä. Kaaos syntyi näissä tapauksissa helposti, minkä lajittelupisteen työntekijät hyvin tiesivät ja kävivät nopeasti rauhoittelemaan kiristyvää ilmapiiriä. Niistä yksi, lajilleen tyypillisen, sinisen ihon omistava mies loikki sielujoukon läpi Javecen luokse ja kysyi hillityn topakalla äänellä: "Anteeksi, mutta millä asialla olette?" Sävystä ymmärsi kyllä, että hän paheksui moista läpikulkua jopa kyseessä ollessa häntä arvokkaampi henkilö. Jumala tai ei, järjestyksen säilyminen oli tärkeää.
Nainen katsoi matkansa keskeyttäjää kylmän lempeästi, kadottamatta virnettä pois naamaltaan. Hän näytti siltä, kuin olisi katsellut jotain pientä lasta, joka syystä tai toisesta oli kysynyt typerän kysymyksen.
"Pyytäisitkö Enmaa pysäyttämään sielujen vastaanoton hetkeksi? Minulla on hänelle asiaa."
Työntekijä katsoi häntä hieman yhteistyöhaluttomasti, muttei kuitenkaan viitsinyt kieltäytyä suoraan itseään paljon tärkeämmän henkilön pyynnöstä.
"Asian tulisi olla todella tärkeä, neiti Javece, sillä –", hän yritti aloittaa, mutta jumalatar käänsi hänet hänen olkapäistään pidellen kohti Enman rakennusta ja lähti työntämään häntä määrätietoisesti eteenpäin.
"Riittävän tärkeä. Viepäs minut nyt kiltisti sen punaisen körilään luo. Hop, hop!" hän hoputti
.
"No odota nyt vähän", mies murahti tympääntyneenä ja riuhtaisi itsensä pois Javecen otteesta. Hän mulkaisi jumalatarta tympeästi, mutta seisautti kuitenkin Enman tuomiolle lipuvan sieluvirran. "Kiireesti sitten!"
Pian kaksikko ilmaantuikin hurjistuneen näköisen jättiläisen eteen valtavaan aulaan. Sen keskellä seisoi jättimäinen työpöytä, jonka takana istui huoneeseen helposti mahtuva jättiläinen. Tämä jättiläinen oli sonnustautunut violettiin virkapukuun, hänen ihonsa oli punertava ja naamaa komisti musta parta. Mies ei ollut kukaan muu kuin Enma itse, manalan hallitsija, joka päätti sielujen kohtalosta. Hänen vihaiset mulkaisunsa sivuuttivat Javecen ja kohdistuivat kovin pelästyneeksi muuttuneeseen työntekijäänsä, samalla, kun hän tiedusteli jonon seisahtumisen syytä.
"Valtias Enma… Jumalatar Javece toivoo tavata teidät", sinihipiäinen mies piipitti nopeasti ja kylmä, hätääntymisen tuoma hiki alkoi valua pitkin hänen ohimoaan. Vihainen Enma oli aina pelottava näky, joka oli varmaankin syy siihen, että hän koskaan sai tämän työn. Sielut eivät usein uskaltaneet haastaa häntä taisteluun.
Syyn kuultuaan manalan tuomitsija katsoi vihaisesti Javecea. Hän ei kuitenkaan alkanut huutaa jumalattarelle, kuten olisi voinut olettaa, vaan hän selvästi ymmärsi, ettei asia voinut olla täysin turhanpäiväinen. "Hmph, no sano asiasi sitten! Ja nopeasti, on tuhoisaa seisottaa sieluja liian pitkään", hän murahti huokaistuaan ensin lyhyesti.
Iloisen hymyn väläytettyään Javece hyppäsi Enman työpöydän päälle kevyesti, vaikka se oli häntä itseään paljon, paljon suurempi. Hän käveli pöydän läpi, istuutuen sitten valtavan kirjan päälle kuin parhaallekin tuolille ja nosti toisen jalkansa toisen polvensa päälle, kuten nyt naisellisilla henkilöillä oli yleensä tapana.
"Käyn siis kiertelemättä suoraan asiaan", hän aloitti ja katsoi Enmaa tiiviisti, ikään kuin varmistaakseen, että tämä kuunteli häntä korva tarkkana. "Sinähän tiedät, että helvetissä asustaa muuan kansa, joka ei tavallisten pahojen sielujen tavoin tule puhdistetuksi ja synny uudestaan? Sinähän teit saiyalaisten kanssa eräänlaisen sopimuksen, että he saisivat olla helvetissä rauhassa, mikäli olisivat kunnolla ja estäisivät riehuvia, vastatulleita sieluja aiheuttamasta liikaa kaaosta?"
Enman tukahdutettu rykäisy kertoi, ettei hän tarvinnut muistutuksia hänen itsensä tekemistä päätöksistä ja että hän halusi jumalattaren kiirehtivän asiansa kanssa. Javece hymyili hyväksyvästi ja jatkoi: "Olen seuraillut tätä kansaa tässä tylsyyksissäni jo muutaman vuoden. Ja tiedätkö, heidän joukossaan on pari omalaatuista yksilöä…" Hän piti tauon, katsoen valtiasta tyttömäisen anelevalla ilmeellä ja räpäytti silmiään elettä korostaakseen. Eikä Enmalta kestänyt kolmea sekuntia kauempaa tajuta hänen ajatuksiaan.
"Tiedät säännöt, Javece!" hän puolustautui välittömästi, puristaen punaihoisen kätensä tiukkaan nyrkkiin. "Tuhlaat tällaisella vain aikaani." Hän ei näyttänyt turhan ilahtuneelta, ikään kuin ylös tongittu asia olisi ollutkin loppujen lopuksi turha ja loppuun käsitelty ensimmäisillä sananvaihdoilla.
Vaan Javece ei niin helposti luovuttanut. Hän piti aikaisemman ilmeensä yhä naamallaan ja puhui rauhoittelevalla, suostuttelevalla äänellä: "Olen tutkinut näiden sielujen sisintä olemusta ja taustaa… Ja jestas, Enma, sen toisen kohtalo on niin masentava, että melkein sattuu! Tämä surkimukseksi syntynyt ei koskaan saanut tilaisuutta tulla joksikin paremmaksi. Hän kuoli samanlaisena kuin syntyikin. Surullista, eikös? Ja eikä siinä kaikki, olen varma että heistä kumpikin voisi muuttua siksi, minkä me käsitämme hyväksi, jos vain saisivat uuden mahdollisuuden."
Enma kohautti toista kulmaansa ja tapitti jumalatarta jopa pilkalliseksi luettava ilme kasvoillaan. Selitys ei ollut ilmeisesti ollut kovin vakuuttava. "Sinä tiedät varsin hyvin, että saiyalaisten kulttuuriin kuuluu sotaisuus ja tunteettomuus. Taistelutaitojensa takia annoin heidän jäädä helvetin rauhapitäjiksi, mutta helvetistä heidän kaltaistensa ei tulisi poistua kuuna päivänä. He ovat vaarallisia. Tiedän kyllä nämä metkusi, Javece. Kellekään ei ole myönnetty uutta elämää kahteen miljoonaan vuoteen! Ja elämän myöntäminen helvetin asukkaalle on ennenkuulumatonta."
"No kertahan se on ensimmäinenkin, vai mitä?" Javece kysyi, vaivaantumatta Enman nousevasta ärtymyksestä. "Ja ajattele, mikä hyöty hyväksi kääntyneistä saiyalaisista olisi maailmalle! Et viitsisi olla niin pessimistinen. On totta, että ne kaksi kuuluvat helvettiin, mutta heissä on huomattavia, hyvälle sielulle ominaisia piirteitä."
"Vain siksi, että sinulla on tylsää, emme voi poiketa säännöistä. Jos jokainen pääsisi taivaaseen siksi, että hän ei ole läpeensä paha, niin – kautta partani – helvettiin ei joutuisi kukaan", Enma murahti varoittavasti.
"Olisit kiva tämän yhden kerran", Javece maanitteli koiranpentuilme kasvoillaan. "Eikä pidä unohtaa että minä olen manalan vartija. Asiantuntemukseni on huippuluokkaa."
Enman ohimo alkoi pullottaa ja hän alkoi selvästi tuntea olonsa ahdistuneeksi peräänantamattoman jumalattaren pyyntöjen alla. Kuitenkin, ennen kuin hän ehti kieltää pyynnön vielä kertaalleen, paikalle lipuva vanha nainen katkaisi hänen ajatuksensa. Kaksikon katseet kääntyivät tähän suippohattuiseen, lilahiuksiseen henkilöön, joka istua kökötti leijailevan kristallipallon päällä ja tuli heidän väliinsä selvästi keskeyttääkseen keskustelun.
"Kaikella kunnioituksella, valtias Enma, mutta tämänhetkinen tilanne ajaa minut keromaan olevani samaa mieltä jumalattaren kanssa", hän sanoi aavistuksen vaativaan sävyyn ja katsoi jättiläistä silmiin kulmakarvattomien kulmiensa alta.
Enma katsoi vanhaa naista hölmistyneenä takaisin. Eukolla ei ilmeisesti ollut yleensä tapana ottaa osaa moisiin keskusteluihin ja ylipäätäänkin oli kumma, että tuolla oli mielipide tällaiseen asiaan liittyen.
"Ennustajaeukko? Selittäisitkö?" hän kehotti otsaansa rypistäen.
Vanhus selvitti kurkkuaan ja vastasi: "Katselin kristallipallooni jokin aika sitten ja huomasin, että universumin tulevaisuus tulee olemaan melko pian vakavan uhan alla." Hän odotti muutaman sekunnin mahdollisten kysymysten varalta, katse kiertäen Enmasta Javeceen. "Toistaiseksi se ei ole kovin vahva, mutta lyhyessä ajassa sen voimat paisuvat niin valtavaksi, ettei itse Kaioshinkaan sitä kykene voittamaan. Planeetalle, jossa olento majailee, on toki suuntaamassa eräs Son Goku –niminen henkilö, josta uskon valtiaan kuulleen. Hän on nyt vahvempi, kuin Freeza, muttei silti kykenisi päihittämään tätä uhkaa yksin. Siksi ehdotan, että nämä mainitsemanne saiyalaiset lähetetään hänen avukseen, ja yhteistuumin he voisivat pitää huolen sen eliminoinnista. Säästäisimme korkeammat tahot vaivalta taaten elävien maailmalle silti turvallisen tulevaisuuden."
Javece kuunteli Ennustajaeukon tarinaa mielenkiinnolla ja ilme tyytyväisyydestä muikeana. Parempaa pelastusta tähän hätään ei voinut toivoa. Kun tultiin maailmanlaajuisiin uhkiin, oli sentään Enman kaltaisten henkilöiden velvollisuus auttaa elävien maailmaa.
"Son Goku, vai… Hmph. No, keitä nämä mainitsemasi saiyalaiset sitten ovat, Javece?" Enma mörähti Javecelle tylysti, nostaen käteensä valtavan kirjasen täynnä kuolleiden nimiä.
"Bardock ja Raditz", jumalatar vastasi, yrittäen pitää äänensä yhä rauhallisena. Ei hän sentään halunnut paljastaa voitonriemuaan muutenkin herkkäpipoiselle valtiaalle.
Enma selaili kirjaansa hetken, etsien sieltä kuulemansa nimet. "Nämä kaksihan ovat isä ja poika. Mitä vielä, Son Goku kuuluu samaan kastiin heidän kanssaan. Goku ja Raditz ovat Bardockin poikia"
"Sittenhän asetelma on mainio", Javece kommentoi, virnistäen leveästi Enman katsoessa häntä ilmeettömästi kirjansa takaa.
Valtias hiljeni hetkeksi ja silmäili kaksikkoa arvioiden. Hän ilmeisesti yritti miettiä vielä tekosyytä jutun perumiseksi, mutta päätyi loppujen lopuksi vain nojaamaan tuolinsa selkänojaan, tuhahtamaan äänekkäästi ja sanomaan: "Olkoon menneeksi, hyväksyn ehdotuksen. Saat palauttaa Raditzin ja Bardockin henkiin, Javece, mutta mikäli he eivät viikon kuluttua ole tuhonneet tätä uhkaa tai jos he ovat saman määräajan täyttyessä osoittaneet millään tapaa normaalia elämää uhkaavia piirteitä, heidät passitetaan helvettiin siltä seisomalta. Jos he onnistuvat olemaan viikon kunnolla, pitäköön pahaiset elämänsä. Minulla itselläni on kiireitä, joten jätän heidän tarkkailemisensa sinulle. Enkä halua heidän teeskentelevän, joten et saa näyttäytyä tai kertoa heille tehtävästään koko viikkona. Onko selvä, Javece?"
Javece nyökkäsi iloisesti vastaukseksi ja nousi innostuneena seisomaan. Hän huitaisi pois pari naamalleen pudonnutta hiussuortuvaa. "Kiitos paljon, valtias! Takaan, että ne kaksi ovat tämän arvoisia."
Enma loi häneen "rohkenen epäillä" –tyylisen silmäyksen, jonka jälkeen hän palasi takaisin tavanomaiseksi, kärttyisäksi itsekseen. "Nyt häivytte kaikki! Tajuatteko, kuinka monta sielua tuolla odottaa tuomittavaksi päästyään!? Saitte haluamanne. Alkakaa laputtaa!"
Javece naurahti huvittuneesti ja kääntyi lähteäkseen. Valtiaan yhä naputtaessa hän huikkasi lyhyet heit ennustajaeukolle, käveli pöydän yli ja hyppäsi koko pitkän matkan alas lattialle. Hän ei aiheuttanut ääntäkään osuessaan maahan, toisin kuin kipeästi alas kompuroinut työntekijä, joka pinkoi hätäisenä avaamaan vastaanoton jälleen. Enman palatsissa oli aina yhtä koomista vierailla, kun kaikilla oli jatkuvasti kiire ja kun sieluista jokainen oli hyvin hämmentynyt kuolemansa takia. Javece kuitenkin kiiruhti pois lajittelupisteestä ennennäkemätöntä kyytiä, sillä hänelle oli tiedossa hauskin viikko sitten luoja tietää milloin. Se oli pakko saada käyntiin mahdollisimman pian.
Hänen saavuttuaan ulos hän pomppasi pilvimereen, kiitäen nopeasti kohti niiden alla häämöttävää maailmaa.
