Rating:
PG-13 (ainakin toistaiseksi)
Disclaimer: Kaikki hahmot ovat Tolkienin!! En saa
tämän kirjoittamisesta rahallista hyötyä.
Summary: Mitä jos Celebrían
ei olisikaan jäänyt örkkien vangiksi matkalla Lórieniin vaan hänen sijastaan vangiksi olisi jäänytkin
toinen hänen pojistaan?
Warnings: Tämä tarina tulee sisältämään väkivaltaa,
kidutusta, henkistä ahdistusta ynnä muuta mukavaa.
Elladan rakasti ratsastamista. Se sai hänet tuntemaan
itsensä vapaaksi kaikista kahleista, joita hänen syntyperänsä hänelle asetti.
Ratsunsa selässä hän saattoi unohtaa huolensa ja keskittyä vain ohikiitävään
vapaudenhetkeen. Mutta tänään, saattaessaan äitiään tämän vanhempien luo Lórieniin, hän tunsi vastuuntaakan raskaana harteillaan.
Hän katseli oikealla leviävää synkkää metsää epäluuloisena eikä kyennyt
karistamaan yltään tunnetta, että jokin oli vinossa. Hänen sielunsa oli
rauhaton eikä hänen tarvinnut katsoa veljeään tietääkseen, että tämä jakoi
hänen pelkonsa. Hänen henkinen yhteytensä Elrohiriin
oli niin vahva, että hän kykeni toisinaan lukemaan tämän ajatuksia ja tuntemaan
tämän tunteita.
Elladan vilkuili rauhattomasti ympärilleen. Bruinen oli kadonnut heidän taakseen ja maisema näytti
kauniilta kirkkaassa päivänvalossa. Sumuvuoret kohosivat jyrkkinä ja korkeina
heidän edessään ja niiden huiput kimaltelivat lumesta valkoisina. Elladan oli kasvanut niitä katsellen eivätkä ne kuitenkaan
olleet koskaan lakanneet täyttämästä häntä ihmetyksellä. Vuoret olivat
valtavankokoiset, arvaamattomat ja kesyttämättömät. Ne olivat hänelle
voittamattomat ja kiehtoivat häntä ikuisesti. Aina silloin tällöin hän vaelsi
niiden rinteillä kuin etsien niiden arvoituksen avainta, jota ei ollut
olemassakaan. Mutta vain harvoin hän oli matkoillaan yksin, sillä yleensä minne
hän menikin, hänen kaksoisveljensä oli hänen mukanaan.
"Muistatko meidän ensimmäisen seikkailumme vuorilla?" Elrohir
kysyi viaton virne kasvoillaan. Hän oli vaivatta lukenut veljensä ajatuksenjuoksua.
Elladan irvisti ennen kuin tuhahti
"En!" Hän ei voisi milloinkaan unohtaa sitä.
"Anaranë…" Elrohir kuiskasi
hiljaa varmistaen, etteivät heidän takanaan ratsastavat haltiat kuulleet häntä,
ja nauroi saadessaan veljensä punastumaan. Hän ja Elladan
johtivat pientä saattuetta, joka koostui parista tusinasta haltiamiehestä ja
tusinasta haltianaisesta. Matkat Rivendellin
ulkopuolelle eivät koskaan olleet vaarattomia ja Celebrían
seurueineen saattoi olla houkutteleva hyökkäyskohde Sauronin
örkeille, jotka alati vaanivat mahdollisuutta
tuhotöihin.
"Älä puhu hänestä!" Elladan sihahti yrittäen näyttää
vihaiselta, mutta häntäkin nauratti. Anaranë oli
ollut hänen ensimmäinen vakava ihastuksensa. Viehättävä nuori haltianeito oli
haavoittunut lievästi örkin nuolen raapaistua hänen
olkavarttaan, ja Elladan oli ollut hänen auttajansa.
Hän oli sitonut neidon haavan ja huolehtinut hänestä hellästi. Hän oli heti
ensisilmäyksellä menettänyt sydämensä neidolle, mutta hänen lemmentunteensa ei
ollut saanut minkäänlaista vastakaikua. Se ei ollut suinkaan lannistanut häntä.
Eikä sekään, että Elrohir oli puhunut hänelle järkeä.
Ei, hän ei halunnut nyt muistella nuoruutensa typeryyksiä.
Hän mulkaisi varoittavasti veljeään ja oli aikeissa sanoa muutaman valitun
sanan, kun hänen silmänsä havaitsivat liikettä metsäiseltä kukkulalta
takaviistoon oikealta
"Örkkejä! Ne hyökkäävät!" Hän huusi ja tajusi
veljensä ääneen sekoittuvan omaansa. He käänsivät kiireesti ratsunsa ja
ohjasivat ne lähemmäs äitiään, joka istui vaaleanharmaan tammansa selässä
kasvoiltaan tyynenä mutta kalvenneena. Kukaan ei puhunut mitään. Tietämättään Elrondin kaksospojat vetivät miekkansa esiin täsmälleen
yhtä aikaisesti valmistautuen taisteluun. Elladan
tunsi halua ratsastaa hyökkäävää örkkijoukkoa vastaan
pitääkseen sen kaukana äidistään, mutta hän hillitsi itsensä. Jos hän hyökkäisi
eteenpäin, hänen kohdalleen miesten muodostamassa suojarenkaassa jäisi aukko.
Örkkien nuolet halkoivat ilmaa ja niiden julmat
huudot tulivat hetki hetkeltä kovemmiksi niiden lähestyessä heitä. Rivendellin parhaat jousiampujat Télen
ja Aldanir ja muutamat muut haltiat kaatoivat
nuolillaan monia vihollisia, mutta niitä oli heille liian monta ja välimatka
hupeni olemattomiin. Kunnes örkit olivat jo
miekaniskun etäisyydellä. Elladan ja Elrohir olivat pian mukana taistelussa, joka oli lyhyt
mutta verinen. Ilma täyttyi tuskanhuudoista, örkkien
kuolonkorahduksista ja vuodatetun veren hajusta. Elladan
tunsi päässään pyörivän hänen kääntäessään ratsuaan puolelta toiselle ja
jakaessaan kuolettavia iskuja miekallaan. Hänen mielessään takoi vain yksi
ajatus: "Niitä on liian paljon!" Hän pelkäsi, että ne pääsisivät hänen ohitseen
ja tappaisivat hänen äitinsä.
Mutta hänen pelkonsa oli aiheeton. Örkit joutuivat
nopeasti sekasortoiseen tilaan huomatessaan haltioiden pienestä lukumäärästään
huolimatta olevan itseään voimakkaampia. Ne kääntyivät paetakseen ja
pelastaakseen siten oman nahkansa tulevalta kuolemalta. Haltiat Elladania lukuun ottamatta katsoivat heidän pakoaan helpottuneina.
Elladan sen sijaan silmäsi heidän vetäytymistään
epäuskoisena ja raivoissaan. Nyt, kun välitön vaara oli ohi, hän oli vihainen.
Hän ei olisi tahtonut myöntää itselleen, että oli hetki sitten pelännyt enemmän
kuin koskaan aiemmin. Tuntemansa pelon ja heikkouden vuoksi hän vihasi nyt
itseään. Hänen olisi pitänyt olla rohkea. Hän oli vannonut ja vakuuttanut
isälleen pystyvänsä suojelemaan äitiään, ja tämä oli viimein uskonut häntä.
Äiti oli yhä turvassa, mutta silti Elladan tunsi
pettäneensä saamansa luottamuksen. Hän oli tuntenut pelkoa. Se oli saanut
hänestä vallan ja ohjannut häntä. Hän vannoi itselleen, ettei niin tulisi enää
koskaan käymään
"Tulkaa takaisin, senkin kurjat pelkurit!" Hän huusi ja hetken mielijohteesta
kannusti hevosensa laukkaan seuratakseen pakenevaa vihollisjoukkoa. Hän
tappaisi örkeistä jokaisen sen tähden, että ne olivat
uhanneet hänen äitiään ja nöyryyttäneet häntä itseään
"Elladan!" Hän kuuli veljensä huutavan hänen nimeään,
mutta ei välittänyt siitä. Hän kohotti miekkansa syöksyessään ratsuineen örkkijoukon kimppuun saaden ne peloissaan hajaantumaan eri
suuntiin. Hänen painavan miekkansa terä lennätti usean vihollisen pään niitä
kannattelevilta hartioilta, mutta hänestä tuntui kuin hän olisi katsellut
itseään ulkopuolelta. Kuin miekkaa pitelevä käsi ei olisikaan ollut hänen
omansa vaan jonkun toisen. Se liikkui vaivattomasti tuottaen tuhoa voimalla,
jota hän ei ollut ennen nähnyt. Hän halusi nähdä niiden veren vuotavan. Hän
janosi nähdä niiden kaikkien kuolevan.
Hänen ratsunsa poukkoili villinä sinne tänne totellen kuitenkin yhä hänen
käskyjään ja hän kylvi ympärilleen kuolemaa julma virnistys kasvoillaan. Kunnes
hätääntynyt huuto aivan hänen läheltään tunkeutui hänen hulluutensa läpi
"Elladan! Varo!" Elrohir
huusi ja samalla hetkellä, kun Elladan käänsi päänsä
katsoakseen perässään seurannutta veljeään, hän tunsi jonkin iskeytyvän
oikealle puolelle rintaansa. Hän ei tuntenut kipua, mutta hän havaitsi ratsun
katoavan hänen altaan. Hän tiesi pudonneensa ratsunsa selästä, mutta matka
maahan kesti kauan. Hän mietti etäisesti olisiko tämä hänen loppunsa.
"Ei!! Elladan!!" Hän kuuli Elrohirin
huutavan pelosta särkyneellä äänellä ja toivoi, että hänellä olisi ollut
mahdollisuuksia rauhoitella tätä, mutta hän ei kyennyt saamaan ääntä suustaan.
Silmänräpäyksen ajaksi hänet täytti epämääräinen pelko, että hän oli
mielettömyydellään saattanut tarpeettomasti Elrohirin
vaaraan, mutta sitten hänen ruumiinsa tavoitti maanpinnan ja hänen tajuntansa
katosi.
*******
Elladan heräsi kipuun, joka jyskytti hänen rinnassaan. Hän tunsi keinuvansa ja tajusi sitten, että häntä liikutettiin. Joku kantoi häntä sylissään. Hän avasi sulkeutuneet silmänsä ja yritti nähdä kantajansa, mutta hän pystyi erottamaan vain tummat ääriviivat. Ne vaikuttivat hänestä tutuilta ja hän kohotti hieman päätään nähdäkseen paremmin, mutta se oli virhe liike. Kipu räjähti hänen rinnassaan ja hän luuli huutavansa, mutta hänen huuliltaan lähti vain voipunut vaikerrus
"Älä yritä liikkua, poikani." Hänen isänsä ääni kaikui lempeänä hänen korvissaan
"Missä…me olemme?" Elladan kysyi kuiskaten ja siristi silmiään nähdäkseen isänsä kasvot paremmin, mutta hänen katseen sumeus ei poistunut.
"Kotona Rivendellissä." Elrondin rauhallinen ääni vastasi ja Elladan tunsi alkavansa liukua takaisin tajuttomuuteen, mutta muistot taistelunhetkistä pitivät hänet vielä hereillä. Aavistus jostain pahasta hiipi hänen väsyneeseen mieleensä
"Missä…missä äiti on?" Hän kysyi ja liikautti päätään nähdäkseen vilauksen ympäristöstään, mutta uusi kivunaalto valtasi hänet ja sai hänet uudestaan voihkaisemaan ääneen. Maailma pyöri ja hän sulki silmänsä.
"Pysy liikkumatta. Olet haavoittunut ja liikkuminen vain lisää tuskaasi." Hänen isänsä sanoi ja hänen äänessään oli nyt kärsimätön ja toruva sävy, jonka Elladan hyvin muisti lapsuudestaan. Silloin, kun hän ja Elrohir olivat olleet typeriä, isä oli puhunut heille juuri tuolla äänensävyllä ja käskenyt heidän ajatella järjellään. Elladan tunsi käden koskettavan hellästi otsaansa
"Minä olen tässä, lapseni." Hän kuuli äitinsä sanovan pehmeästi, ja ajatteli vastustella itsensä kutsumista lapseksi, muttei tehnyt niin, koska äkkiä hänet valtasi hirvittävä pelko. Hän tiesi, mikä oli vinossa. Hänen mielensä tavoitteli yhteyttä hänen veljensä kanssa, mutta ei onnistunut.
"Elrohir. En kuule häntä. Missä hän on?" Hän pakotti itsensä kysymään. Hänen vanhempansa eivät vastanneet. Se voimisti hänen pelkoaan. Hän avasi uudestaan silmänsä tuntiessaan, että hänet laskettiin alas pehmeälle alustalle. Hänen ei tarvinnut katsoa ympärilleen tietääkseen, mihin hänet oli tuotu. Hän tiesi olevansa Paranemisen talossa.* Hän ponnisteli kohottautuakseen istumaan, mutta vahva käsi piteli häntä aloillaan
"Elladan…" Elrondin ääni tuntui värisevän ja Elladan tunsi kyynelten nousevan äkkiä silmiinsä.
"Mitä…hänelle tapahtui?" Hän kysyi nyyhkäisten ja luuli ensin, ettei saisi vastausta, mutta sitten hänen äitinsä sanoi hiljaa
"Örkit saivat hänet vangikseen."
Ensin Celebríanin sanat toivat Elladanin mieleen toivonpilkkeen. Hänen veljensä oli kenties yhä elossa. Mutta nopeasti hänet valtasi uusi kauhu. Elrohir oli vihollisten käsissä eivätkä nämä varmastikaan kohtelisi häntä hyvin. Ei, ne kiduttaisivat häntä armottomasti. Ne laittaisivat hänet kärsimään ja katumaan syntymäänsä. Ja lopulta, kun ne olisivat kyllästyneet katselemaan hänen tuskaansa, ne tappaisivat hänet.
Epätoivosta syntyneillä viimeisillä voimillaan Elladan ponkaisi pystyyn
"Meidän täytyy etsiä ja pelastaa hänet!" Hän huudahti koettaen päästä jaloilleen, mutta hän oli niin heikko, ettei jaksanut edes nousta seisomaan. Hänen rintaansa poltti kipu kuin palava kekäle olisi painettu sitä vasten ja ensimmäistä kertaa hän havaitsi veren, joka tahri hänen paitaansa. Hän muisti haavoittuneensa, muttei halunnut välittää siitä. Hän halusi vain löytää veljensä. Miksi hänen isänsäkin oli vielä täällä, vaikka Elrohir tarvitsi häntä?
"Sinä et lähde minnekään!" Elrond sanoi vihaisesti, mutta Elladan oli kuulevinaan pelkoa hänen äänessään. Hän ei kyennyt vastustamaan isäänsä tämän pakottaessa hänet takaisin makuulle. Hänen päänsä tuntui äkkiä kevyeltä ja ruumiinsa painottamalta ja hän tiesi tiedottomuuden pian ottavan hänet valtaansa
"Me löydämme kyllä Elrohirin. Glorfindel johtaa toistaiseksi etsintöjä ja lähden itse matkaan heti kun olen hoitanut haavasi." Hänen isänsä puhui jossakin kaukana. Elrohir. Elladanin viimeinen ajatus ennen pimeyttä koski hänen veljeään. Elrohir ei antaisi hänelle anteeksi.
