A.N: Tämä on mun ensimmäinen FMA ficci, joten sanokaa jos on huono. Prologi on lyhyt, mutta jokainen varsinainen osa tulee olemaan vähintään tuhat sanaa, enkä laske mukaan näitä viestejä.
Disclaimer: En omista FMA:ta, mutta osat henkilöistä ovat omia hahmojani.
Prologi
Vuosi 1904, metsä Amertiksen itäosassa: Nuori nainen käveli itkien pitkin metsäpolkua. Hänen pitkät, vaaleat hiuksensa olivat liimautuneet hänen kasvoihinsa kyynelien vaikutuksesta. Hän siirsi kutrejaan korviensa taakse vasemmalla kädellä samalla, kun piti oikeassa pientä, valkoista nyyttiä.
Hänen edellään käveli mies, jolla oli pikimustat hiukset ja juhlapuku. Mies pysähtyi ja kääntyi katsomaan naista. Naisen iho oli sinertävä, mikä ei ollut ihme koska oli keskitalvi ja tällä oli yllään vain ohut, violetti juhlamekko.
"Onko sinulla kylmä?" mies kysyi. Nainen nosti katseensa nyytistä mieheen ja vastasi: "Ei ole."
Mies tiesi naisen valehtelevan, mutta vaihtoi aihetta: "Älä itke, rakas. Pian Rachel on taas kanssamme ja voimme palata kotiin."
"Niin…" nainen sanoi ja siirsi katseensa takaisin nyyttiin.
"Ei hätää, Rachel. Pian olemme kaikki taas yhdessä, ja äiti pitää sinusta huolen. Mitään ei enää pääse tapahtumaan sinulle…" nainen sopersi ja alkoi taas itkeä.
"Älä itke, olemme pian perillä. Haluatko, että kannan Rachelia puolestasi?" mies kysyi. Nainen värähti ja halasi nyyttiä tiukemmin. Mies huokaisi ja lähti taas kävelemään. Nainen seurasi häntä parimetriä taaempana.
Pian he saapuivat pimeälle aukiolle. Mies katseli hermostuneena ympärilleen, ikään kuin tarkistaakseen, ettei heitä nähty. Nainen näytti myös hermostuneelta. Hän katseli ympärilleen ja näki aukion keskellä syntetigrammin, jonka luo mies parhaillaan käveli.
"Aseta Rachel syntetigrammin keskelle", mies sanoi. Kun hän ei kuullut askelten ääntä, hän katsoi naista. Tämä tärisi, mutta se ei johtunut kylmästä. Mies huokaisi ja sanoi: "Tee se nyt vain, tämä onnistuu kyllä."
"Mutta eihän kukaan ole ennen onnistunut ihmisen syntetisoinnissa ja-"
"Rakas, olen kokenut alkemisti ja sinä tiedät sen. Sitä paitsi mitä menetettävää meillä on?" mies kysyi. Nainen ei sanonut mitään, mutta käveli syntetigrammin luo ja asetti nyytin sen keskelle. Hän avasi nyyttiä hiukan. Hän hymyili nähdessään pienet, suloiset kasvot nyytin sisällä.
"Ei hätää, Rachel, pian sinä elät taas ja voit tulla kotiin isän ja äidin luo." Nainen sanoi ja kuivasi kyyneleitään, jotka olivat taas alkaneet valua. Hän otti taskustaan pienen, hopeisen riipuksen ja asetti sen vauvan päälle.
"Hyvää syntymäpäivää, Rachel. Tämä tuo sinulle onnea." Tämän sanottuaan nainen nousi pystyyn ja astui pois syntetigrammin luota. Mies käveli syntetigrammin luo ja iski kätensä siihen. Nainen peruutti pari askelta nähdessään ohuiden, mustien käsien nousevan syntetigrammista. Ne liikkuivat hitaasti kohti Rachelia. Mies seurasi niitä hiljaa katseellaan. Nainen hätkähti käsien tarttuessa Racheliin. Hän oli aikeissa rynnätä hakemaan pienokaisen, mutta mies käski häntä pysymään paikallaan.
Kädet alkoivat sivellä Rachelin kasvoja.
"Pian se tapahtuu…" mies sanoi. Yhtäkkiä hän säpsähti huomatessaan häntä tuijottavat pienet silmät.
Rachelin silmät.
Nuo pienet, suloiset punaruskeat silmät olivat varmasti Rachelin, hänen tyttärensä.
"Rachel…?" mies sanoi vapisevalla äänellä, joka kuitenkin ulottautui taaempana seisovan naisen kuuloetäisyydelle.
Nuo pienet silmät katsoivat häntä iloisesti. Rachel hymyili leveästi ja alkoi nauramaan.
"Hän on elossa! Rachel oli elossa kokoajan!" mies huusi takanaan olevalle naiselle. Mies käänsi päätään naisen suuntaan, jonka kasvoilla oleva hymy muuttui yhtäkkiä kauhusta kankeaksi. Mies käänsi katseensa takaisin Racheliin ja huomasi, kuinka pienet mustat kädet kuljettivat tätä kohti tyhjästä ilmestynyttä, kultaista porttia.
"Rachel!" Nainen huusi ja alkoi juoksemaan kohti porttia. Kädet kannattelivat itkemään alkanutta Rachelia ja vetivät tämän sisään portista.
"Rachel!" Nainen huusi taas ja oli aikeissa hypätä perässä, mutta mies nappasi hänestä kiinni.
"Älä, rakas, mitään ei ole tehtävissä! Enkä halua menettää sinuakin…" mies sanoi.
He katsoivat kuinka portin ovet sulkeutuivat ja heidän tyttärensä katosi pimeyteen…
Kommentteja voi antaa anonyyminäkin…