Koirapulmia
1.
Satoi kaatamalla. Taivas oli tumma kuin yötaivas, mutta siltä puuttui tähtien kirkas tuike. Nyt mustan ja purppuran väriset pilvet pyörtelivät levottomina ilman selkeää päämäärää ja näyttivät siltä, kuin voisivat nielaista kaiken eteen tulevan näkyvistä. Ajoittain salamat iskivät valaisten tummat pilvet ja maan saaden kaiken näyttämään vieläkin aavemaisemmalta. Kylmä sade piiskasi maankamaraa, kasvit näyttivät väistyvän sen tieltä ja painuvan piiloon. Ainutkaan elävä olento ei uskaltautunut ulos.
Tyttö vihreässä hameessa juoksi kuin takaa ajettuna. Hän piteli vaaleanpunaista sateenvarjoa, mutta siitä ei tuntunut olevan mitään apua raivoavaa sadetta vastaan. Vaatteet olivat liimaantuneet ihoon ja hän värisi kylmästä. Suuri keltainen reppu hidasti hänen juoksuaan huomattavasti. Tyttö hymyili iloisena nähdessään vihdoin tutun kylän edessään. Hän ei ehtinyt kunnolla edes tajuta, että joku oli kaapannut hänet syliinsä ja kiidätti nyt kovaa vauhtia kohti temppelin luona sijaitsevaa mökkiä.
"Mitä hittoa sinä täällä teet?" kärttyinen ääni kysyi.
"Inuyasha! Mitä tuo nyt on olevinaan? Yleensä tivaat, mikä minulla kesti. Eikä sinulla ollut yhtään ikävä? Et tullut kertaakaan katsomaan minua!"
"Älä ole tyhmä Kagome! En minä sitä tarkoittanut, vaan tätä säätä! Kuka hullu lähtee ulos kun taivas näyttää putoavan niskaan. Olisit palannut kotiin odottamaan, että tulen hakemaan", Inuyahsa tiuskaisi.
"Mutta minun maailmassanikin myrskyää, joten ajattelin, että on aivan sama missä olen."
Se ei ollut aivan totta. Kagomea ei ollut yhtään huvittanut lähteä uhmaamaan kaameaa ilmaa, joka oli tuhat kertaa pahempi kuin kotona oli ollut, mutta mitä tahansa oli helpompi kestää Inuyashan luona. Kotona hän oli ollut yksinäinen ja oli vain toivonut näkevänsä koirankorvaisen pojan istuvan sängyllään, kun käänsi päänsä katsomaan. Inuyashan luona oli aina niin turvallista, jos jätti tietenkin huomioimatta sen seikan, että hän tuntui imevän puoleensa hankaluuksia kuin pesusieni vettä.
Sango, Miroku ja Shippoo odottivat Kaeden majalla. He hörppivät höyryävää teetä ja tervehtivät saapunutta kaksikkoa iloisena. Mirokulla oli ilkeän näköinen punainen läiskä poskellaan. Se muistutti erehdyttävästi Sangon kättä.
Kagome katsoi säälivänä ystäväänsä. "Miroku, taasko sinä käyt Sangon hermoille? Etkö sinä koskaan opi?"
Mirokun onnistui saada ilmeensä melkein katuvan näköiseksi. "Minä vain ajattelin, että kylmä ilma saa ihanan Sangoni vilustumaan, joten voisimme lämmittää toisiamme. Tiedätkös, kehittää ruumiinlämpöä…" Sanottuaan tämän Miroku vaikeni, sillä saatuaan Hiraikotsusta takaraivoonsa, ei kukaan puhu vähään aikaan.
Shippoo pudisteli päätään säälivän näköisenä. Inuyashaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa toisten hölmöily. Hän istui hiljaa ovensuussa ja katseli sadetta.
Sangoa Inuyashan käytös ihmetytti suuresti. "Miksi sinä olet niin kiinnostunut säästä, Inuyasha? Olet istunut siinä siitä asti kun sade alkoi."
"Tuo sade ei ole normaalia", hän tokaisi normaaliin tylyyn tapaansa.
"Mitä tarkoitat?" Kagome kysyi huolestuneena.
"Se löyhkää", Inuyasha sanoi nyrpistäen nenäänsä. "Tarkkanenäisellä voi olla ongelmia."
"Eikö sinulla sitten ole?" Miroku kysyi voihkaisten ja hieroen päätään. Sango mulkaisi häntä varoittavasti uskallakin-avata-suusi-ilman-syytä-niin-et-herää-ennen-ensivuotta katseellaan. Mirokua ei tarvinnut varoittaa kahdesti, ei ainakaan vähään aikaan.
"Tietenkin minun hajuaistini on tarkka! Tarkoitin, että jollakin Sesshoumarun kaltaisella saattaa olla ongelmia. Sade ei nimittäin löyhkää miltä tahansa, vaan Narakulta. Tai oikeastaan pilaantuneelta Narakulta", Inuyasha sanoi selvästi pahoinvoivana.
Muut vilkaisivat toisiaan. Siinä se oli taas tullut, Sesshoumaru. Viimeaikoina hanyou oli puhunut yookai-veljestään lähes jatkuvasti kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, tosin aina vain mainiten ohimennen, mutta jo se sai muut ihmettelemään hänen käytöstään.
--
--
Sesshoumaru yritti pidätellä pahoinvointiaan. Hän oli ylpeä kyvystään hallita itsensä niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta nyt se todella otti voimille. Narakulta löyhkäävä sade kyllästi hänen aistinsa.
Pieni joukkio oli etsinyt suojaa sateelta suuresta luolasta erään vuoren kupeessa. Luolan suuaukko oli niin kapea, että Ah-Un oli juuri ja juuri mahtunut sisään, mutta itse sisäosa oli tilava ja kuiva. Hajua ei voinut kuitenkaan poistaa millään.
Jaken oli huomannut isäntänsä pahantuulisuuden ja katsoi parhaaksi pysyä hiljaa, vaikka päätöksen pitäminen vaati suunnatonta itsehillintää, sillä Rin pälpätti ja hyräili taukoamatta. Jakenin hämmästykseksi tyttöä ei käsketty olla hiljaa. Hän ei voinut käsittää, mistä moinen suvaitsevaisuus ihmistytön lörpöttelyä kohtaan johtui, hän oli nimittäin aivan varma, että jos itse avaisi suunsa, hän saisi todennäköisesti useammankin kuhmun päähänsä.
Rin lauleskeli omaa pikku rallatustaan. Hän halusi harhauttaa ajatuksensa painostavasta säästä. Totta puhuen pikkutyttö oli hiukan hämillään, että sai jatkaa touhujaan ilman sanomista. Yleensä hänen jatkuva rupattelunsa alkoi jossain vaiheessa käydä Sesshoumarun hermoille. Tai oikeastaan Jakenin valitukset kävivät Sesshoumarun hermoille, joten hän käski molempien olla hiljaa, mutta tätä Rin ei tiennyt.
Sesshoumaru ei ikinä myöntäisi sitä kenellekään, mutta hänen pienen suojattinsa touhuilu rauhoitti häntä, ja sai ajattelemaan jotain muutakin kuin sairaalloista ulkoilmaa. Ajan kuluessa hän oli oppinut todella välittämään pelastamastaan tytöstä. Toisinaan hän pohti, voisiko hän jopa rakastaa Riniä. Hän ei kuitenkaan suostunut miettimään asiaa yhtään sen pidemmälle. Ihmislapsi tyttärenä oli jotain, mitä hän ei ikimaailmassa hyväksyisi. Kuitenkaan hän ei kyennyt jättämään lasta ihmiskyliin, joiden ohi oli siinä tarkoituksessa joukon kuljettanut. Hänen onnistui aina kehittää jokin tekosyy, miksi ei ollut niin tehnyt, jottei joutuisi kohtaamaan itsestään selvää asiaa.
Äkkiä pitkä yookai havahtui. Kuvottavan löyhkän läpi hän oli hetken ajan haistanut suloisen tuoksun. Se oli ollut täyteläinen, kutsuva tuoksu, joka tuntui parantavan hänen pahoinvointinsa kokonaan. Tuoksu katosi kuitenkin yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, mutta ei aivan kokonaan, sillä luolaan jäi leijumaan raikas
ruusuinen tuoksu. Sesshoumaru hengitti muutaman kerran syvään sisään ja ulos peläten, että haju katoaisi liian nopeasti. Lopun päivää hänen ei tarvinnut huolehtia kivisen ulkokuorensa pettämisestä ja sadekin laantui ja pilvet hajosivat seuraavaan aamun mennessä. Sesshoumarua jäi kuitenkin vaivaamaan, mistä kaunis tuoksu oli tullut.