=1=

Oli pistävän kylmä kevättalven päivä, kun Raistlin palasi taas kerran salaiselle metsäaukiolleen paetakseen hetkeksi luokkatovereidensa pistäviä katseita. Hän istui kaatuneen tukin päällä ja kipristeli varpaitaan pitääkseen veren liikkeellä. Sormia ja kasvoja kirveli ilkeästi.

Raistlin tunsi hengityksensä rohisevan kivuliaasti kurkussaan. Hän yritti valmistaa itseään odotettavissa olevaan kohtaukseen, ja pian yskänpuuska jo ravistelikin hänen haurasta kehoaan, poltti keuhkoja ja repi kurkkua.

"Kivuliaan kuuloinen yskä, lapsoseni", vieras ääni sanoi myötätuntoisesti hänen viereltään.

Raistlin käänsi rajusti päätään äänen suuntaan, ja liike yhdistettynä hänen senhetkiseen tilaansa sai hänet horjahtamaan tukilta. Vain häntä kohti kurkottaneen muukalaisen salamannopeat refleksit (haltiako?) estivät Raistlinia mätkähtämästä maahan. Hän avasi suunsa jotain sanoakseen, mutta jo pelkkä hengen haukkominen yskäisyjen lomasta tuntui lähes ylivoimaiselta.

"Tuo ei sovi", muukalainen sanoi, "eihän keskustelussa ole mieltä jos toinen osapuoli ei voi osallistua. Annahan kun autan sinua." Hoikka käsi painui yllättäen Raistlinin rinnan päälle ja hän sävähti kauemmas, mutta tunsikin äkkiä syvän lämmön valtaavan itsensä ja taltuttavan hänen keuhkojaan raatelevan kivun. "Noin on parempi. Oletko valmis rupattelemaan?"

Raistlin saattoi nyt ensimmäistä kertaa kohdistaa katseensa muukalaiseen. Äänestä hän oli päätellyt, että kyseessä oli mies, mutta kasvot jotka hän kohtasi olisivat korkeine poskipäineen, heleine hipiöineen ja siroine, terävine piirteineen voineet yhtä hyvin kulua naiselle. Kasvot ja hoikka vartalo olivat kuin haltialla, mutta mustien, silkinsileiden hiusten alta pilkistävien korvien muoto oli täysin ihmismäinen. Miehen silmät olivat hyvin vihreät, ja näyttivät vaihtavan sävyään joka kerta kun Raistlin katsoi niihin.

Mies hymyili hänelle iloisesti, mutta hänen ilmeessään oli samalla jotain uhkaavaa; se toi mieleen hiiren kanssa leikittelevän kissan.

"Kuka sinä olet?" Raistlin kysyi epäluuloisesti. Mikä sinä olet?

Mies suipisti viehättävää suutaan kuin mököttäen. "Hyvien tapojen mukaan kuuluu esittäytyä ensin itse", hän huomautti. Raistlin tyytyi mulkoilemaan häntä kunnes mies kohautti välinpitämättömästi olkapäitään. "No, mitäpä siitä! Voit kutsua minua Lokiksi. Ja sinä puolestasi olet Raistlin Majere. Olen tullut kaukaa tapaamaan sinua."

"Minuako? Ja miksiköhän?"

Loki virnisti leveästi. "Tietenkin tehdäkseni sinulle ehdotuksen, lapsi hyvä!"

Raistlin kohotti kulmiaan. "En ole kiinnostunut."

Loki heilautti torjuvasti kättään. "Oi, olet kyllä! Sen näkee jo vartalosi asennosta. Olet utelias lapsi, ja haluat tietää miksi olen tullut luoksesi ja mitä voin sinulle tarjota, mutta olet myös liian älykäs paljastaaksesi itseäsi ventovieraalle."

Raistlin ei sanonut mitään sen enempää myöntääkseen kuin kieltääkseenkään väitettä, mutta hän piti Lokia tarkasti silmällä etsien vihjettä tämän aikeista. Loki ei vaikuttanut olevan tarkkailusta moksiskaan.

"Se, mitä minä voin sinulle tarjota", Loki jatkoi, hiljaisella äänellä kuin olisi ollut solmimassa salaliittoa, "on voimaa, mainetta ja kunniaa yli villeimpien kuvitelmiesi. Voin antaa sinulle terveyttä, vahvan kehon joka ei petä sinua ja joka on arvollinen kantamaan mielesi terävää miekkaa ja sielussasi leimuavaa taikuuden tulta. Voin neuvoa sanat, joilla määrätään vuodenaikojen kiertoa, taivaankappaleiden liikkeitä ja ihmissydänten hupsutuksia!"

Raistlin hymähti nihkeästi. "Jos tuohon pystyisi, täytyisi olla vähintään jumala", hän huomautti kuivasti. Nähdessään Lokin mairean hymyn hän tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn. "Jumalia ei enää ole! He lähtivät! Enkä ole koskaan kuullut jumalasta nimeltä Loki!"

Loki niksautti niskojaan. "Minä en tosiaankaan kuulu täkäläiseen kaanoniin", hän vastasi vähätellen, "mutta jumalaa minussa piisaa enemmän kuin tarpeeksi."

Mielipuoli, Raistlin mietti ja katseli miestä varuillaan. Hän vaikutti kuitenkin sangen vaarattomalta harhoineen, ja Raistlin muisti liian hyvin, miten ihmiset pudistelivat päitään hänen äitinsä selän takana voidakseen suhtautua liian tuomitsevasti muihinkaan mieleltään järkkyneisiin.

"Jos todella voisit tarjota minulle kaikkea tuota", hän sanoi verkkaisesti, päättäen leikkiä mukana toistaiseksi, "niin mitä minun pitäisi antaa sinulle vastineeksi? Tiedän, ettei kukaan anna mitään ilmaiseksi… eivät etenkään jumalat."

Loki virnisti silmät tuikkien. "No, en ainakaan sitä mikä sinua ensimmäisenä tulee vastaan, kun keväällä palaat kotiisi… Se on oletettavasti veljesi, ja niitä minulla on jo liiankin kanssa." Tämän sanoessaan miehen silmiin ilmestyi jotakin synkkää ja uhkaavaa, ja Raistlin värähti ääneen hiipinyttä katkeraa sävyä – se oli hänelle liiankin tuttu. Sitten Loki kuitenkin naurahti ja hetki meni ohi. "Mutta ei, minun hintani on huomattavasti yksinkertaisempi; haluan, että otat minut jumalaksesi, ainoaksi, jota kumarrat."

"Ja miten minun sinua tulisi sitten palvella?" Raistlin kysyi varuillaan.

Loki heilautti kättään huolettomasti. "Voi, ihan sitä tavallista… pukeutuisit minun väreihini, rukoilisit nimissäni –" vihreiden silmien pupillit kaventuivat kissamaisiksi viiruiksi, "– tarjoaisit minulle aika ajoin uhrin kiitokseksi avustani… Ei mitään lapsia tai neitsyitä - hyvänen aika! – mutta jos vaikka surmaisit miehen rehellisessä taistelussa, voisit nimetä hänet minun kaadokseni."

Raistlin tuijotti häntä hetken, ennen päästi lyhyen, epäuskoisen naurahduksen ja nousi seisomaan, päätään pudistellen. "Olen pahoillani, mutta olette tullut kaukaa turhaan. Toivotan turvallista kotimatkaa."

Hän lähti kävelemään takaisin mestarinsa koululle, kun Lokin ivallinen ääni kuului hänen takaansa: "Niin, mitäpä sinä minun avullani tekisit. Onhan sinulla aina veljesi, tuo kömpelö, uskollinen aasi, jonka olkapäästä voit ottaa tukea ja joka ei koskaan jätä väliin yhtäkään tilaisuutta kertoa, että sinä olet heikompi kuin hän, että sinä et pärjää ilman häntä, että sinä tarvitset häntä!"

Raistlin käännähti salamana ympäri, silmät leimuten ja sappi suutaan polttaen, "Minä en tarvitse häntä! Hän ei löytäisi edes sukkapariaan aamuisin ellen minä olisi häntä auttamassa! Caramon tarvitsee minua enemmän kuin minä häntä!"

Hiljaisuus vastasi hänelle; Loki oli kadonnut. Raistlin vilkuili ympärilleen ja pani samalla merkille, että vaikka hänen omat jälkensä erottuivat selkeinä painautumina tuoreella lumella, aukion poikki ei kulkenut yksiäkään muita jälkiä. Paikka, jossa Loki oli vain hetki sitten seissyt, näytti sekin täysin koskemattomalta.

Kylmänväreet kulkivat äkkiä Raistlinin läpi ja hän tunsi halua itkeä tuntiessaan tutun kivun hiipivän takaisin rintaansa. Lokin lahja oli selvästi ollut vain hänen haluamansa keskustelun pituinen.

Raistlin palasi hitaasti mestarinsa koululle miettien, oliko hän tehnyt oikean valinnan ollessaan ottamatta Lokia todesta… ja mitä olisi voinut seurata, jos hän olisi tarttunut tämän tarjoukseen…?