Prologi

Lähes olematon auringonpaiste katosi pilviauran taakse ja hetken kuluttua Forksin tuttuakin tutumpi sade lankesi ylleni kylmänä ja lohduttomana. Olin jo osannut odottaa sitä; elettyäni lähestulkoon puoli vuotta Forksissa olin jo ehtinyt tottua useimpiin sen sääilmiöistä. Kiedoin takin tiukemmin ympärilleni ja istuin katukivetyksen reunalle odottamaan. Ohikulkijat katsoivat minua kuin olisin ollut typerys - Isabella Swan kaatosateessa juhlavaatteissaan, tumma tukka kiharoilla. Kyllä, lähtiessäni kotoa olin ollut omalla tavallani kaunis. En kuitenkaan olisi enää tämän jälkeen.

Hymyilin itsekseni sateen keskellä. Likomärkänä tai ei, minulla oli jotakin, mitä odottaa. Liian lujaa lähestyvän auton renkaiden raivokas ulina, hämärää mielipuolen lailla leikkaavat ajovalot, kadun valheellinen hiljaisuus. Naputin levottomana asfalttia lenkkitossujeni kärjellä. Kauanko kestäisi, ennen kuin Edward tulisi? Tuskin kauan; hän oli aina ollut nopeampi liikkeissään kuin minä, eikä hän ollut koskaan myöhässä.

Vesi valui pitkin kasvojani ja kasteli paidankaulukseni niljaiseksi renkaaksi kaulan ympärille. Kuulin terävän moottorin jyrähdyksen halkaisevan hiljaisuutta ja ponkaisin jaloilleni. Edward, ajattelin kuumeisesti. Kukaan muu ei ajanut tuolla tavalla tyylikkään holtittomasti.

Kesti vain minuutti tai puolitoista, kun hän jo oli kaahannut läpi pitkän pihatien ja käänsi hopeanharmaan autonsa kadun reunan viereen. Hän hypähti vaivattomasti alas autosta ja tuli minun luokseni. Hänen suupielillään karehti se ihastuttava, puolittainen hymy, jota nykyisin muistin rakastaneeni aina. Aikojen alusta asti.

"Bella", Edward sanoi ilahtuneena painaessaan kylmän kämmenensä vasten poskeani. "Tuoksut hyvältä!"

Vastasin hänen hymyynsä helpottuneena. Olin kuullut tuon nimenomaisen kohteliaisuuden niin monta kertaa, ettei se enää erityisesti huolettanut minua - ei ainakaan sillä tavoin kuin sen olisi pitänyt huolestuttaa, kun sen lausui noin yhdeksänkymmentävuotias vampyyri, joka janosi minun vertani. Edward Cullenille huomautukset minun tuoksustani olivat kuin jonkun yksinkertaisemman, tavanomaisemman pojan toteamukset tytön vaatteista tai ulkonäöstä.

Edward kiersi jäntevän käsivartensa ympärilleni ja veti minut lähelleen haudaten kasvonsa kaulaani. Tartuin kiinni hänen kylmään käteensä ja pysyttelin liikkumatta juuri niin kuin hän halusikin minun tekevän, vaikka samalla jokainen pieni osa minusta vaati minua tekemään jotakin, toimimaan, takertumaan Edwardiin niin tiukasti kuin pystyisin. Jouduin käyttämään kaiken tahdonvoimani pitääkseni itseni kurissa - äkkinäinen liike vampyyrin ollessa läsnä ei ole mikään maailman viisain teko.

"Hyvää syntymäpäivää, Edward", minä toivotin, kun hän kumartui hipaisemaan huuliani omillaan.

Hän irvisti. "Vampyyriksisyntymäpäivää. Siinä ei ole mitään hyvää."

Jätin huomiotta hänen valituksensa ja siirryin auton pelkääjänpaikan puoleisen oven kohdalle seisomaan. Ymmärrettyään vihjeen Edwardkin heräsi synkeistä mietteistään avatakseen minulle oven. Hän nosti minut syliinsä muitta mutkitta - kuin olisin ollut pelkkää ilmaa enkä mikään oikea ihminen - ja kiepsautti etuistuimelle istumaan. Hänen huulensa pyyhkäisivät yli poskipääni, ja sitten hän oli taas poissa; hän kiersi auton toiselle puolelle salamannopein, urheilullisin liikkein. Unohdin melkein hengittää katsellessani, kuinka hän heilautti itsensä ajajanpaikalle ja asettui kunnolla ohjauspyörän taakse. Hän ei kiinnittänyt turvavyötä - ei tietenkään. Minä napsautin omani kiinni hermostunein sormin.

"Minne mennään?"

"Minne tie vie", Edward vastasi leveästi hymyillen. Yleensä hän valitsi yhdessäolomme kohteeksi ainoastaan sellaisia paikkoja, josta meidät löytäisi helposti, ja jonne meidän mieluiten tiedettiin olevan menossa, mutta tällä kertaa hän näytti tekevän poikkeuksen. Hän oli muutenkin alkanut luottaa itseensä enemmän seurassani viime aikoina, vaikken varsinaisesti uskonutkaan, että meidän muutamien kuukausien mittainen yhdessäolomme olisi vähentänyt hänen verenjanoaan millään tapaa. Ainakin toivoin niin.

Edward käänsi avainta virtalukossa, ja auto ampaisi pimeälle kadulle saalista jahtaavan kissan lailla. Painauduin tiukasti kiinni penkkiini. Olin aina pitänyt Edwardia täydellisenä poikaystävänä, mutta hänen ajotapaansa minä vihasin. Oikein todella, todella vihasin. Hän ajoi hopeanharmaata autoaan kuin olisi kaivannut omaa kuolemaansa.

"Olet märkä, Bella Swan", Edward moitti vilkaistessaan minua sivusilmällä.

"Kuin myös. Siellä sataa."

"Ja vielä tuollaisissa vaatteissa…"

Hän pudisti paheksuvasti päätään. Katsahdin pikaisesti sinistä kauluspaitaani ja polvipituista hametta, joka peitti kyllä epämuodostuneet polveni, mutta ei sääriäni. Edwardinkin katse viipyi hameessani ja saatoin lähestulkoon kuulla hänen ajatuksensa pääni sisällä. Ei hän minun kastumisestani huolehtinut, tai ei ainakaan varsinaisesti; hänen päällisin huolenaiheensa oli se, että olin pukeutunut liian 'houkuttelevasti'. Hymyilin salaa auton pimeässä. Jos Edward vain olisi tiennyt…

"Kyllä minä selviän, Edward. Sitä paitsi sinä voit lämmittää minua, jos minua alkaa palella."

"Lämmittää?" naurahti Edward. "Enhän minä pysy itsekään lämpöisenä."
Tiesin hyvin mitä hän tarkoitti. Edwardin iho oli lähes poikkeuksetta kylmä, kuten myös hänen kosketuksensa. Siitä välittämättä nojauduin lähemmäs häntä ja käperryin hänen kylkeensä. Hänen toinen käsivartensa kiertyi ympärilleni lähes vaistomaisesti; toinen piteli onnekseni yhä kiinni ohjauspyörästä.

Syöksyimme surmanvauhdilla lävitse Forksin tihkusateen valtaaman pimeyden. Vilkuilin huolestuneena vuoroin Edwardia, vuoroin tietä edessämme, ja jälleen kerran tajusin selvääkin selvemmin sen, kuinka epätodennäköinen pari minä ja Edward oikein olimme. Hän oli vampyyri, täydellisen älykäs, lahjakas ja kaunis. Hän liikkui vaivattomasti kuin synnynnäinen urheilija ainakin, enkä minä ollut koskaan ollut hänelle mitään muuta kuin taakka. Ja hän oli niin pohjattoman kauniskin. Ahmin häntä katseellani. Punaruskea, poikamaisesti sotkettu tukka... tutkimattomat silmät, joiden sävy oli sillä hetkellä aavistuksen verran tavallista tummempi, ikään kuin häntä olisi vaivannut jokin asia… korkeat poskipäät ja täydelliseen hymyyn kaartuvat huulet. Mitä minulla oli tarjottavana huutokaupassa sitä vastaan? Oma ylitsepääsemättömän inhimillinen itseni, ruskea takkutukka ja samansävyiset silmät. Oma kömpelyyteni ja verille pureskellut sormenpääni. Edwardin täytyi olla joko sokea tai hullu.

Liikahdin syyllisesti penkilläni. Tämä oli se ilta. Tänään kaikki muuttuisi. Olin kyllästynyt olemaan tavallinen, suojelua kaipaava ihmislapsi, ja vieläpä vanhentuva sellainen. En aikonut suostua esittämään sitä osaa enää tämän illan jälkeen. Edward vain ei vielä tiennyt sitä.

"Ihan totta, minne me olemme menossa?" tivasin.

Edward hymyili. "Ei kestä enää kauan", hän lupasi. Minulle tuollaiset lupaukset eivät merkinneet oikeastaan mitään. Edwardin ajonopeudella aika tuntui poikkeuksetta muuttuvan varsin suhteelliseksi käsitteeksi, ja inhosin sitä.

Hän irrotti katseensa autotiestä ja katsoi minua kullanruskeat silmät loistaen. "Ole kiltisti, Bella", hän pyysi painaen huulensa vasten poskeani. Tunsin hänen terävien hampaidensa hipaisevan ihoani; sitten hän jo kavahtikin kauemmas kuin oman itsehillintänsä menetystä peläten. Kehräsin hiljaa mieleni perukoilla. Totta kai minä olisin kiltisti. Ainakin toistaiseksi.

Edward antoi auton liukua metsän laitaan ja sammutti ajovalot. Napsautin turvavyön auki hermostunein sormin, ennen kuin käännyin katsomaan häntä. Hän nojasi ohjauspyörään huolettoman ja rentoutuneen näköisenä, punaisenruskea tukka silmillä. Hänen silmänsä välkkyivät salatusta ilosta, ja uskalsin taas hengittää. Aiemmin päivällä Edward oli vaikuttanut lähestulkoon masentuneelta. Alice - Edwardin "sisko" - oli kertonut sen johtuvan päivästä. Vampyyriksisyntymäpäivästä, nimittäin.

En ollut koskaan puhunut Edwardin kanssa vampyyreja koskevista asioista kovinkaan paljon; hän tuntui olevan sitä mieltä, että mitä vähemmän tiesin, sitä helpompaa meillä molemmilla olisi. Vampyyriksisyntymäpäivästäkään Edward ei ollut suostunut sanomaan muutamaa sanaa enempää - vain sen, ettei tahtonut juhlia perheensä kanssa. Siksi me olimme täällä, keskellä ei mitään. Jonakin toisena iltana minua olisi saattanut hermostuttaa, mutta ei tänään. Paikka oli ihanteellinen sille mitä oikein halusin Edward Cullenista.

"Mitä mietit?" Edward kysyi työntäen hiussuortuvan sivuun silmiltäni. "Olet hiljaa."

Kohotin suupieliäni kiitollisena siitä tosiasiasta, ettei hän voinut nähdä ajatuksiini samalla tavalla kuin muiden ihmisten.

"Sinua", tunnustin suoraan. "Ja sitä, miksi me olemme täällä."

"Mitä outoa tässä on?"

Loin häneen paljonpuhuvan katseen. "Tämä on metsä. Sinä et yleensä tuo minua metsään, Edward", muistutin nauttien salaa siitä, miten kauniilla tavalla hänen nimensä oikein ääntyikään kielelläni.

"Tiedät hyvin miksi."

Nyökkäsin. Edward pelkäsi satuttavansa minua, jos vain hänelle tarjoutuisi siihen tilaisuus. En pysynyt käsittämään, miksi hän ylipäätänsä vaivautui. Hän oli ollut kanssani jo kauan, eikä ollut koskaan tehnyt minulle mitään pahaa. Ei edes sen jälkeen, kun hän oli maistanut vertani. Muisto sai minut värähtämään.

"Tämä on poikkeus", jatkoi Edward. "Vampyyriksisyntymäpäivä."

"Vain kerran vuodessa, vai mitä? Juhlimisen arvoista, ja niin poispäin", minä vitsailin latteasti.

Edward katsoi minua vakavana. "Juhlisitko sinä jotakin sellaista, jota on jatkunut jo yhdeksänkymmentä vuotta, ja jota et voi sietää?"

Purin huultani. "No - "
"Bella, älä!"
"Älä mitä?"

"Älä tee noin. Pure huultasi", hän tarkensi, kun katsoin häntä ilmeettömänä. "En halua nähdä vertasi."

Annoin alahuuleni solahtaa tottelevaisesti hampaideni välistä. Edward näytti yhtä aikaa sekä piinatulta että ihastuneelta, ja seuraavassa hetkessä hän jo kumartuikin suutelemaan minua suoraan huulille. Vetäydyin irti hänen otteestaan.

"Mitä nyt, Bella?"

"Ei mitään."

Hän ei näyttänyt vakuuttuneelta. "Onko jotakin, mistä meidän pitäisi puhua?"

Kätkin haluni paljastaa ajatukseni ääneen - sen, miten halusin hänen tekevän minusta itsensä kaltaisen, osan Cullenien perhettä. En ollut enää aikoihin välittänyt seurauksista. Kuolemattomuudesta tai hirviömäisyydestä tai muista kiistakapuloista, jotka Edward työnsi väliimme aina kun yritin ottaa minun mahdollisen vampyyriuteni puheeksi.

"Ei", minä vastasin katse ympäröivään pimeyteen kiinnitettynä. "Ei yhtään mitään."

"Näytät surulliselta."

Pakottauduin nauramaan. "Edward, älä viitsi! Tämä on sinun syntymäpäiväsi! Meidän kuuluisi pitää hauskaa!"
"Ei siinä ole mitään hauskaa, jos sinä näytät synkältä", Edward vastusteli huuliaan mutristaen.

Minä huokaisin ja vajosin täydellisesti hänen valtaansa. Painoin kämmeneni vasten hänen kylmää kämmentään ja pujotin sormeni hänen sormiensa lomaan. Pimeys sai hänen kalvakan ihonsa hohtamaan aavemaisena.

"Millaista on olla vampyyri?" minä aloitin.

Edwardin ilme kiristyi. "Suurin osa meistä haluaisi olla edelleen ihmisiä, tiedät kai sen", hän sanoi varoittavaan sävyyn. En välittänyt.

"Tekö muka haluaisitte elää yhden elämän hitaina ja merkityksettöminä? Ilman nopeita autoja ja baseballia?"

"Urheilu on eri asia. Samoin autot."

"Vampyyri tai ei, sinä käyttäydyt silti kuin perinteinen mies", minä nauroin. Hän vastasi katseeseeni silmää iskien.

Kuten tavallista, silmäni eivät pysyneet hänen perässään. Muutamassa lyhyessä hetkessä hän kiepsautti minut syliinsä ajajanpaikalle ja puristi minut itseään vasten sillä tavoin tiukasti kuin joku saattaisi nipistää avuttoman hyttysen sormiensa väliin. Haukoin henkeäni.

"Poskesi punoittavat ihanasti", Edward kuiskasi korvaani. Hän hengitti syvään tuoksuani kuin hänen henkensä olisi riippunut siitä. "Ole onnellinen siitä, että minulla ei ole jano. Pukeuduit taas aivan väärällä tavalla minun heikkouteni huomioon ottaen."

"Ehkä minä teinkin sen tarkoituksella", ehdotin merkitsevästi. "Ehkä ei olisikaan niin huono juttu, että menettäisit itsehillintäsi."

"Bella, ei", voihkaisi Edward. "En halua keskustella tästä nyt."

"Sinä et ikinä halua keskustella tästä!"

Hän katsoi minua toivottomana, ja hetken ajan tunsin huonoa omaatuntoa. Vaikka Edward ei nauttinutkaan asiasta, tänään oli hänen vampyyriksisyntymäpäivänsä, eikä ollut reilua häntä kohtaan painostaa häntä. Silti en osannut lopettaa.

"Minä rakastan sinua, Bella", Edward sanoi anovaan sävyyn. "En aio satuttaa sinua sillä tavalla."

"Jos minä olisin vampyyri, et voisi koskaan satuttaa minua", minä muistutin. "Voisimme tehdä mitä vain... ilman että tarvitsisi pelätä, että sinä menetät itsehillintäsi. Aina."

"Minä luulin, että pääpaino ei ole siinä, että voisimme tehdä mitä vain, vaan siinä, että rakastan sinua."

"Ja minäkin rakastan sinua… siksi minä haluankin olla niin kuin sinä. Että voin rakastaa sinua niin kauan kuin ikinä haluan."

Nyt hän hymyili, ja tiesin keskustelun olevan ohitse. Hän kumartui lähelleni ja raotti huuliani omillaan. Sinä silmänräpäyksenä päätin ottaa suunnitelmani toteutukseen. Kiedoin käteni Edwardin kaulaan, painauduin häntä vasten ja antauduin suudelmaan tavalla, jota hän ei ollut koskaan pitänyt itsehillinnälleen sopivana. Nytkin hän asetti kämmenensä poskilleni ja yritti työntää minut kauemmas itsestään. Halutessaan hän olisi onnistunut vaivattomasti; juuri nyt hänen täytyi kuitenkin yrittää olla satuttamatta minua.

Taivutin päätäni ja vangitsin Edwardin keskelle syvempää suudelmaa. Kuten olin toivonutkin, hän ei ollut varuillaan, eikä ymmärtänyt torjua minua ajoissa. Hän veti minut tiukemmin itseään vasten kuin hänen olisi ollut vaikeaa hallita itseään. Katsahdin häntä silmäluomieni alta; jäntevää vampyyripoikaa, joka pystyi nostamaan auton suhteellisen vaivattomasti, ja joka silti piteli minua sylissään kuin olisin ollut särkyvin asia, johon hän oli elämänsä aikana törmännyt.
"Bella", Edward mumisi vasten huuliani. "Päästä… irti."

Teeskentelin, etten kuullut hänen sanojaan. Liimauduin hänen syliinsä kuin koiperhonen valoa vasten, kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja tartuin hänen paidanhelmaansa käsilläni. Hän murahti levottomasti, melkein pelokkaasti - kuin haluten minunkin pelkäävän. Jos olin rehellinen itselleni, minun oli myönnettävä, että niin minä pelkäsinkin. Sydämeni hakkasi rinnassani hullun lailla. Pystyikö Edward tuntemaan sen? Hänellä oli tapana sanoa, että sydämenlyöntini olivat kaunein ääni maailmassa. Hänen oma sydämensä ei lyönyt. Ei ainakaan millään inhimillisellä tavalla.

Edwardin huulet puristuivat huuliani vasten kuin me molemmat olisimme olleet kuolemaisillamme janosta. Tunsin hänen hampaidensa raapivan alahuultani. Hän tunnusteli sydäntäni, hengitti minua syvälle keuhkoihinsa. Melkein säälin häntä - vaistojensa vietäväksi joutunutta vampyyriparkaa, joka ei ollut todella halunnut tätä. Silti nyt oli myöhäistä lopettaa. Edward teki viimeisen laimean yrityksen työntääkseen minut kauemmas itsestään ja luovutti sitten. Hän raastoi vielä yhden suudelman halkeilleilta huuliltani unohtuen tuijottamaan minua lamaantunut ilme kasvoillaan. Vasta silloin tajusin veren kirpoavan alahuulestani terävän metallisen makuisina pisaroina. Edward tuijotti verisiä huuliani kuin ne olisivat olleet kaunein asia maailmassa; jotakin, mitä hänen oli kerta kaikkiaan pakko saada. Hänen silmissään oli outo, palava katse.

"Bella", Edward sanoi käheästi. "Juokse. Nyt. Sekunnin päästä on liian myöhäistä."

Harkitsin tottelevani ja pudistin sitten päätäni. Hän voihkaisi turhautuneena kuin omaa typeryyttään, tai minun typeryyttäni kiroten. Ansa oli viritetty. Saalis oli langennut ansaan. Häkellyttävintä oli, etten voinut enää olla varma siitä, kumpi meistä oli uhri ja kumpi oli saalistaja. Tiesin vain, että Edward veti minut takaisin syliinsä, eikä hänen liikkeissään ollut enää mitään hellää tai varovaista. Hän painautui lähelleni ja suuteli leukaani aina kaulaani pitkin alaspäin. Pitelin hänestä kiinni kuin hukkuva samalla kun katselin, kuinka yö virtasi ohitseni mustana ja näkymättömänä. Näyttäisikö maailma erilaiselta sitten kun tämä olisi ohitse?

Edwardin hampaat upposivat kaulani ihoon. Älähdin enemmänkin yllätyksestä kuin kivusta ja takerruin kiinni hänen niskahiuksiinsa. Polte levisi hänen kosketuksestaan sisälleni. Se oli toisenlaista poltetta kuin olin kuvitellut mielessäni. Siinä ei ollut mitään miellyttävää, ei mitään ylevää tai tyylikästä. Kivun ja järkytyksen kyyneleet kihosivat silmiini. Yritin vetäytyä irti Edwardin otteesta, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä; yhtä hyvin muurahainen olisi voinut pyristellä irti ruuvipenkistä. Olisin huutanut ääneen, jos olisin pystynyt. Pelko virisi sisälläni virvatulen lailla. Entä jos Edward ei tekisikään minusta vampyyria? Entä jos hän tappaisi minut vailla tunnontuskia?

Hän joi ahneesti kuin ei olisi koskaan aiemmin antanut nesteen koskettaa huuliaan. Tappelin vastaan kauhun vallassa. Polte sisälläni kasvoi, ja tiesin tämän olevan ohitse - tämän kamppailun, tämän pelin, tämän elämän. Vähä vähältä voimani hupenivat, kunnes Edward viimein irrotti otteensa ja minä valahdin hänen syliinsä hervottomana kuin syrjään heitetty riepu. Näkökenttääni peitti utuinen verho.

Edward pyyhki suupieliään lasittunut katse silmissään. Niinä viimeisinä hetkinä minun oli mahdotonta olla varma siitä, mitä hän ymmärsi ja mitä hän ajatteli; viimeisenä mieleeni rekisteröityivät Edwardin silmiin kihonneet raivon ja turhautumuksen kyyneleet, kun hän katseli minua. Hän kirosi ääneen.

"Hemmetti sinun kanssasi, Edward Cullen", hän voihkaisi haudaten päänsä vasten ohjauspyörää. "Tajuatko sinä, mitä menit tekemään?"

Olisin lohduttanut häntä, mutta sanoja ei löytynyt; kipu oli liian suuri. Minua pyörrytti -