"Tämäkö
on se salainen piilopaikkasi?" Harry kysyi hämmästyneenä
Remukselta, joka seisoi hänen vieressään tyytyväinen
ja rakastava virne huulillaan. Sitä ei pyyhkinyt pois edes
hyytävä viima, joka puhalsi avomereltä päin.
Kaikesta huomasi, että paikka oli lähellä hänen
sydäntään ja että siihen liittyi hyviä
muistoja. Harry katsoi ympärilleen. Kalmanhanaukion sisätilojen
ahtauden jälkeen maiseman avaruus tuntui hänestä
häkellyttävältä. He seisoivat jyrkillä
kallioilla ja toisessa suunnassa oli aava äärettömältä
vaikuttava ulappa ja toisessa tasainen ruohonummi. Missään
ei näkynyt ainuttakaan ihmistä.
"Missä me
olemme?" Harry kysyi. Hän muisti äkkiä päivän,
jona hän oli saanut Tylypahkan kirjeensä ja Vernon-setä
oli seonnut niin, että oli pakannut perheensä autoon ja
ajanut heidät kaikki kauas sivilisaation keskuudesta. Harry oli
inhonnut sitä, mutta tämä tuntui erilaiselta.
Rauhallisemmalta ja kauniimmalta. Syykin oli hänelle selvä.
Hän oli pakosta joutunut sietämään Dursleyn
perheen seuraa ja syrjäseudulla se oli tuntunut vieläkin
pahemmalta. Hän ei ollut koskaan luottanut heihin, mutta
Remuksen kanssa kaikki oli toisin. Harva ihminen oli herättänyt
hänessä sellaista luottamusta kuin hänen entinen
pimeyden voimilta suojautumisen opettajansa eikä yksikään
ollut synnyttänyt hänessä samanlaista
rakkaudentunnetta. Mutta se oli tullut vasta myöhemmin,
taistelun tuoksinassa. Harry hymyili. Hän oli viimeinkin
lakannut tuntemasta syyllisyyttä siitä, että osa
hänestä muisteli menneisyyden synkimpiä aikoja
rakkaudella ja lämpimällä kaipauksella. Remus oli
antanut hänelle siivet, joiden avulla hän oli lentänyt
vaikeuksien yli tuntematta pelkoa.
"Ranskan rannikolla
olevalla autiolla saarella, jota ei ole edes nimetty. Sen kohdalla on
merikartassa pelkkä numero. Älä kerro kenellekään,
mutta suvussani on ripaus ranskalaisverta", Remus kumartui
puhumaan aivan Harryn korvaan aivan kuin olisi pelännyt jonkun
kuuntelevan. Se oli niin absurdia siinä ympäristössä,
että Harry purskahti nauruun.
"Ole huoleti. Pidän
salaisuutesi visusti vain omana tietonani!" hän lupasi
kietoessaan kätensä kumppaninsa harteiden ympärille.
Hän alkoi ymmärtää miksi tämä oli
tuonut hänet tänne. Kalmanhanaukion sijainti oli
paljastunut, koska sen salaisuudenhaltija Dumbledore oli kaatunut, ei
sodassa Voldemortia vastaan vaan vanhuuteen eikä Harry ollut
hankkinut toista asuntoa tai salaisuudenhaltijaa. Siihen ei ollut
ollut suoranaista tarvetta. Hänen henkensä ei ollut
vaarassa, ainoastaan hänen mielenterveytensä.
Porttiavaimien avulla hän pystyi matkaamaan huomaamatta, mutta
yleensä aina joku jossain vaiheessa tunnisti hänet
kuuluisaksi Harry Potteriksi, nuoreksi mieheksi, joka oli pelastanut
maailman. Kaikki hänen liikkeensä olivat rahanarvoisia
reporttereille. Valepuvutkaan eivät olleet idioottivarmoja,
sillä taitava velho tai noita pystyi paljastamaan ne. Harry oli
julkisuuden kirouksessa. Hän olisi tuskin kestänyt sitä
ilman Remusta. Ilman Remusta hän olisi jo katkeroitunut siitä,
ettei kyennyt viettämään tavallista elämää.
Remus piti hänen päänsä pinnalla silloinkin kun
hän oli valmis hukkumaan. Tämän taipumaton ja
itsepintainen rakkaus tehosi Harryyn pahimpinakin päivinä.
Remus oli hänen tukensa ja turvansa, mutta mikä parasta
päinvastainenkin oli totta. Ensi kertaa Harry sai kokea, että
hänen tunteillaan ja koko olemassaolollaan oli todellista
merkitystä jollekulle.
Hän nojautui rohkeammin
Remusta vasten ja laski päänsä tämän olalle.
Tämän käsi kiertyi hänen lantiolleen.
"Vanhempani toivat minut tänne aina silloin kun
oloni oli apea. He eivät koskaan sanoneet sitä, mutta
arvasin, että heidän täytyi aistia ajoittain kasvava
synkkyyteni. He tiesivät kuinka vaikeaa minun oli hyväksyä
ihmisten pelko ja viha", tämä sanoi pehmeällä,
katkeroitumattomalla sävyllä, jossa oli kuitenkin aavistus
haikeutta, ja naurahti. "Rakastin tätä paikkaa jo
nuorena. Meri kohteli minua tasapuolisesti kaikkien muiden kanssa. Se
ei yltynyt jyrisemään vain siksi, että minä
satuin seisomaan sen läheisyydessä"
Harry
tiukensi otettaan rakkaastaan. Hän ymmärsi Remuksen tuskan,
josta tämä ei koskaan täysin pääsisi eroon.
Tämä halusi ihmisten pitävän itsestään
aivan niin kuin tämä yleisesti ottaen piti ihmisistä.
Valitettavasti ennakkoluulot ihmissusien perimmäisestä
luonteesta ja luotettavuudesta istuivat lujassa ja ihmiset
kaikkosivat nopeasti kuullessaan totuuden Remuksesta. Remus oli
vuosien saatossa koettanut vahvistaa itseään hylkäämistä
ja halveksuntaa vastaan, mutta Harry tiesi, että tämä
vieläkin välitti muiden mielipiteistä ja että
viha, pelko ja halveksunta satuttivat tätä. Remuksen sydän
ei ollut kovettunut vastoinkäymisistä ja se jos mikä
oli Harrysta vahvuuden merkki. Se oli antanut hänelle paljon
ajattelemisen aihetta ja kasvattanut häntä. Elämässä
kaikki ei aina ole tasapuolista, mutta ihmisen onnellisuuden
määrittää se, miten hän suhtautuu
vaikeuksiin ja miten kulkee niiden yli. Satunnaisista
katkeruudenpuuskistaan huolimatta Remus uskoi hyvyyteen ja valoon ja
sitä piirrettä Harry oli oppinut arvostamaan ja
rakastamaan. Ihminen ei koskaan ole niin syvällä pimeässä,
ettei sieltä ole mahdollista nähdä edes pienenpientä
valonpilkahdusta.
"Meri on viisas", Harry vastasi
mietteliäänä, mutta Remus purskahti äänekkääseen
nauruun.
"Tai sitten se on sokea ja aivoton. Nuori mieli on
taipuvainen romantisointiin", hän sanoi hymyillen ja tuijotti
tyytyväisenä merelle. Vesi oli päivän harmauden
tummentamaa ja aallot löivät tasaisen rytmikkäästi
jyrkkiin kallioihin. "Ja niin taitaa vanhempi mielikin olla", hän
lisäsi hetken mietittyään ja nauroi uudestaan. Harry
yhtyi hänen nauruunsa ja he syleilivät toisiaan
tiukemmin.
"Kiitos, että toit minut tänne, Remus.
Tarvitsin tätä enemmän kuin luulinkaan", Harry
sanoi. Hän heitti ajatuksissaan hetkelliset hyvästit
Kalmanhanaukion tunkkaiselle talolle ja hengitti meri-ilmaa. Kuinka
mikään niin karu, autio ja lohduton maisema, saattoi samaan
aikaan näyttää ja tuntua niin kauniilta ja
lohdulliselta?
"Tiedän sen, Harry", Remus kuiskasi
ilman ylimielisyyden häivääkään ja painoi
kevyen suudelman hänen huulilleen, ennen kuin jatkoi reippaasti.
"Täällä on niin viileää, että on
varmaankin aika mennä sisälle"
"Sisälle?
Siis takaisin Kalmanhanaukiolle?" Harry mutisi hämmentyneenä
ja pettyneenä ja silmäili ympärilleen. Missään
ei näkynyt vihjettäkään asuinrakennuksesta. Joka
puolella oli vain vettä, tuulen tuivertamaa ruohikkoa tai veden
muovaamia kallioita. Remus virnisti salaperäisesti.
"Pikkuserkkuni
kuului toisen maailmansodan aikana ranskalaiseen
vastarintaliikkeeseen. Tällä saarella oli yksi liikkeen
sotatarvikkeiden kätköpaikoista", hän sanoi ja
katseli hetken tarkasti ympärilleen. Harrysta vaikutti siltä,
että hän etsi jotakin, jonka lopulta näytti löytävän.
Remus tarttui häntä kädestä ja johdatti hänet
keskelle ruohokenttää. Harry katseli kasvavalla
ihmetyksellä, kun hänen rakastettunsa kaivoi paksun harmaan
viittansa taskusta taikasauvan ja osoitti sillä maata. Tämä
supisi avaamisloitsun ja sen seurauksena maahan kätketty kivinen
luukku avautui jysähtäen. Harry kurkisti uteliaana alas,
mutta ei nähnyt mitään muuta kuin pelkkää
pimeyttä, jonka sisään johtivat ruosteiset tikapuut.
Hän olisi epäröinyt laskeutua niitä pitkiin,
ellei Remus olisi tottuneesti hypähtänyt niille ja
hihkaissut. "Tule, täällä on huomattavasti
kotoisampaa kuin miltä päällepäin näyttää"
Harry
huomasi pian, että Remus oli oikeassa. Tikkaat eivät
laskeutuneet montaakaan metriä alaspäin ja tila, johon he
saapuivat, oli oikeastaan kuin mikä tahansa asuinkunnossa oleva
huone. Siellä oli kulunut puupöytä, pehmeältä
vaikuttava kolmen istuttava sohva ja jopa takka, johon Remus sytytti
taikasauvallaan tulen.
"Alun perin se ei ollut täällä.
Vanhempani teettivät sen mukavuudentunnetta tuomaan", hän
selitti hymyillen lämpimästi muistoilleen. Aina ajoittain
Harry tunsi kateutta sitä kohtaan, että Remuksella oli
sentään ollut rakastavat vanhemmat, joita muistella. Niinä
kertoina hän ei koskaan unohtanut potkaista itseään
mielessään vihaisesti. Hänen kuuluisi olla iloinen
Remuksen puolesta. Remus veti hänet sohvalle istumaan ja rojahti
itse hänen viereensä.
"Haluatko lämmikkeeksi
viiniä? Tai kenties teetä ja voileipiä?" hän
kysyi ja kumartui nostamaan sohvan vierelle sijoitetun korin
syliinsä. Harry naurahti hiljaisesti.
"Sinä olet
näköjään hyvin varustautunut retkeemme", hän
huomautti ja tuijotti sitten edessä kauniisti palavaa
takkatulta. "Toivoisin, että saisimme aina olla näin
rauhassa. Vain sinä ja minä, kahdestaan ilman häiriöitä",
hän jatkoi huokaisten. Remus nojautui lempeästi hänen
puoleensa. Silmäkulmastaan Harry saattoi nähdä pienen
vinon hymyn tämän kasvoilla, ennen kuin tämän
kasvot häipyivät hänen näkyvistään ja
ennen kuin tämän huulet koskettivat hänen korvaansa
leikitellen.
"Et tiedä mitä toivot, Harry",
tämä sanoi, mutta Harry tiesi, että tämä oli
väärässä. Hän tiesi tarkalleen mitä
toivoi. Hänen hartain toiveensa oli rauhallinen ja levollinen
elämä yhdessä Remuksen kanssa. Hän oli nuori,
mutta saanut jo tarpeekseen jännityksestä ja seikkailuista.
Ne olivat kuuluneet hänen nuoruusvuosiinsa pakollisena osana,
josta hän oli päässyt eroon vasta Voldemortin kuoltua
ja niiden kautta hän oli oppinut arvostamaan rauhallisia ja
lämpimiä hetkiä. Niin kuin juuri tällaisia. Hän
nautti siitä, että Remus suuteli hänen korvaansa
pehmeästi. Tämän huulet pitivät hassua ääntä
aina irrotessaan hänen iholtaan. Harry muisti joskus kysyneensä
äänestä Remukselta, mutta tämä oli vain
sanonut sen olevan henkilökohtainen salaisuutensa, osa tämän
lyömätöntä viehätysvoimaa. Ja vastauksensa
vahvistukseksi tämä oli painanut tusinan suudelmia Harryn
paljaalle rinnalle. Harry hymyili muistolleen leveästi. Se oli
takuuvarma keino karistaa liikaa levollisuus pois hänen
kehostaan.
"Minä toivon, että voimme siirtää
syömistä vähän myöhemmäksi", hän
vastasi kääntyen katsomaan Remusta suoraan kullanruskeisiin
silmiin, joissa tuntui aina piilevän pieni humoristinen pilke.
"Tottahan toki. En minäkään ole vielä
nälkäinen", tämä sanoi ja laski ruokakorin
sylistään varovasti lattialle. "Tai ainakaan nälkäni
ei kaipaa tyydytyksekseen ruokaa", tämä jatkoi sitten
olkiaan kohauttaen ja Harry päästi lyhyen naurahduksen,
ennen kuin painautui tiiviisti tämän paksujen vaatteiden
peittämää vartaloa vasten, painoi tämän
selän sohvan selkänojaa vasten ja suuteli tämän
huulia kiivaudella, joka soti hänen tavallista rauhallisuuttaan
vastaan. Hän ei koskaan kyllästyisi Remuksen huuliin tai
siihen tapaan, jolla ne yhtyivät hänen omiinsa. Ne
antautuivat hänen nuoruudenkiihkolleen. Harry tiesi, että
Remusta hänen kiihkonsa sekä viehätti että hieman
huvitti. Tämä vitsailikin siitä toisinaan. Harryn
vastaus siihen oli letkauttaa jotakin tämän ikään
liittyvää, jotakin vanhuudesta ja viisaudesta. He
saattoivat näyttää epäsopusuhtaiselta parilta,
mutta heidän yhteenkuuluvuutensa oli Harrysta kiistatonta. Niin
kuin heidän rakkautensakin.
"Taidan tietää
mitä nälkäsi kaipaa tyydytyksekseen: Jotain pitkää
ja paksua", hän sanoi hieman huohottaen katkaistessaan viimein
heidän suudelmansa ja iskiessään Remukselle silmää.
"Kieltämättä siitä voisi olla nyt
apua", Remus vastasi suutaan pohtivasti mutristaen, mutta hänen
itsehillintänsä petti ja hän purskahti hengästyneeseen
nauruun. Harry rakasti kuulla kuinka se kaikui huoneen kivisissä
seinissä ja hän yhtyi siihen itsekin. Hänen toiveensa
siitä, että he voisivat jäädä ikuisesti
kahden tähän huoneeseen, voimistuivat entisestään.
"Annan minun siis auttaa", hän sanoi
kuljettaessaan sormiaan kevyesti pitkin Remuksen kaapua kunnes
saavutti sen alareunan. Sitten hän pujotti kätensä sen
alle hymyillen viekkaasti ja Remus vastasi hänen hymyynsä.
Niin kuin aina Remuksen housujen peittämä reisi tuntui
Harrysta suloisen lämpimältä ja houkuttelevalta. Hänen
fyysinen halunsa kasvoi yhtä aikaa henkisen halun kanssa ja hän
hivutti kättään hitaasti Remuksen reittä
ylöspäin, mutta Remus pudisti päätään.
"Ei,
ei, ei, Harry. Nyt se menee väärinpäin", tämä
sanoi naurahtaen ja hetken päästä Harry havaitsi, että
heidän osansa olivat salakavalasti vaihtuneet. Remus oli
vanginnut hänet sohvan selkänojan ja itsensä väliin
ja virnuili hänelle tyytyväisenä. "Muista, että
se oli minun suuni, joka kaipasi täydennystä", tämä
sanoi ja tämän silmät ja piirteet näyttivät
tavallista tummemmilta muutaman leijuvan seinäkynttilän ja
loimuavan takkatulen valossa. Harmaat kohdat ohimoilla korustuivat.
Ne antoivat tälle arvokkuutta, joka oli suloisesti ristiriidassa
tämän leikkisän ja ilkikurisen ilmeen kanssa.
"Enhän
minä mistään suusta edes puhunut!" Harry
teeskenteli vastustavansa tätä asetelmaa, mutta huomasi jo
kaaristavansa lantiotaan odotuksen huumassa.
"Mutta minä
puhuin! Sitä paitsi tajusin, etten ole koskaan tehnyt sitä
kaapusi alla. Älä riisu sitä", Remus komensi ja
ennen kuin Harry ehti edes valmistautua, tämä oli liukunut
polvilleen sohvan viereen ja sukeltanut pää edellä
hänen kaapunsa alle. Heidän puheensa loppuivat ja Harry
kuuli korvissaan meren aaltojen kellenotarkan tasaisen jyminän
ja takkatulen ritinän. Häntä huvitti nyt ajatus, että
ne tavallisesti tekivät kuulijansa raukeaksi, kun taas hän
oli enemmän kuin vain hereillä. Hän oli elossa. Hän
oli rakastettu. Hän oli...Hän vain oli. Muulla kuin sillä
ei ollut väliä juuri nyt.
"Kaavun alla on
kuumempi kuin luulinkaan", Remus sanoi, kun se oli ohi ja kun
hän ja Harry istuivat sohvalla toisiaan syleillen ja tuijottivat
yhdessä takkatulta. Harry nauroi. Hän tunsi olonsa
onnellisemmaksi kuin pitkiin aikoihin.
Loppu
