Kyllä, taas uusi ficci, tällä kertaa kirjoitettu Ivan-Chanin haasteeseen. Juu, aivan liikaa kirjoitusprojekteja keesken, vaikka epäilenkin, että "Kulissien Takana" on tullut tiensä päähän. Mutta kuka tietää, kuka tietää, ehkäpä kuitenkin joskus jatkan sitä...

Joka tapauksessa, toivon, että pidätte tästä!


Eräänä tuiki tavallisena yönä, hieman yli puolenyön, kantautui melko laajalle alueelle kovaääninen huuto. Ei siis sellainen kiljaisu, mitä olisi voinut odottaa tytöltä, joka oli nähnyt hämähäkin tai koppakuoriaisen, vaan aito, pelonsekainen huudahdus. Se kuului kahden saksalaisveljeksen talosta, vanhemman veljen makuuhuoneesta. Äänen lähde istui sängyllään nojaten käsiinsä, platinanvaaleat hiukset kylmästä hiestä märkinä ja punaiset silmät kauhusta laajenneina.

Mies tuijotti eteensä lamaantuneena vähän aikaa ja yritti saada hengityksensä ja sydämenlyöntinsä tasaantumaan. Kun hän viimein onnistui ainakin osittain ravistautumaan pois shokista, uskaltautui hän nojautumaan takaisin makuulle.

"Mitä helvettiä se oli?" Preussi kysyi itseltään ääneen ja pyyhki hikeä otsaltaan. Kysymys oli todella typerä, mutta kai hän oli sen sanonut vain varmistaakseen, että kykeni yhä puhumaan. Hän muisti aivan liian hyvin, mistä oli juuri nähnyt unta.

Siitä päivästä, milloin hänet oli virallisesti tuhottu. Hän muisti taistelun... Saksan, hänen veljensä kasvot... ja Venäjän uhkaavan siluetin ja virnistyksen... lakkautettu. Hän kykeni vieläkin kuulemaan Venäjän äänen päässään ja se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäänsä.

"Preussia ei enää ole olemassa. On vain Itä-Saksa." Preussi tiesi tämän kyllä, mutta sen kuuleminen kirpaisi aina yhtä paljon. Eikä hänen koko historiansa surkeimman päivän muistaminen juurikaan auttanut asiaa. Se oli jotain, minkä hän olisi halunnut pyyhkiä pois historiankirjoista ja unohtaa. Mutta ei, vaikka siitä olikin jo aikaa, se kummitteli vieläkin hänen unissaan.

Ajatustensa väsyttämänä Gilbert Weillschmidt vaipui sekavaan uneen. Ehkä hänen olonsa olisi aamulla parempi.


Ei ollut. Hänestä tuntui entistä kurjemmalta. Syy saattoi olla kamalan yön lisäksi siinä, että hänellä ei ollut seuraa. Saksa oli lähtenyt Japanin luokse vierailulle. Preussi ei olisi ikimaailmassa myöntänyt sitä kenellekään, mutta hän todellakin kadehti veljeään. Tällä sentään oli muutama ystävä, vaikka nämä kävivätkin jatkuvasti hänen hermoilleen. Ja mitä Gilbertillä oli? Ei ketään. Hän oli yksin. Tai no, olihan hänellä Gilbird, mutta linnusta nyt ei ollut paljoa seuraa, se kun ei osannut puhua. Paskoa päähän se kyllä osasi ja kuljettaa viestejä, mutta muuta hyötyä siitä sitten ei ollutkaan.

Siinä hän nyt seisoi, kadulla talonsa edessä. Gilbird seuraili maailman menoa hänen päälaeltaan. Siellä pysyminen oli varmasti vaikeaa, sillä Preussi itse kulki pää painuksissa, mikä ei kyllä sopinut hänen ainaiseen "mahtavuuteensa". Ohittaessaan jonkun kaupan Gilbert tuli vilkaisseeksi näyteikkunaan ja näki siinä itsensä heijastuskuvan. Jestas, että hän näytti kamalalta! Hän toivoi, ettei missään nimessä törmäisi Amerikkaan tai Tanskaan, hän ei tällä hetkellä kaivannut minkäänlaisia kuittailuja. Vielä vähemmän hän halusi törmätä Venäjään. Preussi oli ollut niin kauhuissaan viime yönä, että pelkäsi nytkin juoksevansa karkuun, mikäli tuo isokokoinen valtio marssisi vastaan.

Preussi ei juuri ollut miettinyt, mihin suuntaan oli kävelemässä. Hän oli vain kumarassa löntystänyt satunnaisesti jonnekin, eikä ollut paljoa katsellut muuta, kuin kenkiään, jotka nekin näyttivät hiukan kuluneilta. Siksi hänelle olikin yllätys, kun vastaan yllättäen tuli seinä, johon hän täräytti päänsä. Gilbird ehti onneksi lennähtämään pois välistä.

"Hemmetti", saksalainen mutisi ja nosti sitten katseensa tarkastellakseen, mihin hän oli törmännyt. Isohko puutalo, jonka pihaan hän oli erehtynyt kävelemään. Sentään siellä ei ollut ketään. Ei kun hetkinen, takapihalta kuului jotain ääniä, aivan kuin jostain koneesta. Preussi harkitsi hetken tekemisiään, mutta uteliaisuus voitti ja hän livahti talon kulmalle kurkkimaan. Kun hän oli päättänyt katsoa, mikä aiheutti moiset äänet, hän ei ollut odottanut oikeastaan mitään, mutta näky sai hänet silti äimistymään. Takapihalla kökötti iso peltisen näköinen masiina, jonka käyttötarkoituksesta hän ei ollut aivan varma. Sen kyljessä oli joitain nappeja ja vipuja, joiden kanssa pelasi eräs vaaleatukkainen valtio, jonka Preussikin tunnisti.

"Norja!" häneltä pääsi. Mainittu valtio käänsi päätään ja katsoi Preussia toinen kulmakarva kohotettuna. Saksalainen odotti, että toinen olisi kysynyt jonkun kliseisen kysymyksen, kuten "mitä sinä täällä teet?" tai jotain vastaavaa, mutta tämä pysyi aivan hiljaa.

"Onko tämä sinun takapihasi?" Gilbert sai kysytyksi, kun hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi. Norjalainen nyökkäsi lyhyesti ja palasi takaisin masiinan pariin. Preussi huokaisi pettyneenä. Yksipuoliset keskustelut eivät olleet erityisen kiinnostavia. Olisi kai pitänyt muistaa, ettei Norja ollut niitä kaikkein puheliaimpia.

"Öh... saanko kysyä, mitä sinä oikein teet?" hän tiedusteli ja toivoi, että toinen vastaisi edes jotenkin.

"Yritän saada Ruotsin aikakoneen toimimaan", Norja vastasi katsomatta olkansa yli Preussiin. Tämä naurahti.

"Voi jestas, sellaiset kuuluvat scifi-tarinoihin!"

"Eivätpäs."

"Kuuluvat!"

"Eivät kuulu", Norja intti ja painoi jotain nappia. Mitään ei tapahtunut. Preussi virnisti.

"Siinäs näit", hän totesi ja asteli lähemmäs, "vaikka painaisit mistä, se ei koskaan tule toimimaan." Sen sanottuaan saksalainen päätti huvikseen kokeilla vääntää jotain satunnaista vipua. Tuumasta toimeen. Mutta juuri, kun hän oli vääntänyt vivusta, alkoi masiina pitää jälleen jotain hyvin kummallista ääntä. Se muistutti hieman sitä, mitä Venäjä aina piti suuttuessaan.

"Nyt posahtaa", Preussi sanoi hitaasti, mutta Norja pudisti päätään, tarttuen samalla masiinan yhteen tukipilariin. Jostain käsittämättömästä syystä Gilbert teki samoin.

"Siinä näit, se toimii", hän kuuli Norjan sanovan hiljaisella äänellään, ennen kuin yhtäkkiä hänen päässään pimeni. Mitä ihmettä tapahtui?