A/N: Ennen varsinaista SGA-projektiani kirjoittelin orientoiviksi pari muotokuvaa wraitheista. Ajattelin postata sitten, kun olen kirjoittanut kaikki vähänkin kiinnostavat, mutta on ns. pari rautaa tulessa, niin päätin karsia. Ajattelin nyt sitten, että tästähän tulee ihan hyvä fixi miulle aina, kun on liian kauan edellisestä postauksesta.

Tässä ensimmäisessä on pienoista eikä nyt ehkä ihan niin pienoistakaan tekotaiteellisuuden haisua. Mutta muistetaan, että tämä on ihan vaan orientoivaa :P

Word count (Todd): 1584

Warnings: -

Spoilers: -

Disclaimer: ei oo meitsillä omistusta

Jos saisin valita... (Todd)

Oli tähtikirkas varhaisilta pienellä planeetalla, joka vain muutamia vuosia sitten oli ollut lähes täysin metsän, merien ja vuorien peitossa. Silloin planeetta oli ollut asumaton, mutta sittemmin tähtiportti oli tuonut sille ihmisiä toisesta galaksista. Pieni asumaton planeetta oli miellyttänyt heitä niin suuresti, että he olivat perustaneet kylän kävelymatkan päähän tähtiportista.

Kun tähdet syttyivät yksi kerrallaan planeetan yllä, portin raskaat levyt kääntyivät toistensa suhteen ja symboli toisensa jälkeen lukittui. Madonreiän hohtava sininen kuohahti ja asettui kauniiksi tasaiseksi pinnaksi, turkooseimmaksi mereksi. Yksinäinen wraith astui planeetan pinnalle, hengitti syvään sen raikasta ilmaa ja vilkaisi taakseen nähdäkseen, kuinka sininen haihtui pois.

Wraith seisoi hetken paikoillaan raikkaanviileää ilmaa haistellen ja katsellen planeetan yllä kaartuvaa tähtitaivasta ja sen kahta kuuta, pientä kalpeaa rääpälettä sekä suurta kellanoranssia kehää, jotka näkyivät jo himmeinä hiljalleen tummuvaa taivasta vasten. Kevyt tuulenvire heitti wraithin kasvoille hiuksia, hamppumaisiksi kuluneita latvoja. Tulija pyyhkäisi ne taakse nopealla liikkeelle ja hipaisi samalla tuoretta, huomattavasti sileämpää tukkaa, joka hitaasti mutta varmasti korvasi nälän ja vankeuden kuluttamia latvoja.

Wraith veti vielä kerran syvään henkeä ja aloitti sitten matkanteon. Hän käveli pitkin pientä polkua, joka johdatti hänet tähtiporttia ympäröivältä ruohoiselta aukiolta ensin metsänreunaan ja sitten tiheään lehtimetsään, jossa ilma oli lähes seisovaa. Polulle putoilleet lehdet kahisivat kulkijan jaloissa ja yöpuulle asettuvan metsän vaimeat äänet – sirkkojen siritys, sammakoiden kurnutus, lintujen huudot – kantautuivat hänen korviinsa.

Matka eteni hitaasti, sillä wraith ei halunnut pitää kiirettä. Ilta eteni yöksi.

Yhä useammat tähdet syttyivät, kuut kirkastuivat ja linnut, sirkat ja sammakot vaikenivat. Kosteasta maasta kohosi tähtien valossa hopeisina hohtavia usvakiehkuroita, ja pieni lepakko lensi niin läheltä wraithin kasvoja, että hän tunsi sen siipien ilmavirran ihollaan ja eläimen ominaishaju sekoittui hetkeksi öisen metsän tuoksuun.

Lopulta ihmisasumuksen kellertävät valot alkoivat kajastaa puuston läpi. Wraith saapui kylän reunamille ja kulki pitkin sen katuja, ja vaikka muutamat ihmiset näkivät hänen kulkunsa, kukaan ei sanonut mitään, ei tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Heille kylän läpi kulkeva kauhu olisi yhtä hyvin voinut olla yksi ihmisistä.

Useimmat kylän taloista olivat pieniä ja vaatimattomia, mutta mitä keskemmäs kylää wraith kulki, sitä suuremmiksi ja edistyksellisemmiksi ne muuttuivat. Puiset seinät sekä heinästä ja sammalesta kootut katot vaihtuivat kiveksi, betoniksi ja pelliksi. Savitiet talojen välissä ensin mukulakivillä päällystetyiksi, sitten asvalttisiksi ja katukiviksi aivan kylän keskustassa, jossa kohosi kylän suurin ja modernein rakennus.

Rakennuksen lasista ja teräksestä tehdyt seinät heijastelivat kaupungin öisiä valoja kivilaatoin päällystetylle, erilaisin kukkaistutuksin koristetulle aukiolle, jonka keskellä seisoi suuri kuparista taottu muistomerkki. Sen mustaan graniittijalustaan oli kaiverrettu useita satoja sanoja – Atlantiksen retkikunnassa palvellessaan henkensä menettäneiden ihmisten nimiä.

Wraith ohitti muistomerkin sitä katsomatta, mutta yhtä kaikki hiljaisen kunnioituksen vallassa. Hän saapui suuren rakennuksen ovelle, jonka avasi hiljaa ja astui sisään rakennukseen. Liikkeentunnistin sytytti automaattisesti käytävän katon loisteputket sitä mukaa, kun wraith kulki lähes labyrintinomaisissa käytävissä, mutta hänen päättäväiset askelensa kertoivat selvästi, että hän tiesi, mihin oli matkalla.

Wraith saapui määränpäähänsä, joka oli niukasti kalustettu mutta mukava ruokasali, messi, kuten ihmiset sitä nimittivät, ja jossa he tähän aikaan nauttivat illallistaan huolimatta myöhäisestä kellonajasta. Salin pöydät olivat täynnä tutkijoita ja merijalkaväen sotilaita, joista jotkut katselivat tulijaa uteliaina mutta ilman pelkoa, joka oli kymmenien vuosituhansien ajan leimannut ihmisten ja wraithien välistä kanssakäymistä. Se ei katoaisi moniin sukupolviin useimmista ihmisten asuttamista maailmoista.

Tämä maailma kuitenkin oli erilainen.

Wraith sai kulkea rauhassa ruokasalin sivuhuoneeseen, jonka entiset Atlantiksen retkikunnan avainhenkilöt olivat kirjoittamattomalla säännöllä varanneet itselleen ja jossa he keskenään vitsaillen ja keskustellen odottivat messin jonojen lyhenevän. Kenelläkään heistä ei enää ollut kiire. Heillä kaikilla oli aikaa istua ja odottaa. Sen vuoksi he istuivat ja odottivat, ja nauttivat siitä syvästi.

Monet tutut kasvot – Teylan, Sheppardin, Carterin, McKayn, Kellerin ja jopa Rononin – kääntyivät kohti tulijaa, kun hän katseli ryhmää oviaukossa seisten pieni vino hymy huulillaan.

"Kas, Todd. Liity seuraan, meillä on tänään paahtopaistia", Sheppard tervehti hieman varautuneesti wraithia, joka kuitenkin pudisti päätään antamatta epäluulon haitata itseään.

"Seuraan liityn mielelläni, mutta paistiinne en koske. En ole koskaan osannut arvostaa ruokianne", hän vastasi niin leppoisasti kuin vain kykeni. "Ravitsemaan itseäni kuitenkin tulin, mutta näen, että aina yhtä ihastuttava neiti Keller on jo itse pöydässä, joten se saanee hetken odottaa."

Neiti Keller punastui, vaikka tiesi wraithin sanojen olevan pelkkiä kohteliaisuuksia. Silti tapa, jolla vanha komentaja ne lausui, sai hänet aina tuntemaan itsensä erityiseksi.

"Jono on vielä pitkä, joten minulla on erinomaisesti aikaa. Hetkinen", Jennifer sanoi ja nousi pöydästä. "Ovatko järjestelmät toimineet hyvin aluksillanne?"

Toddin tyytyväinen hymy yksin olisi riittänyt vastaukseksi, mutta silti hän puki ajatuksensa sanoiksi: "Erinomaisesti. Rohkenen sanoa, että jopa paremmin kuin täällä, sillä olosuhteiden kontrollointi on helpompaa. En ole saanut ainoatakaan valitusta kuukausiin ja edellisessä selvityksessä osoittautui, että hävikki on laskenut alle 0,5 %:iin."

"Ettekö te voi puhua tuosta jossain muualla kuin ruokapöydän ääressä?" Rodney valitti kasvoiltaan hieman vihertävänsävyisenä. "Minun on tarkoitus kohta syödä!"

"Rodney", Jennifer sanoi naurahtaen, "olen selittänyt monta kertaa, ettei kysymys ole muusta kuin soluviljelystä. Siellä ei ole ketään sisällä. He eivät edes ole elinkelpoisia. Voisit yhtä hyvin protestoida verinäytteiden kohtaloa."

Rodney liikahti levottomasti eikä ollut lainkaan rauhallisempi. "Mutta kun minä en halua ajatella yhtään minkäänlaisen kudosnäytteen käsittelyä ruokapöydässä", hän valitti. "Se on ällöttävää. Minulta menee ruokahalu ja olen odottanut paahtopaistia monta päivää!"

"Mies puhuu toden sanoja", Sheppard huomautti varovasti, mutta Ronon tiesi osuneensa kultasuoneen ja leveä virne kohosi hänen kasvoilleen.

"Rodney, sinun paistisi on kudosta! Syöt meheviä lihassoluja ja kaikenlaisia pieniä verisuonia, joihin on jäänyt vielä verta sisälle."

"Hienoa! Kiitos, Ronon!" Rodney valitti kärsivänä ja levitti kätensä. "Juuri tätä minä tarkoitan! Minä tiedän, että sinä teit sen tahallasi!"

Todd ja Jennifer vilkaisivat toisiinsa huvittuneesti hymyillen ja jättivät Rodneyn sättimään Rononia, joka jo tiesi petkuttaneensa ystävänsä ruoan itselleen. Kaksikko jätti ruokasalin ja suuntasi kohti rakennuksen ydintä, suurta laboratoriota, jonka ympärille koko rakennus ja sittemmin muu kylä oli kehittynyt. Enää laboratorio ei kuitenkaan ollut alkuperäisessä käytössään, sillä se oli jo täyttänyt tarkoituksensa. Enää siellä valmistettiin keinotekoisia ihmisruumiita, käytännöllisesti katsoen pelkkiä solumöykkyjä, jotka olivat täysin tiedostamattomia ja aivan liian kehittymättömiä elämään ilman keinotekoisen ympäristön jatkuvaa huolenpitoa, mutta riittävän kehittyneitä vastaamaan wraithien biologisiin komentoihin.

Ruumiit kasvoivat ravinneliemessä, kukin omassa suljetussa kaapissaan, jollaisia laboratoriossa oli useita kerroksia. Kaapit jakoivat suuren laboratorion useisiin pieniin vyöhykkeisiin ja käytäviin, joita pitkin Jennifer opasti vierastaan.

"Ole hyvä", Jennifer kehotti erästä kaappia osoittaen. "Sulje kaappi kun olet valmis, minä kirjoitan sen käytetyksi. Yövuoron laborantit huolehtivat lopusta."

"Kiitän", Todd vastasi muodollisesti ja peitti huolellisesti hymyn, joka pyrki hänen huulilleen. Hän ymmärsi hyvin, ettei Jennifer halunnut katsella ruumiin kohtaloa – huolimatta siitä mitä nuori lääkäri julkisesti sanoi, aterioiva wraith sai kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään, sillä hän ymmärsi hyvin ainoastaan helpon ravinnon takaavan sen, ettei häntä uhannut sama kohtalo kuin sielutonta ruumista.

Todd avasi kaapin, jolloin noin kaksikymmenvuotiaan ihmismiehen alaston, vielä ravinneliuoksesta kiiltelevä keho nousi esiin. Wraith iski kätensä mieheen luomatta ainoatakaan katsetta tämän hirvittävästi epämuodostuneeseen päähän, ja sitten hän otti jokaisen vuoden, joka miehellä olisi edessään ollut.

Kun miehen sydän pysähtyi, Todd veti kätensä pois vanhuksen rinnalta ja puhdisti huolellisesti veren kämmenestään, sillä tiesi sen näkemisen kaikesta huolimatta kiusaavan ihmisiä, joiden seuraan hän liittyisi pian uudelleen.

"Valmista?" Jennifer huikkasi tietokoneensa luota peittäen hermostuksensa hyvin, muttei kuitenkaan aivan riittävän hyvin.

"Kyllä", Todd vastasi, sulki kaapin nopeasti ja antoi lääkärin johdattaa itsensä takaisin messiin, jossa Shepphard ja muut olivat jo hakeneet ruokansa – Ronon kaksinkertaisen annoksen paahtopaistia ja Rodney tofupaistosta. Joku oli myös noutanut Jenniferin annoksen, joten hänkin pääsi suoraan pöytään, Toddin Teylan väliin.

"Minua helpottaa tietää, että ratkaisu on viimeinkin löytynyt", Teyla sanoi nähdessään tulijat. "Tosin meidän on mahdollisesti rakennettava useampia laboratorioita tulevaisuudessa. Yhä useammat wraithit viettävät seurassamme entistä pidempiä aikoja yhä useammissa maailmoissa ja kapasiteettimme alkaa käydä pieneksi."

"Mutta kuten olin sanomassa ennen kuin tulin julmasti keskeytetyksi, tämä on oikeastaan aika hyvää", Rodney sanoi yrittäen vaihtaa puheenaihetta. "Itse asiassa taidan ryhtyä syömään näitä useammin. Ravintoarvot ovat erinomaiset ja kasviruoassa on paljon kuituja ja vitamiineja."

"Hyvä on", Sheppard sanoi naurahtaen, "päästetään Rodney pahasta ja vaihdetaan aihetta."

"Tänään molemmat kuut ovat täysiä ja ilma on kirkas vuorella", Sam sanoi suupalojensa välistä. "Se on varmasti kaunis näky. Kuka haluaisi lähteä katsomaan?"

"Jalan?" Rodney kysyi hieman huolestuneena ennen kuin kukaan muu ennätti vastata. "Koska se vuori on korkea. Todella korkea. Taitamme nilkkamme ja jalkamme ja niskamme jos edes yritämme, ja ties millaisia myrkkykäärmeitä ja ihmissyöjähirviöitä siellä vaanii."

Usea erittäin paheksuva silmäpari kääntyi kohti puhujaa, jolloin Rodneykin ymmärsi, mitä oli juuri sanonut.

"Ei... Ei pahalla... ketään... nimenomaista... pöytäseuraa kohtaan jos kuvaus osui..." hän yritti paikata ja ymmärsi sitten, miltä hänen paikkauksensa oli kuulostanut. "Ei niin että... Anteeksi. Ehkä minä vain olen hiljaa. Jatkakaa."

Todd väläytti parhaan hymynsä Rodneylle, joka kalpeni useita pykäliä, mutta molemmat palauttivat kasvoilleen neutraalimmat ilmeet, kun Samantha vastasi alkuperäiseen kysymykseen: "Rodney-hyvä, emme edes ehtisi vuorelle jos menisimme jalan, me otamme Puddle Jumperin. Ja Todd, mikäli Rodneyn kiusallisen huonot sosiaaliset taidot eivät häiritse sinua liikaa, olet tervetullut liittymään seuraan."

Myöhemmin illalla Todd seisoi vuoren huipulla, jonka ohut ilma oli pakottanut ihmiset jäämään huomattavasti alemmas. Tähtitaivas kaksine hohtavine kuineen kaartui hänen yllään ja sivuillaan, ja kun hän vilkaisi alas, hän erotti ihmisten leirinuotion himmeänoranssin hehkun. Vuorenhuipun yötuuli leikitteli hänen hiuksillaan ja ohut ilma tuoksui kunnianhimolta, äärettömiltä mahdollisuuksilta, joita työläs ravinnonhankinta ei enää rajoittanut, ja vapaudelta, jota ilman wraith oli saanut viettää aivan liian monta vuotta.

Kun Todd avasi silmänsä havahduttuaan nälkään, hän näki edessään paksut kalterit sekä niiden välissä leikittelevän voimakentän. Kaltereiden toisella puolella oli neljä sotilasta, yksi heistä Sheppard. Kolme sotilasta osoitti Toddia aseillaan, mutta Sheppard piteli käsissään kahletta, joka estäisi kantajaansa nostamasta käsiään lanteitaan ylemmäs.

Sama laulu, eri säe. Todd oli nähnyt riittävän monta sodan vuosituhatta ymmärtääkseen sodista yhtä ja toista, mikä kertoi hänelle, että suhteellinen rauha ja luottamus, joista hän yöstä toiseen uneksi, olivat yhä kaukaiset kuin se planeetta, jolta nämä ihmiset olivat tulleet.