Nimi: Muista se – Paritukset&henkilöt: RoChu, Ivan Braginski&Wang Yao – Ikäraja: T-M, n. K15, koska... Sisältää: (perhe)väkivaltaa, romantiikkaa, kiroilua – Muut varoitukset: Molemmat hahmot saattavat välillä olla melko OOC, yrittäkää kestää...
Tämän piti olla ensin one-shot. Sitten two-shot. Ja sitten se venyi ihan kunnon tarinaksi... Ikäraja mietityttää koska jos tämä on sen K15 en olisi saanut itse kirjoittaa tätä... xP Mutta jotkin kohdat ovat erittäin väkivaltaisia. Älkää nyt ainakaan alle 13-vuotiaat lukeko. Myönnän että pelkään tätä tarinaa hieman itsekin...
Ja jos kaipaatte tunnelmamusiikkia, Biffy Clyron Many of Horror on töydellinen. Kulutin sen lähes loppuun tätä kirjoittaessa.
Yao havahtui vähitellen unestaan. Hän piti silmiään yhä kiinni ja hengitti syvään vetäen sisäänsä Ivanin tuoksua. Kiinalainen antoi päänsä levätä toisen rintakehän päällä ja piti käsiään tämän ympärillä. Hän hymyili hienoisesti muistellesaan iltaa.
Ivan nukkui yhä. Hänen rauhallinen hengityksensä liikutti Yaon hiuksia tämän kasvoilla.
Yao nousi varoen herättämästä Ivania. Hän kumartui painamaan vielä yhden suudelman tämän huulille. Ivan näytti nukkuessaan kummallisen lempeältä. Kaikki tuska ja kipu jota hän oli konenut – ja tuottanut muille, ei Yao niin sokea ollut – oli kuin pois pyyhkäisty.
Yao katseli nukkuvaan Ivania vielä hetken. Sitten hän keräsi vaatteensa ja pukeutui – yhä hiirenhiljaa.
Ivanin silmät avautuivat. Kun hän huomasi Yaon, hänen kasvoilleen levisi hymy. Aito, kaunis ja puhdas hymy joka vaikutti samoin kuin uni. Ivan raotti huuliaan ja kuiskasi:
"Minä rakastan sinua."
Ei. Hän ei saisi ajatella sitä. Yao pyyhkäisi vihaisena kyyneleen silmäkulmastaan. Siitä oli jo liian kauan. Miksi hän edes ajatteli sitä? Miksi hän ajatteli Ivania yhä?
"Älä ajattele. Muista mitä hän teki sinulle! Sinun täytyy vihata häntä!", ääni Yaon pään sisällä kuiskasi. Sen sanoista kuulsi puhdas järki. Yao kutsuikin tuota ääntä Järjekseen... Mutta oli myös toinen, aivan yhtä voimakas ääni. Vähemmän järkevä mutta yhtä kaikki asiastaan varma.
"Sinä rakastat häntä. Muista hänen tuoksunsa, sanansa, huulensa. Muista miltä se tuntui..."
Tätä ääntä Yao kutui Tunteeksi. Hän kuunteli kahden äänen, Järjen ja Tunteen, väittelyä pääänsä sisällä niin kauan että parahti lopulta ääneen:
"Minä rakastan häntä! Mutta tiedän että se on väärin! Eikö se riitä?"
Tunne hiljeni. Se oli saanut haluamansa: Yao oli myöntänyt rakastavansa Ivania. Mutta siitä Järki ei pitänyt...
"Sinä et rakasta häntä. Se ei ollut rakkautta. Se oli vain ohimenevä hetken hurmio. Muista mitä hän teki sinulle. Muista mitä hän teki..."
Ivan kumartui lähemmäs maassa makaavaan Yaoa. Hän hymyili, mutta tuo hymy ei poistanut mitään. Se sai kaiken tuskan ja kivun vain näkymään entistä selvemmin. Tuo hymy oli paljon julmempi kuin sarjamurhaajan irve.
"Riittääkö?", Ivan kysyi pehmeällä äänellä. Yao ei vastannut, käänsi vain päänsä pois.
"Wang Yao", Ivan sanoi. Nyt äänessä ei ollut pehmeyden häivääkään. Se oli kuin jään lohekilua, kylmää, toivotonta ja ankaraa. "Olen sanonut että kun minä puhun, sinä vastaat."
Yao katsoi Ivania suoraan silmiin.
"Minä en pelkää", hän sanoi halveksivasti. "En ole kuin ne eurooppalaiset surkimukset. Et voi pakottaa minua mihinkään."
Ivan hymyili yhä.
"Enkö?", hän kuiskasi pehmeästi. "Saan sinut suostumaan kaikkeen mihin vain haluan."
"Et saa!", Yao väitti uhmakkaasti. Ivan kumartui lähemmäs.
"Saan... Saan helposti. Sinä olet heikko. Suostut kaikkeen mitä pyydän.", Ivan kuiski Yaon korvaan. Kiinalainen jähmettyi paikoilleen. Puna kohosi hänen poskilleen.
"E-en suostu mihinkään, Ivan. Voit tehdä mitä vain. Voit ampua minut, ruoskia minut, lukita minut vedelle ja leivälle. Mutta et saa minua suostumaan mihnkään." Yaon ääni vahvistui sanojen myötä. Hän ei tottelisi Ivania. Hän ei pelännyt kipua.
"Et ehkä välitä ruumiillisesta kivusta...", Ivan kuiskasi. "Mutta voin vaikuttaa sinuun muutoin..."
Ivan polvistui Yaon viereen. Hän kumartui aivan lähelle tämän kasvoja ja kuiskasi hellästi:
"Sinä muistat sen kyllä... Älä yritä kieltää sitä. Muista se... Sinä nautit siitä..." Ivanin huulet hipivat Yaon korvannipukkaa ja koskettivat lopuksi tämän kaulaa. Yao oli nyt aivan punainen. Ivanin sanat saivat muistot nousemaan pintaan... Venäläinen puhui täyttä totta.
Ivan suuteli Yaon kaulaa ja jatkoi kuiskimistaan.
"Ajattele sitä... Ajattele meitä... Muista kuinka onnellinen olit..."
Ivan nosti huulensa Yaon leualle ja veti tämän seisomaan. Hän kietoi kätensä miehen ympärille ja kosketti kielellään tämän alahuulta.
Yao ei kyennyt ajttelemaan selkeästi. Hänen ruumiinsa ei älittänyt mielen sekasorrosta; kädet kiertyivät kuin itsestään pidemmän miehen ympärille. Kun Ivan vihdoin suuteli häntä suoraan huulille, Yao huokasi hiljaa onnesta ja vastasi suudelmaan. Ivanin huulet olivat jääkylmät ja silti polttavat. Kuumuus levisi koko kasvoihin, valui kaulasta alaspäin kunnes Yao tunsi olonsa varpaitaan myöten lämpimäksi.
Ivan kohotti toisen kätensä Yaon selältä. Hän valutti hihastaan jotain käteensä keskeyttämättä suudelmaa.
Yao ei huomannut mitään ennen kuin tunsi kivun takaraivossaan. Hän lyyhistyi maahan ymmärtämättä mitä oli tapahtunut. Niskaan valui jotakin lämmintä ja tahmeaa...
Ivan katsoi hymyillen maassa makaavaa Yaoa. Hän silmäili asettaan – kymmensenttistä rosoreunaista katkaistua rautaputkea – ja pyyhkäisi sen päästä verta.
Ivan hymyili ja polvistui Yaon viereen. Hän kumartui jälleen kuiskimaan tämän korvaan.
"Sinä rakastit minua... Minä tiedän sen kyllä..." Ivanin ääni oli miltei lempeä. Sitten hän nousi. Silmät muuttuivat kylmemmiksi kuin Siperian talvi.
"Rakkaus on heikkoutta, Yao. Sinä olet heikko.", hän sanoi kuin sylkien sanoja suustaan. Kasvot vääristyneinä hän otti esiin ruoskan ja antoi ensimmäisen iskun.
Ja toisen.
Kolmannen.
Neljännen...
Ivan jatkoi mielipuolista hakkaamista kunnes Yao vaipui tajuttomuuteen.
Yao havahtui kipeimmästä muistostaan. Hän puristi kätensä nyrkkiin muistaessaan kivun. Iskuja oli tullut yhdeksäntoista. Arvet saattoi laskea Yaon kehosta.
Mutta vielä ruoskaniskujakin pahempaa olivat Ivanin sanat. "Sinä olet heikko."
Miksi Ivan oli tehnyt sen? Yao ei tiennyt vieläkään vaikka tapauksesta oli jo yli vuosi. Kaikki oli ollut niin kaunista sitä ennen...
"Miksi?", Yao sopersi ja käpertyi sykkyrään kotinsa lattialle.
Toisaalla, hyvin kaukana, Myös Ivan muisteli samaa tapausta. Yao ei tiennyt mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun tältä oli lähtenyt taju... Mutta Ivan tiesi. Ja muisti. Hän puristi vodkapulloa kädessään kuin lohtua hakien muiston hyökätessä kimppuun.
Ivan seisoi katsellen rääkättyä, verta valuvaa ruumista joka makasi hänen edessään. Ruoskanjälkiä näkyi joka paikassa. Yaoa olisi voinut helposti pitää kuolleena. Hän makas täysin liikkumatta, edes hengitys ei liikuttanut ruumista.
Mutta vaikkei hengitystä nähnyt, sen kuuli. Tuskaiset, rohisevat hengenvedot kaikuivat hiljaisuudessa epätasaiseen tahtiin, välistä loppuen kokonaan, välillä taas tihentyen huohotukseksi.
Ivan sylkäisi Yaon päälle. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet vihasta ja silmistä paistoi silkka julmuus.
"Sinä petit minut", Ivan kuiskasi viiltävästi. "Petit minut. Ja sait kärsiä seuraukset... Tämä oli oma vikasi." Ivan piti tauon ja potkaisi Yaon kylkeä. "Minä vihaan sinua, Wang Yao."
Ivanin kasvot vääristyivät entisestään. Viha muuttui... Suruksi? Kyllä, pohajttomaksi suruksi. Silmien julma hohde hävisi kun silmät pyyhkivät sen pois.
Ivan lysähti polvilleen ja itki. Ei pienen lapsen niiskuttavaa itkua, vaan voimakkaasti, lohduttomasti, kärsivästi kuin mies joka on ylittänyt kestokykynsä rajan.
Ja juuri sehän Ivan oli. Hän ei kestänyt enää. Kyyneleet valuivat Yaon tuoreille haavoille liottaen verta pois.
Ivan istui ja itki yli tunnin. Lopulta kyyneleet kuivuivat. Hän suuteli Yaon verisiä huulia – ruoskanhälikä oli myös kasvoissa – ja poistui.
Ivan painoi pään käsiinsä. Hän häpesi tuota muistoa. Mutta ei suinkaan sitä mitä oli tehnyt Yaolle. Hän häpesi itkuaan. Heikkouttaan. Rakkaus oli heikkoutta. Se oli estänyt häntä suorittamasta tekoaan loppuun. Yao eli yhä... Jossain kaukana... Nautti elämästä... Ei edes muistanut Ivania enää... Mutta Yao oli luvannut! Lapsena... Tuskin hän muisti niin kaukaista lupausta. Tuskin kukaan muu kuin Ivan muisteli niin kaukaisia sanoja. Mutta hän olikin heikko. Hän muisti yhä yli kymmenen vuoden takaisen keskustelun. He olivat olleet silloin aivan lapsia... Kuusitoistavuotias ei ymmärrä vielä mitään...
"Ivan... Minä lähden tänään.", Yao sanoi jännittyneenä.
"Tänään?", Ivan toisti. Mitä tämä nyt taas oli? "Eikö sinun... Eikö sinun pitänyt olla täällä koko kesä?", hän kysyi hämmentyneenä ja häpesi sanojaan heti. Hänhän kuulosti ruikottuvalta lapselta.
"Niin minun piti...", Yao huokasi. "Mutta he tahtovat minut takaisin jo nyt."
Ivan tiesi keitä "he" olivat. Yaon perhe.
"Minä ymmärrän", hän sanoi silkinpehmeästi. "He ovat tärkeämpiä. Tottelet heitä. Minä en ole mitään. En merkitse mitään." Ivanin sanat jäivät leijumaan ilmaan. Hänen katseensa oli kylmä vaikka huulet hymyilivät. Tuota sairasta, mielipuolista hymyä.
"En minä sitä tarkoittanut!", Yao vastusteli. Hän oli arvannut Ivanin reaktion. "Minä haluaisin jäädä tänne. Minähän lupasin sinulle! Mutta he..."
"He ovat perheesi. Ymmärrän.", Ivan sanoi teeskennellyn lempeästi. "Olisit onnellinen. Sinulla on perhe. Minulla ei ole mitään."
"Sinulla on minut!", Yao huudahti.
"Sinut? Ei ole. Sinä lähdet. Minä olen yksin. Minulla ei ole ketään. En ole mitään." Ivanin ilme ei vastannut katkeria sanoja. Hän hymyili yhä lempeästi.
"Sinä olet jotain", Yao sanoi mulkaisten Ivania. "Olet täydellinen idiootti kun ajattelet noin!"
Jos kukaan muu olisi haukkunut ivania idiootiksi, olisi hengenlähtö lähellä. Yao ei pelännyt sitä. Ivan ei tappaisi häntä. Ei hän tekisi mitään.
"Tarkoitatko sitä?", Ivan kysyi pehmeästi.
"Tarkoitan. Sinä puhut pelkkää potaskaa. Sinulla on minut. Minä muistan sinut ikuisesti."
"Vannotko?" Nyt Ivanin ilme näytti vaaralliselta. Ainainen hymy oli kadonnut ja kasvot täysin vakavat.
"Vannon."
Sekunnin sadasosan Ivan hymyili aidosti. Ilo kuitenkin haihtui niin nopeasti ettei Yao ollut varma näkemästään.
Ivan kumartui pikaisesti koskettamaan Yaon huulia omillaan. Yaon silmät pyöristyivät hämmästyksestä mutta hän ei sanonut mitään.
"Mene. Ja muista mitä vannoit.", Ivan sanoi vakavana. Yao hymyili ja marssi tiehensä. Hän kääntyi kuitenkin vielä huikkaamaan:
"Minä palaan vielä!" Hän hymyili ilkikurisesti ja iski silmää Ivanille. "Älä rakastu keneenkään toiseen!" Näin sanottuaan Yao katosi väkijoukkoon.
Ivan jäi tuijottamaan tämän perään. Keneenkään muuhun? Eihän hän ollut koskaan sanonut rakastavansa Yaoa...
Yhden lupauksen Yao oli pitänyt. Hän oli palannut. Hän oli ollut kokonaisen kuukauden Ivanin luona. Ja viimeisenä aamuna juuri herättyään Ivanin oli onnistunut sanoa ne kolme kohtalokasta sanaa.
"Minä rakastan sinua."
Se olisi voinut olla uusi alku kaikelle. Sinä aamuna – ja sit edeltävänä yönä – Ivan oli ollut täysin onnellinen ensimmäistä kertaa viisivuotispäivänsä jälkeen. Silloin menneisyys oli pyyhitty pois, arvet Ivanin kehossa olivat vain arpia eivätkä katkeria muistoja kivusta.
Mutta Yaon oli pitänyt taas lähteä. Miten hän kehtasi lähteä sen kaiken jälkeen? Ivania mikään ei olisi saanut poistumaan Yaon luota silloin. Ei mikää eikä kukaan. Mutta kun he pyysivät. Ja Yao totteli. Ivan ei ymmärtänyt miksi. Mutta hän ei ollutkaan koskaan kokenut perheen painostusta... Ivanin tiedot kunnon perheistä olivat hyvin hatarat.
Sen jälkeen Yao ei ollut palannut. Eikä soittanut. Ei kirjoittanut. Ei lähettänyt mitää viestiä itsestään.
Ivanin korviin kantautui juoruja. Hän kieltäytyi kuulemasta. Hän kieltäytyi uskomasta. Hän ei voinut uskoa. Yao palaisi vielä. Se ei ollut totta... Se ei voinut olla totta. Se ei saanut olla totta...
Kommentointi on sallittua ja toivottavaa.