Sunna
Asepajan seinät hehkuivat punaisina ja kuumuudesta väreilevä ilma korvensi keuhkojani. Savu ja ilmassa leijuvat tuhkahippuset saivat silmät vuotamaan ja hädin tuskin näin valtavat palkeet edessäni. Jatkuva liike oli kuitenkin niin konemaisen suoraviivaista, että sitä pystyi tekemään mitään näkemättäkin.
Vedä käsillä ja paina jaloilla. Vedä käsillä ja paina jaloilla.
"Vauhtia! Mitä sinäkin siinä velttoilet?! Ylös siitä!" jostain kauempaa kuului orjapiiskurin karjunta. Seurasi muutama kova läimähdys ja pari tuskaista kiljaisua, jotka vaimenivat korinaksi ja loppuivat sitten kokonaan.
"Hei, tuokaa uusi, tänne tuli taas aukko!"
Meillä orjilla ei ollut pienintäkään ihmisarvoa. Erotin hämärästi, kuinka tiensä päähän tullutta kohtalotoveriani raahattiin pois työpisteestään. Pian tilalle tuotiin toinen, aivan yhtä kurja ihmisolento, taisi olla pitkäkäsien heimoa. Tämä jatkoi edeltäjänsä työtä välittömästi, sillä valtavasta ahjosta ei saanut sammua tuli. Tällä puolella tulikivenkatkuisia hiiliä olimme me orjat, jotka pumppasimme jatkuvasti palkeilla lisää ilmaa ahjoon. Toisella puolella olivat sepät, jotka takoivat kuumeisesti otsa hiessä kuka mitäkin. Ajantajua ei ollut, oli vain kuumuutta, kipinöitä ja loputonta kalahtelua ja sihinää. Lihakseni olivat jo maitohappojen tuolla puolen, mutten aikonut luovuttaa. Jos pysähtyisin hetkeksikin, jo valmiiksi tarpeeksi arpiseen selkääni jysähtäisi ruoska. Vielä vähän aikaa...
"Okei, riittää tältä päivältä!" kuului rähjäinen huuto kaiken metelin ylitse. Kaikki liike pysähtyi hitaasti, työvuoron loppuminen oli aina suuri ihme ja onni. Lysähdin istumaan ja kyhjötin pitkän aikaa pienellä sykkyrällä vain tasaten pihisevää hengitystäni ja yrittäen estää lihaksiani tärisemästä aivan holtittomasti. Askeleet lähestyivät ja sitten joku paiskasi vierelleni kulhollisen epämääräistä mömmöä.
"Siinä, syö ja ole kiitollinen!" muonittaja murahti ja jatkoi kulkuaan. Nostin kädet täristen kulhon huulilleni, puristin silmäni kiinni ja kallistin. Ryystin koko annoksen yhdellä kertaa, suoraan kurkusta alas yrittäen olla välittämättä kaikista oudontuntuisista sattumista ja sanoinkuvaamattomasta mausta. Kuulin parin uuden tulokkaan pärskivän nenäänsä heidän yrittäessään hörppiä pienin annoksin. Se ei tulisi onnistumaan.
Mutta ehkä he oppivat. Jos elävät tarpeeksi kauan.
Koko sen reilun kahdenkymmenen vuoden ajan, jonka olin elänyt, olin viettänyt aatelisherra Osaman orjuudessa. Olin syntynyt orjuuteen, kasvanut orjuudessa ja yleinen olettamus oli, että myös kuolisin orjuudessa. Mutta minulla oli muita suunnitelmia. Elämässä oli pakko olla jotain muutakin kuin jatkuvaa raadantaa, väkivaltaa ja pelkoa. Ihan pakko. Samassa pajan matalalta kaksoisovelta alkoi kuulua epämääräistä meteliä.
"Polvillenne siitä! Herra Osama on tulossa!" orjapiiskurit ärisivät ja tönivät lähimpinä olevien orjien selkiä. Painoin kiltisti nenäni melkein kiinni saastaiseen ja tuhkahippusten peittämään lattiaan, mutta sisäisesti kirosin ylensyöneen isäntäni helvetin alimpaan kuiluun. Vaikka en nähnyt, saatoin silti kuvitella kuinka hän asteli sisälle hämärään pajaan. Vartijoiden ympäröimänä, pitsinenäliinaa löyhytellen, vaaleat hiukset kiharrettuina typerääkin typerämmille kikkaroille. Pienet viikset nenän alla väpättäen. Sekä ulkonäöltään että luonteeltaan Osama oli täysläpimätä, mutta silti häntä kumarreltiin ja paapottiin, koska hän oli jotain kaukaista sukua Taivaslohikäärmeille. Askel askeleelta hän asteli yhä lähemmäs. Yritin esittää pientä ja huomaamatonta, mutta se oli mahdotonta. Lyhyet, valkosiniset hiukseni hohtivat kastanjan ruskeaa ihoani vasten ja hehkuivat pajan hämäryydessä. Kaiken lisäksi tiesin Osaman etsivän juuri vain ja ainoastaan minua. Kiillotetut, viimeisen muodin mukaiset kengät pysähtyivät eteeni.
"Katso ylös Sunna", Osama sanoi käskemään tottuneella äänellä. Kun en heti kohottanut katsettani, hän napsautti sormiaan ja lähin orjapiiskuri nappasi niskavilloistani kiinni pakottaen pääni ylös. Osama kumartui aavistuksen verran puoleeni.
"Vai leikitään sitä edelleen kovaa? Kuvitteletko seuraavasi isäsi jalanjälkiä, mitä? Kuvitteletko?" hän kysyi ylimielisyyttä tihkuvalla äänellä. Tuijotin häntä takaisin niin halveksivasti kuin osasin. Osama naurahti ja ennen kuin älysin edes varautua, hänen kenkänsä kova kärki jymähti leukaani. Tömähdin maahan ja maistoin rautaisen veren suussani.
Paskiainen...
"Tiedä paikkasi tyttö", Osama murahti yhden vartijan kumartuessa pyyhkimään hänen kenkäänsä, "sinä et ole mitään muuta kuin saastaa. Ihan niin kuin isäsikin, äidistäsi puhumattakaan."
Purin hampaat yhteen, sillä vaikka halusinkin repiä tuolta mieheltä silmät päästä, en silti halunnut tehdä mitään sellaista, joka maksaisi henkeni. Kuoleminen tässä ja nyt ei sopinut pirtaani.
"Mentiin, tämä haju kuvottaa minua", Osama sanoi viittoillen vartijoilleen. Raavaat miehet turvasivat herraansa joka suunnalta hänen suunnistaessaan ulos pajan hämärästä ulkona odottavaan iltapäivän leppeään valoon. Pyyhkäisin vuotavaa huultani ja kirosin rankasti mielessäni. Olin ollut vielä kovin pieni silloin, kun vanhempani olivat lietsoneet muut orjat kapinaan. He eivät olleet olleet kuten minä, he olivat syntyneet vapaina. He olivat halunneet tulla jälleen vapaiksi ja vapauttaa kaikki muutkin siinä sivussa. Se oli ollut kaunis ajatus ja kaikki oli melkein onnistunutkin. Mutta sitten merivoimien sotilaat olivat tulleet Osaman sotilaiden avuksi. Kapina tukahdutettiin kovin ottein. Vanhempani teloitettiin monien muiden rinnalla. Minut Osama oli kuitenkin jättänyt henkiin. Aluksi en ollut ymmärtänyt syytä moiseen jalomielisyyteen, kunnes tajusin ettei kyse ollutkaan jalomielisyydestä. Olin kapinoitsijoiden pentu ja tavallaan aina minua rääkätessään Osama tunsi näyttävänsä voimansa. 'Katsokaa, näin käy jos minua uhmaa; lapsennekin saavat kärsiä seurauksia!' Tunnistettavan ulkonäköni takia hän osasi aina löytää minut sieltä missä ikinä olinkin.
Ironista kyllä, olen luultavasti orjista ja palvelijoista ainoa, jonka hän tuntee nimeltä...
"Ylös siitä Sunna, sinulla ei ole koko päivää aikaa löhötä!" orjapiiskuri ärähti yllättäen aivan selkäni takaa potkaisten minut jaloilleni. Muita orjia alettiin viedä takaisin meille varattuun parakkiin ja asesepät tekivät lähtöä kotiin, mutta minulla oli vielä tehtävää. Osaman pääaseseppä Akileos seisoi pajan ovella koko komeudessaan vierellään kärry, johon oli lastattu sen päivän tuotokset. Miekkoja, pistooleita, kiväärejä. Ne kaikki piti vielä testata, ennen kuin ne kelpaisivat Osaman pienoisarmeijan käyttöön tai myytäväksi merivoimille. Tartuin tottuneesti kärryn aisoihin ja aloin vetää Akileoksen kulkiessa yrmeänä vierelläni. Vartijat tai orjapiiskurit eivät seuranneet meitä, sillä he tiesivät Akileoksen pystyvän kyllä pitämään yhden orjatytön ruodussaan.
Tai niin he ainakin luulivat tietävänsä.
Heti sen jälkeen, kun olimme kääntyneet pajarakennuksen kulman taakse näkymättömiin, Akileos tuuppasi minut syrjään ja otti kärryn vetääkseen.
"Hitto sentään, nuori nainen vetää neljä kertaa itsensä painoista lastia", hän tuhahti ja väläytti minulle hymyn muhkeiden mursuviiksiensä takaa, "lepäile sinä nyt hetki."
Hymyilin takaisin. Akileos oli ollut herra Osaman palveluksessa jo yli puoli vuosisataa, mutta ei silti ollut isännälleen aivan niin lojaali kuin miltä näytti. Hän auttoi meitä palvelusväen pohjasakkaa aina silloin kun vain pystyi. Toimitti lääkkeitä jos tarvitsi, tietoja ulkomaailmasta, joskus jopa ruokaakin. Ennen kaikkea hän kohteli meitä ihmisinä.
Pensasaitojen takaa piirtyi esiin suuri harjoittelukenttä, jossa Osaman kaupunkipalatsin vartijat ja pienoisarmeijan sotilaat harjoittelivat aseiden käyttöä. Näin myöhään iltapäivästä siellä ei kuitenkaan ollut ketään. Akileos pysähtyi kärryineen kentän päähän ja vilkaisi kulmiaan kurtistaen kaukaisuudessa häämöttäviä ampumaradan maalitauluja.
"Osutko?" hän kysyi kaivellen samalla ensimmäistä testattavaa kivääriä kärryistä. Hymyilin hänelle vinosti.
"No totta hitossa."
Vanhempi mies antoi aseen käsiini ja vetäytyi hiukan kauemmas antaakseen tilaa. Kohotin kiväärin olkapäälleni. Ei tähtäintä, välimatkaa reilu viisisataa metriä, vieno etelänsuuntainen sivutuuli. Sormeni koukistui liipaisimella ja hiljalleen pimenevässä iltapäivän sarastuksessa kajahti laukaus. Ääni jäi kajahtelemaan korviini, kun Akileos kaivoi kiikarit taskustaan ja tiiraili maalitaulua kohti.
"Napakymppi, kuten aina", hän mutisi virnistäen, "en kyllä edelleenkään tajua, miten olet oppinut ampumaan noin hyvin."
"Isä oli kuulemma hyvä ampuja. Sieltä perittyä kai", sanoin ja mittailin kivääriä silmämääräisesti, "ihan hyvin lähtee, potkaisee ehkä vähän turhan lujaa näin siroksi tuliluikuksi."
"Ei kun ihan oikeasti Sunna. Näin kyllä heti, että sinulla on lahjoja, kun silloin kakarana heittelit iltaisin pikkukiviä peltipurkkiin kymmenen metrin päästä ja osuit joka kerta sukkana sisään. Mutta silti. Annoin sinulle pyssyn käteen, kerroin miten ladataan, tähdätään ja ammutaan ja sitten sinä kymmenenvuotias orjana ikänsä elänyt pentu sihtaat keskelle taulua. Pelkät perintötekijät eivät sitä selitä", Akileos mutisi ottaessaan aseen kädestäni, "käsken sitä uutta seppää hiomaan tätä vielä huomenna. Sitten seuraava."
Otin uuden kiväärin käteeni ja jo heti sen painosta tiesin, että tömähtäisin istualleni, kunhan luoti olisi singonnut ulos piipusta. Tämä oli orjatyötä siinä missä kaikki muukin, en ollut täällä vapaaehtoisesti, mutta siitä huolimatta tämä oli lähin, mitä saatoin kutsua vapaudeksi. Kenenkään muun orjan ei sallittu kulkea Akileoksen mukana testaamassa aseita. En ollut varma tiesikö kukaan muu vanhan pääasesepän lisäksi tarkka-ammunta taidoistani, mutta ainakaan kukaan ei ollut puuttunut asiaan.
Ja se jos mikä sopii täydellisesti.
Kohotin kiväärin olalleni ja katseeni tarkentui kaukaisuuteen. Minulla ei ollut aikomustakaan kuolla tänne samalla tapaa kuin vanhempani. Minä pakenisin. Jotenkin, keinolla millä hyvänsä. Okei, olin kyllä ollut paikalla todistamassa, kuinka karanneille ja kiinnisaaduille orjille kävi, mutta minulla ja kaikilla heillä oli pieni erottava tekijä. He eivät osanneet ampua ylin puolenkilometrin päässä olevaa liikkuvaa ihmisenmuotoista maalitaulua tarkasti silmien väliin. Laukaus kajahti ja mätkähdin persuksilleni maahan. Akileos kiikaroi kaukaisuuteen.
"Kivasti osuttu."
Kidd
Raja lähestyy. Olemme saavuttaneet näillä osin merta kaiken, mikä piraatille on mahdollista saavuttaa. On aika jatkaa eteenpäin ja näyttää kaikille niille, jotka ovat meille nauraneet ja siitä vielä eloon jääneet. Maailman pahamaineisin meri, Grand Line, odottaa. Olemme jo-
Terävä koputus kaljuuttani oveen katkaisi lokikirjan kirjoittamiseni.
"Mitä nyt?!" ärähdin tulijalle, kuka hän ikinä olikin.
"Tullaan pian Päinvastoin vuorelle, Kidd. Haluatko tulla katsomaan?" oikea käteni Killer kysyi kypärän vaimentamalla äänellään oven takaa.
"No totta hitossa!" löin lokikirjan kiinni välittämättä siitä, oliko muste ehtinyt jo kuivua. Tämä oli tärkeämpää. Marssin Killerin edellä kannelle ja siristin silmiäni kirkkaassa auringon valossa. Horisontissa näkyi tumma, pystysuora hahmo. Virne levisi kasvoilleni.
"Täysin purjein eteenpäin, meidän pitää päästä tuolta vielä ylös", huudahdin ja etsin katseellani yhtä sekalaisen miehistöni jäsentä, "Rocket, missä helvetissä sinä olet?!"
"Kapu", irokeesipäinen hontelo mies pölähti vierelleni haisten kevyesti suitsukkeilta.
"Olet navigaattori", sanoin ja kumarruin hiukan hänen puoleensa, "kerro, onko tuon vuoren tuolla puolen heti mitään otollista asuttua saarta."
"Otollista? Millä lailla otollista?" Rocket kysyi pökäten typeriä pyöreitä aurinkolasejaan hiukan ylemmäs.
"Millä lailla otollista?! MILLÄ LAILLA OTOLLISTA?!" karjaisin ja sivalsin ilmaa kädelläni, "Kuulut miehistööni, etkä tajua, mitä tarkoittaa otollinen saari! Helvetti soikoon, saari, jolla voimme yksinkertaisesti näyttää voimamme! Porukan Grand Linella pitää tajuta, ettemme me ole mikä tahansa rosvojoukko! Me olemme Kidd-piraatit!"
Silmäilin ympärilläni seisovaa joukkoa. Killerin olin tuntenut koko ikäni pennusta lähtien, olimme kasvaneet yhdessä ja jakaneet saman unelman One Piecen löytämisestä. Sitten mukaan oli tarttunut Heat, joka jatkuvasta pehmoilustaan huolimatta oli ansainnut paikkansa miehistöni laivapuuseppänä. Wire oli joukkomme pisin, pari päätä minuakin pitempi. Ehdottomasti joka sentin arvoinen kaveri. Sitten oli tämä Rocketin tapaus, olin alunperin ollut aikeissa repiä tyypiltä pään irti, mutta hän olikin osoittautunut kullanarvoiseksi navigaattoriksi. Samaan syssyyn olimme saaneet hänen kaverinsa Goljatin, jykevän, arpinaamaisen miehenjärkäleen, jonka en ollut vielä kertaakaan kuullut sanovan mitään. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, lihasmassa, kovat nyrkit ja hämmästyttävän hyvät ruoanlaittotaidot riittivät hänen tapauksessaan. Myöskin omalaatuinen laivalekurimme Jambo oli toisinaan hoitomenetelmiensä kanssa hiukan kyseenalainen, mutta kuitenkin sen verran taitava, etten tuntenut halua heivata häntä laidan yli. Viimeisimpänä mukaamme lähtenyt Juan puolestaan oli lunastanut paikkansa pirunmarjakyvyillään sekä ilmiömäisellä taidollaan soittaa mitä tahansa käteen lykättävää soitinta.
Hymähdin tyytyväisenä. Vaikkei kaikista näistä seitsemästä miehestä sitä olisi heti uskonut, jokainen heistä osasi taistella ja ihan pirun lujaa. Täydellinen sakki.
Tai ainakin lähes täydellinen. Vielä jokunen tyyppi joukon jatkoksi ennen Uutta maailmaa ja sitten olen täysin tyytyväinen.
Päinvastoin vuoren luonnonlakien vastainen virtaus kohisi nyt lähempänä.
"Vapise Grand Line. Olet saamassa vastaasi Eustass Kiddin", kuiskasin suupielestäni. Sitten heilautin kättäni.
"MIEHET! KOHTI GRAND LINEA!"
"KOHTI GRAND LINEA!"
Huom. 1. Pitkästä aikaa taas.
Huom.2. Oda on antanut Kiddin miehistöstä vain Killerille, Heatille ja Wirelle nimet. Rocket, Goljat, Jambo ja Juan ovat animessa Kidd-piraateissa nähtäviä, (toistaiseksi?) nimettömiksi jääneitä hahmoja, jotka olen mielivaltaisesti nimennyt.
Jambo vasemmassa äärilaidassa ja Juan oikeassa äärilaidassa;
wiki/Kid_Pirates?file=Kid_Pirates_
Rocket Killerin ja Goljat Wiren yläpuolella;
eustass-kid/18-25027/all-images/84-154098/kid_piratenbande/83-336769/