Nimi:
Kirjoittaja: Maikki
Genre: Romance
Beta: Anni
Ikäraja: 13
Paritus: Ginny/OC, Ginny/Harry, Hermione/Ron
Prologi
Hän rakasti kävellä jästien Lontoossa, jästinä ilman taikuutta. Kaikki oli niin erilaista. Jästit eivät puhuneet toisilleen, kävelivät yksin ja aina välillä hänen ohitseen käveli perhe, joka puhui täysin erilaisista asioista kuin Viistokujalla olisi puhuttu. Missään ei näkynyt jälkeäkään taikuudesta, ei lehtiä, joissa kuvat liikkuivat, eikä missään ollut luutia. Se oli rauhoittavaa, varsinkin nyt, kun sota oli ohi ja hän oli saanut Harryn vihdoin omakseen.
Mutta velhomaailmassa sodan jäljet näkyivät vielä vuodenkin jälkeen. Hän oli käynyt koulunsa loppuun ja Harry opiskeli auroriopistossa, kaikki oli kunnossa heidän kohdallaan, kun muu maailma oli vasta parantumassa ja nousemassa jaloilleen. Hän oli eniten huolissaan Georgesta, veljestään, joka oli muuttunut mykäksi Fredin kuoleman jälkeen. Weasleyn Welhowitsit oli ainoa asia, mikä piti Georgen kasassa, muuten tämä olisi ollut valmis itsemurhaan. Ginny ei vain tiennyt, kuinka voisi auttaa. Frediä ei toisi enää mikään takaisin.
Kävely jästinä oli selvittänyt hänen ajatuksiaan ja kohta olisi aika lähteä kotiin päin. Kotiin Harryn luo, heillä oli vielä aikaa ennen kuin koulut alkaisivat ja hän alkaisi opiskelemaan. Kodin ajatteleminen sai Ginnyn kiihdyttämään vauhtia, mutta katu oli liian täynnä ihmisiä ja poikia, jotka ajoivat holtittomasti pyörillään. Yksi poika tönäisi vahingossa hänen takanansa ollutta naista, joka aiheutti ketjureaktion osumalla Ginnyyn, joka kaatui päin lyhtypylvästä ja löi päänsä. Siniset silmät olivat hänen viimeinen muistikuvansa ennen tajunnan menettämistä.
Hän heräsi kovasta sängystä hämärässä huoneessa. Hän ei tiennyt miten oli joutunut sinne. Hänellä ei ollut muistikuvaa mistään. Huoneessa oli joku toinen, tämä istui tuolilla ja tuijotti häntä. Mies nousi tuolista ja venytteli hetken ennen kuin tuli hänen luokseen.
"Sinä heräsit. Se on hyvä merkki", mies tuumasi.
"Mikä on hyvä merkki? Missä minä olen?" Hän yritti nousta istumaan, mutta päätä vihlaisi niin, että hänen täytyi luopua yrityksestä.
"Se, että heräsit. Olet ollut tajuttomana pari päivää, sinulla on aivotärähdys ja ehkä jotain muuta. Olet sairaalassa, ellei se ole tullut jo selväksi", miehen hiukset olivat mustat ja hänen silmänsä siniset. "Minä toin sinut tänne."
"Mitä minulle tapahtui?" hän yritti muistella.
"Pääsi osui lyhtypylvääseen, etkö todellakaan muista?" Mies ei ollut ollenkaan ihmeissään.
"En, itse asiassa. Kuka sinä olet?"
"John, sinä?"
"En muista, kaikki on hämärän peitossa", hän katsoi tarkemmin Johnia. "Tiedätkö sinä minun nimeäni?"
"En, mutta annetaan sinulle nimeksi Emily siihen asti, kunnes muistat oman nimesi" John keksi ja hymyili leveästi paljastaen valkoiset hampaansa.
Koko sen ajan, jonka Emily joutui olemaan sairaalassa, John kävi katsomassa häntä. He juttelivat kaikesta ja John pikku hiljaa rakastui tuohon punapäiseen, erittäin temperamenttiseen naiseen. Nuori lääketieteen opiskelija hankki naiselle, jonka ikää tai kotipaikkaa ei kukaan tiennyt, asunnon ja työpaikan.