Yksinäisyys
Surullinen pianon ääni kaikui hiljaisessa suuressa talossa. Se kulkeutui tyhjän talon pölyisiin huoneisiin, joissa ei ollut vuosiin asunut ketään. Vielä vuosia sitten talo oli ollut täynnä naurua ja iloisia sävelmiä. Aurinko oli paistanut jokaiseen huoneeseen lämpimästi ja joka pöydällä oli ollut tuoreita niittykukkia. Nyt talossa kuului vain pianon surullinen ääni, joka kaikui hiljaisuudessa.
Surullinen sävelmä kaikui kymmenissä tarpeettomissa huoneissa ja pölyn peittämässä tanssiaissalissa, jossa oli joskus kuulunut naurua, iloista musiikkia ja kenkien kopinaa ihmisten tanssiessa ympäriinsä. Ennen siellä oli loistanut lämmin kutsuva valo, joka oli saanut salin monet kristallikruunut välkkymään kuin timantit. Nyt tanssiaissali oli peittymässä hämähäkinseitteihin ja pimeyteen. Kristallikruunut olivat pudonneet ja särkyneet jo aikoja sitten.
Surullinen musiikki kulkeutui lähes kuihtuneeseen puutarhaan, joka oli joskus ollut täynnä kukkia ja hedelmäpuita. Vielä joskus aurinko oli paistanut lämpimästi pehmeälle nurmelle. Nyt maata peitti kuihtuneiden lehtien matto ja kuivuneet oksat, jotka katkeilivat jalkojen alla. Kauniit omenapuut olivat kuolleet jo kauan sitten. Niistä oli joskus saanut niin herkullisia omenoita.
Surullinen melodia kulki pitkin tyhjiä pimeitä käytäviä, joiden seiniä peittivät maalaukset. Eräässä taulussa oli vielä jäljellä mustat viikset, jotka pieni tyttö oli sille kerran piirtänyt. Tai siis tytöksi häntä oli luultu. Sekin muisto oli jotenkin niin onnellinen. Kun he kaikki olivat vielä olleet yhdessä tässä talossa, kaikki oli ollut niin onnellista.
Kuitenkin pölyn keskellä eräässä huoneessa soitti pianoa yksinäinen hahmo. Hänet oli jo kauan sitten jätetty yksin ja nyt kaikki vaikuttivat vihaavan häntä. Kukaan ei muistanut häntä. Enää vain hän asui yksin suuressa talossa, joka oli vähitellen katoamassa pimeyteen ja pölyyn. Tyhjässä talossa oli jäljellä enää yksi asia.
Muistot.