Author: ziggety-zag

Genre: drama, adventure

Pairing: Varsinaisesti ei ole, mutta Edward/Bella näyttelee silti määräävää osaa

Rating: PG-13

Disclaimer: Stephenie Meyer omistaa alkuperäisen idean ja hahmot, Rachel ja tämän ficin tarina ovat minun mielikuvitukseni tuotetta.

Warning: Sijoittuu Epäilyksen puoleenväliin, Rosalien tarinan jälkeen, mutta ennen Jasperin tarinaa. Pieniä spoilereita Epäilyksestä.

Summary: Cullenien perheeseen kuuluu vielä kahdeksas henkilö, Rachel (ja uskotelkaamme itsellemme, että hän on kuulunut siihen koko ajan). Hän on pysynyt Bellalle vieraana etäisenä, mutta haluaa nyt antaa hänelle mahdollisuuden tutustua itseensä, ja kertoo tälle oman tarinansa.

A/N: En yleensä ole itsekeksittyjen henkilöiden fani, mitä fan fictioniin tulee, mutta tarina tuli vahvasti mieleeni, halusin ehdottomasti kirjoittaa sen, mutta en voinut sovittaa sitä kenellekään jo olemassaolevalle hahmolle, joten minun piti luoda oma.

Ficci on hyvin pitkä (eikä se vielä ole edes valmis!), tiedän, mutta itse pidän pitkistä ficeistä ja haluan kertoa tarinan niin kuin sen omassa mielessäni näen, muuten en koe tekeväni hahmolle/tarinalle oikeutta.

Palautetta olisi aivan ihanaa saada (mikäli joku jaksaa tekstin loppuun asti lukea)!

Rachelin tarina, osa 1. ~ Jalkapuusta hirsipuuhun

Pohjustus: Rachel kuuluu Culleneiden perheeseen, on koko ajan ollut läsnä, mutta Bella ei silti tunne häntä, eikä tiedä hänestä juuri mitään. Virallisesti Rachel on Edwardin 20-vuotias isosisko, vampyyrina Rachel on Edwardia kolmekymmentä vuotta nuorempi. Rachel on kaunis kuten kaikki vampyyrit, hyvin pitkä ja hänellä on pitkät punertavat hiukset. Kykynään ihmiselämästä Rachel on tuonut hyvin voimakkaan itsekontrollointi.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tunsin jonkinlaisen déjá vu -ilmiön istuessani Edwardin huoneen sohvalla minulle melko vieraan naisvampyyrin istuessa minua vastapäätä. Tällä kertaa istuja ei ollut Rosalie, vaan Rachel. Tilanne oli silti hyvin samankaltainen, Edward oli jälleen metsästämässä, minä olin Culleneiden talossa ja olin juuri sulkeutunut Edwardin huoneeseen ajattelemaan, kun ovelle koputettiin ja sisälle astui Rachel, joka halusi keskustella kanssani. Olin kehottanut häntä istumaan, ja sen tehtyään hän oli kysynyt, olisiko minulla mitään sitä vastaan, jos tutustuisimme toisiimme paremmin.

"En tiedä, miten paljon Edward on minusta sinulle kertonut?" Rachel sanoi ja katsoi minua kysyvästi.

"Ei paljoakaan", minä vastasin. "Oikeastaan ainoastaan sen, että sinun… 'erikoisvahvuutesi' on voimakas itsekontrolli ja että sen ansiosta sinä osasit hillitä itsesi muuttumisesi jälkeen teistä kaikkein nopeinten."

Hän oli maininnut myös Rachelin olevan heti Carlislen jälkeen epätodennäköisin vampyyri, joka tässä talossa yrittäisi purra minua itsensä ravitsemistarkoituksessa. Sen sanominen ääneen ei kuitenkaan tuntunut kovin korrektilta - tai ehkäpä Rachel olisikin ottanut sen vain kehuna?

Rachel hymyili. "Edward kohteliaisuussääntöihinsä takertuneena on siis ollut hyvin suosiollinen minulle, ei mitenkään yllättävää. Mutta menneisyyteni, siitä hän ei siis ole kertonut sinulle mitään?"

Pudistin päätäni. "Ei. Edward kokisi kai tekevänsä väärin, jos kertoisi teidän yksityisasioistanne minulle."

"Niin, koska Edward näkee ne selvemmin kuin me muut", Rachel sanoi viitaten Edwardin kykyyn lukea ajatuksia. "- katsoo hän tarkasti, mitä asioita levittelee ääneen. Jälleen sangen kohteliasta, mutta sinua kohtaan erinomaisen typerää. Miten sinä voit suunnitella elämää tai edes asumista meidän kanssamme, ellet edes tunne meitä? Menneisyytemme on olennainen osa sitä, mitä olemme nyt", Rachel sanoi rauhallisella, lähes hypnoottisella äänellään, katsoen minua koko ajan intensiivisesti silmiin. Kuten kaikkien vampyyrien, hänenkin kullanruskeissa silmissään tuntui olevan jotain, mikä veti puoleensa, ja hetken katsomisen jälkeen minusta jo tuntuisi, etten enää voisi irrottautua hänen silmistään.

"Minulla ei ole mitään sinua vastaan, Bella, ei ole koskaan ollutkaan, vaikka olen saattanut vaikuttaa hieman… etäiseltä. Siinä ei ole varsinaisesti ollut mitään henkilökohtaista, mutta kuten olet ehkä huomannut, me emme ole kovin suuressa vuorovaikutuksessa ympäristömme kanssa, vaan pysyttelemme omissa oloissamme. Ja vuosikymmenet samojen henkilöiden kanssa, ne saavat todennäköisesti sinutkin suhtautumaan hieman, sanokaamme, varauksellisesti, ulkopuolisiin."

Rachel hymyili edelleen, ja hänen hymynsä näytti kovin kauniilta. Kaikki vampyyrit olivat hyvin kauniita, mutta Rachelin hymystä saattoi arvata, että hymyillessään hän oli ollut ihmisenäkin hyvin sievä.

"Niin, minä oletan, että tulet elämään vuosikymmeniä meidän seurassamme, ja omasta puolestani minä haluan toivottaa sinut tervetulleeksi. Me emme tunne toisiamme vielä kovin hyvin, mutta sitä minä yritän nyt korjata tarjoutumalla kertomaan sinulle oman menneisyyteni."

"Miksi?" olisi tehnyt mieleni kysyä, koska jokin minussa kyseenalaisti hänen vilpittömyytensä, mutta en kuitenkaan sanonut sitä ääneen. Kysymys taisi kuitenkin näkyä kasvoiltani, sillä seuraavaksi Rachel sanoi:

"Edwardista on vuosien varrella tullut minulle hyvin tärkeä henkilö, ja sinä teet hänet onnellisemmaksi, kuin mitä minä olen ikinä hänet nähnyt. Siinä on minulle tarpeeksi syitä yrittää."

Hyväksyin tämän vastauksen. En odottanutkaan, että vain minun takiani.

"Mitä Edward siis on kertonut sinulle kyvyistäni?" Rachel kysyi seuraavaksi.

"No, siis, että sinä voit hillitä omia tunteitasi, ja esittää sellaisia tunteita, joita et tunne… Edward ei ole kertonut mitään kovin tarkasti", minä änkytin vastaukseksi.

Rachel nyökkäsi. "Kauniimpia sanoja minun kyvylleni ovat näytteleminen ja esiintyminen", hän hymähti. "Todellisempia sanoja ovat valehteleminen ja huijaaminen. Mutta sinä opit sen kyllä. Siis tuntemaan minut niin hyvin, että osaat erottaa, milloin minä valehtelen", Rachel lisäsi ja naurahti kysyvälle ilmeelleni.

"Enkä usko, että minulle tulee juuri syitä valehdella sinulle. En tee sitä perheelleni juurikaan. Edwardin kykykin tekisi siitä hyvin hankalaa. Mutta palatakseni asiaan, Edward ei siis ole kertonut sinulle, millä tavalla tämä kyky minulle tuli?"

"Ei", minä sanoin pudistaen jälleen päätäni.

"No, sen varaan minä tavallaan laskinkin ja siksi tulin luoksesi nyt, kun meillä on käsissämme runsaasti aikaa. Minä voin kertoa sinulle oman tarinani, alkaen vuosistani ihmisenä… jos sinä vain olet halukas kuulemaan?"

"Olen!" sanoin kiihkeästi, sillä se oli totta. Minua kiinnosti tietää, minkälainen ihminen Rachel oli ollut, ja miten hän oli päätynyt vampyyriksi, miten muutos oli tapahtunut. Tiedonhaluani - tai tässä tapauksessa ehkä janoani - lisäsi se, että oma muutoksenhetkeni oli jo niin lähellä.

"Minä olen suhteellisen nuori vampyyri, vasta kuusikymmenvuotias, en ole elänyt vielä edes yli ihmisiän… Ihmiselämääni minä taas ehdin elää useammankin elämän verran, vaikka kuolin kaksi viikkoa ennen kahdettakymmenettä syntymäpäivääni. Minun ihmiselämäni oli täysin erilaista kuin sinun, erilaista kuin muiden tämän talon asukkaiden, erilaisempaa kuin mitä useimpien siihen aikaan…

Mutta aloitan alusta. Vuonna 1928 minä synnyin esikoisena pieneen kylään ison kaupungin kupeeseen, hyvin vaatimattomaan perheeseen, ja vaatimattomalla minä tarkoitan nyt köyhää. Olin ensimmäinen kuudesta tyttärestä, jotka vanhempani saivat. Silloin ajat olivat hyvin toisenlaiset kuin nyt. Kaikesta oli pulaa, äitimme oli sairaanloinen, joten taloudenhoito ja sisaruksista huolehtiminen jäivät vanhimpana lapsena paljolti minun kontolleni. Isämme teki kahta työtä, mutta rahamme eivät silti tahtoneet riittää, vaan näimme enemmän tai vähemmän nälkää. Äidin virkaa hoitaessani minä tunsin vastuuta perheen ruokkimisesta. Pelkäsin nuorimpien sisaruksieni kehityksen olevan vaarassa heidän ollessaan niin aliravittuja, mutta kotona oli niin paljon tehtävää, etten voinut ottaa itselleni työtä saadakseni meille lisää rahaa. Joten minä tein sen ainoan, mitä siinä tilanteessa keksin, ja opettelin varastamaan", Rachel sanoi, ja kohautti olkiaan. "Nähdäkseni se oli minun ainoa vaihtoehtoni silloin, enkä minä millään tavalla tuntenut syyllisyyttä siitä niinä päivinä, jolloin meillä muutoin ei olisi ollut tarjolla ruokaa lainkaan.

Minä olin silloin melko sievä, ja olin aina ollut ikäistäni pidempi ja hieman vanhemman näköinen - ehkäpä vastuunkanto vanhensi minua - ja kauppiaat tunsivat minut, koska hoidin kaikki perheeni asiat, eivätkä ihmetelleet, jos tulin heidän luokseen juttelemaan, vaikken mitään ostanutkaan. He tiesivät perheeni tilanteen. Ajattelin aina, etteivät he epäilleet minua, koska olin niin sievä ja kohteliaspuheinen, mutta jälkeenpäin olen tajunnut, että ehkäpä he vain säälivät minua.

Pihistelin ruokaa ja muuta tarpeellista tavaraa sieltä täältä, opin jo hyvin nuorena ovelaksi ja ketteräksi, ja hyödynsin siskojani usein hämäyksenä tai vahteina. Vanhemmat eivät koskaan kyselleet ruuan alkuperästä, olivat vain kiitollisia, kun sitä oli tarjolla - edes hieman, koska en kerralla voinut viedä mitään isoja määriä. Eivät vanhempani halunneet tietää, että pakottivat vanhimman tyttärensä varastamaan, joten he uskoivat hatarat selitykseni, vaikka varmasti näkivätkin niiden läpi."

Puhuessaan Rachel oli alkanut katsoa minusta hieman ohi, mutta tuskin hän siinä, minne katsoi, näki Edwardin huoneen seinää, vaan lapsuutensa maisemat. Mutta yhtäkkiä hän keskeytti rauhallisen puheensa, ja katsoi terävästi minuun.

"Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää, että lapsuudestani asti minä olen ollut vain pelkkä kurja varas?"

En hätkähtänyt kysymystä. Minun mielestäni Rachelin tekoa oli hyvin helppoa ymmärtää. "Sinä teit sen perheesi eteen", minä vastasin heti.

Rachel katsoi minua hetken, tutkimaton ilme omilla kasvoillaan, sitten hän nyökkäsi.

"Niin minä tein. Mutta pyhittääkö tarkoitus keinot? Saako oman perheensä suojelemiseksi tehdä vaikkapa murhan?" Odottelematta vastausta kysymyksilleen Rachel jatkoi omaa tarinansa.

"Tätä asiaa minä korostan nyt paljon, Bella, sinun pitää ymmärtää, että ajat silloin todellakin olivat hyvin erilaiset kuin nyt. Se, mitä vanhempani silloin tekivät, ei ollut siihen aikaan mitenkään harvinaista niissä perheissä, joiden varallisuusluokka oli sama kuin omamme, eli köyhä kuin kirkon rotta. Emme omistaneet edes sitä vetoisaa yhden huoneen hökkeliä, jonka katto vuoti ja jossa asuimme." Rachel huokaisi.

Hänen katseensa oli siirtynyt taas minusta kohti seinää. "Niin, minun äitini oli paljon sairaana, ja kaksi nuorinta siskoani sairastuivat myös. Heidän parantamisekseen olisi tarvittu sekä lääkkeitä että lääkäriä, mutta kumpaankaan meillä ei ollut varaa. Isämme työskenteli ankarasti, tuskin näimme häntä kotona lainkaan, mutta se ei riittänyt. Minä olin juuri silloin täyttänyt neljätoista, mutta edelleenkin olin ikäistäni pidempi ja näytin vanhemmalta… Ja minä osasin tehdä hyvin taloustöitä, olinhan jo vuosia pyörittänyt kotiamme yhdessä vanhimpien sisarusteni kanssa. Ja siihen aikaan rikkaat ottivat mielellään nuoria tyttöjä palvelusväekseen. Joten minun vanhempani myivät minut."

Minä katsoin Rachelia silmät järkytyksestä suurina. Heidän tilanteensa oli ollut hyvin tukala, mutta tuntui silti hyvin hankalalta ajatella, että vanhemmat olivat valmiita luopumaan lapsestaan pelastaakseen toiset.

Rachelin katse pysyi edelleen seinässä, mutta hän kohautti uudelleen olkiaan. "En minä olisi halunnut lähteä, mutta miten olisin voinut väittää vastaan, jos sillä saatettiin pelastaa pikkusiskojeni ja äitini henki? Minut myytiin kaupunkiin, suureen valkoiseen kartanoon, jossa rikas kartanonherra asui yhdessä vaimonsa, tyttärensä ja lukuisan palvelusväkensä kanssa. Ja käytännössä minun myymiseni tarkoitti, että minä en ollut vain töissä siellä, vaan minä olin heidän omaisuuttaan. Vapauduin sopimuksesta ainoastaan, mikäli joku ostaisi vapauteni."

"Kuin orja", karkasi minun suustani. Rachel katsoi minua pitkään.

"Niin, niin minäkin sen ajattelin. Minua raivostutti ajatus siitä, että olisin jonkun toisen omaisuutta, jonkun toisen komenneltavissa. Salasin kuitenkin raivoni vanhemmiltani, he yrittivät kuitenkin vain tehdä sen, mikä oli oikein, eivätkä niissä oloissa pystyneet sen parempaan.

Minä menin kartanoon, mutta en kuitenkaan viihtynyt siellä pitkään. Puolessa vuodessa ehdin hankkiutua niin hyvin talonväen suosioon, ettei kukaan aluksi ihmetellyt, miksi yhtenä päivänä menin rouvan huoneeseen pyykkejä hakemaan ja miksi sitten kävin talleilla hakemassa neidin hevosen satuloituna, vaikka neiti ei ollut kotonakaan. Sitten, kun alettiin ihmetellä, miksi rouvan korulipas oli tyhjä ja neidin hevonen poissa pilttuustaan, olin minä jo sieltä kaukana."

Katselin Rachelin kasvoja, ja hämmästyksekseni minusta näytti siltä, kuin hän olisi yrittänyt pidätellä naurua.

"Usko pois, minä kadun paljon enemmän niiden kauppiasparkojen huijaamista ja heiltä leivän viemistä, kuin sitä että vein siltä sakilta sen hevosen ja ne korut. Ne ihmiset, he olivat kerta kaikkiaan kammottavia! Turhamaisia nirppanokkia, jotka kuvittelivat suuren määrän rahaa antavan heille oikeuden kohdella toisia ihmisiä aivan miten tahansa. Minä inhosin itseäni, kun jouduin mielistelemään heitä niin monta kertaa.

Jouduin tukahduttamaan oman raivoni, että välillä minusta tuntui, että räjähtäisin - mutta minä kestin sen, kaikesta huolimatta. Kehityin ovelaksi ja taitavaksi teeskentelijäksi, ja niistä taidoista oli minulle kovasti hyötyä ulkona vapaudessa." Rachelin huulille levisi nyt nautinnollinen hymy. "Vapaus. Se sana maistuu vieläkin hyvältä suussani. Ensimmäistä kertaa minä olin silloin todella vapaa. Ensimmäistä kertaa olin myös ollut täysin vastuuton, ja sekin tuntui hyvältä, koska tiesin, ettei kenenkään muun tarvitsisi kärsiä minun vastuuttomuudestani. Olin vastuussa vain itsestäni ja vain itselleni.

Kotiin en voinut enää palata, koska sieltä minut olisi heti löydetty - varmasti minua etsittiin, vaikka en koskaan jäänyt kiinni. Olin saanut kartanoon joitakin kirjeitä kotoani, ja minua hieman suretti, ettei minulla enää ollut keinoa kuulla heistä, mutta jotain oli uhrattava. He tiesivät, että minä olin hengissä, koska päästyäni toiseen suureen kaupunkiin ja saatuani korut myydyksi, lähetin saaduista rahoista suuren summan heille.

En minä ollut vanhemmilleni mistään katkera, kuten sanoin, he kuitenkin yrittivät parhaansa. Lähetin rahaa heille tulevaisuudessakin, aina, kun onnistuin saamaan sitä käsiini yhtään suurempia summia.

Niin alkoi minun elämäni kiertolaisena. Myin korut, myin hevosen, hankin toisen hevosen, vaeltelin siellä ja täällä, en pysähtynyt minnekään. Halusin nähdä ja kokea kaiken, halusin nähdä ja kokea maailman. Kun rahat loppuivat, minä varastin ruokaa, tein töitä siivoojana, lastenhoitajana, laivanlastaajana, esiintyjänä - mitä vain milloinkin. Usein nukuin taivasalla, sillä tähtitaivas oli mielestäni paras katto ja avara niitty paras patja, mutta jos kaipasin pehmeää sänkyä ja sisätiloja, saatoin hankkia itselleni jostakin leningin, laittaa hiukseni ja esiintyä aatelisena, jolloin oli helppoa saada varakkaat miehet tarjoamaan minulle ateria ja yösija.

Minä elin kiertolaisena, kulkurina, minä nautin siitä elämäntavasta. Se oli sekalaista aikaa, alkuun se oli ainoastaan hauskaa ja ihanaa vapaudesta nauttimista, mutta asiat tekivät, kuten niillä on tapana, lopulta mutkistuivat. Mukaan tuli myös hankaluuksia, pelkoa ja väkivaltaa, kodittomana kun olin. Tuli aika jolloin minun piti opetella tappelemaan pitääkseni puoleni, ja välillä naamaani rumensivat mustelmat. Mutta sellaista elämä vain oli, minä hyväksyin sen, ja jatkoin liikkumista sinne tänne, vuosien kuluessa aloin kuitenkin pysytellä yhdessä paikassa pidempiä jaksoja."

Rachelin ääni, jonka olin aina siihen asti kuullut rauhallisena ja tasaisena, oli nyt kohonnut ja siihen oli tullut uusi, innostuneempi sävy. Vaikka minusta tuntui hankalalta ymmärtää tuollaista tapaa elää - se tuntui turhankin levottomalta ja vaaralliselta - se tuntui olevan Rachelille täynnä hyviä muistoja. Tietyllä tavalla tunsin kuitenkin pientä ihailua Rachelin valintaa kohtaan, joka nyt oli unohtunut hetkeksi omiin muistoihinsa ja tuijotti mykkänä seinää - vaan ykskaks hän käänsi kasvonsa niin nopeasti minuun päin, etten edes ehtinyt havaita niiden liikettä. Hätkähdin.

"Noista vuosista minulla olisi monia kymmeniä tarinoita kerrottavanani, mutta Edward ehtisi palata jo paljon ennen kuin ehtisin niiden loppuun, ja koska sinun pitää arvatenkin ehtiä vielä nukkumaan tänä yönä, ja on vielä asioita jotka haluaisin sinulle kertoa, niin sopiiko, jos siirryn suoraan siihen, kun ensi kertaa tapasin Carlislen?" Rachel kysyi. Nyt hänen äänensä muistutti jo normaalia.

Minä nyökkäsin.

Rachel sulki hetkeksi silmänsä, kuin olisi koettanut palauttaa mieleensä sen hetken. Olihan siitä jo yli kuusikymmentä vuotta aikaa. "Olin silloin yhdeksäntoistavuotias, ja ollut juuri yhdessä tappelussa. Olin kehittynyt kohtalaisen hyväksi pitämään puoleni, mutta minut oli paiskattu maahan, ja olin siinä murtanut ranteeni. Kannattelin sitä toisella kädelläni, se oli vääntyneenä omituisessa asennossa. Alkoi hämärtää, minä olin hyvin väsynyt, sairaalaan oli kilometrien matka, se sijaitsi kokonaan kaupungin toisella laidalla, mutta sinne minä nyt kuitenkin olin matkalla, sillä ranteeseeni koski.

Olin kulkemassa yhden kujan läpi, ja siellä Carlisle käveli yksin minua vastaan. Hän asettui minun eteeni, tukkien minulta kulkureittini. 'Ikävännäköinen ranne sinulla', hän sanoi minulle aivan ystävällisesti, mutta siinä vaiheessa minä olin kulkenut kujilla jo niin kauan, että olin oppinut miten tuonkaltaisiin piti suhtautua, kuulostivat he sitten miten ystävällisiltä hyvänsä", Rachel piti puheessaan tauon ja laski nyt ensi kertaa katseensa alas syliinsä, ja huokaisi nyt niin syvään, että hänen olkapäänsä vavahtelivat. "Kun muut myöhemmin kuulivat minun vastaukseni, Edward nauroi niin että meinasi katketa, Emmett, Jasper ja Alice samoin... Minusta tuntuu että Esmekin nauroi salaa... Rosalie yritti alkuun hillitä itsensä... Mutta mistä ihmeestä minä olisin silloin tiennyt, mikä Carlisle oli?" Rachel mutisi itsekseen. Sitten hän kohotti päänsä, katsoi minua silmiin ja kertoi: "Joten minä onneton menin sanomaan hänelle: 'Niin on kohta sinun naamasikin, jos et poistu edestäni.'"

Olisin antanut sillä hetkellä paljon, jos minulla olisi ollut Rachelin kyky hillitä itseni, tai jospa vaikka Jasper olisi ollut paikalla käyttämässä omaa rauhoittavaa kykyään. Sillä ehkä olisin voinut estää omia suupieliäni nykimästä.

"Naura vain", Rachel sanoi rauhallisesti.

Purskahdin heti luvan saatuani raikuvaan nauruun.

"Juuri tämän takia on hyvä, että olemme nyt kaksin", Rachel tuumasi. "Edwardilla ja Emmetillä on paha tapa reagoida asiaan edelleen noin, vaikka he ovat kuulleet tämän tarinan jo kymmeniä kertoja. Heistä se on joka kerta yhtä hauskaa."

Rachel kallisti päätään. "Jasperistakin se varmaan on, mutta hän sentään osaa hillitä itsensä."

Minulta meni pidemmän aikaa, että pystyin siihen.

"Miten Carlisle?" minä yskäisin lopulta, kun minusta tuntui, ettei uusi naurunpurskahdus enää vaaninut.

"Piti pokkansa, kuinkas muuten. Ei millään lailla osoittanut, että yhdellä käden heilautuksella olisi voinut paiskata minut seinään, ja siinä minulla olisi murtunut paljon muutakin kuin pelkkä ranne. Ei, hän jatkoi ystävällistä hymyään, esitteli itsensä kohteliaasti sairaalan lääkäri Carlisle Culleniksi, ja että jos minä haluaisin, hän voisi vilkaista minun kättäni. Ja koska sairaalaan oli niin pitkä matka, ja hän asui siinä ihan kulman takana, hän kutsui minut kotiinsa", Rachel kertoi, ja hänen katseensa lipui taas takaisin seinään. Minä otin sohvalla paremman kuunteluasennon. "Tiesin, ettei häntä ollut järkevää uskoa, mutta jokin hänessä oli sellaista, mikä sai minut luottamaan häneen."

Minua hymyilytti. Vampyyrien vetovoima…

"Ja mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Yö oli tulossa, enkä minä mielelläni liikkunut yksin niillä kujilla käsi murtuneena. Sairaalaan oli, kuten Carlislekin oli todennut, turhan pitkä matka, ja minua edelleenkin väsytti ja ranteeseeni sattui edelleen. Joten minä otin vastaan hänen kutsunsa, ja menimme hänen luokseen. Silloin tapasin ensikertaa Esmen. Edward ja Rosalie eivät olleet silloin kotona, ja muita ei perheeseen siihen aikaan vielä kuulunutkaan. Carlisle katsoi kättäni, kuten oli luvannut, laittoi sen kipsiin ja antoi lääkettä kipuihin. He molemmat olivat hyvin ystävällisiä, ja tarjosivat minulle yösijaa luonaan.

Siinä vaiheessa arvelin, että jos he olisivat aikoneet tehdä minulle pahaa, heillä olisi ollut siihen jo tilaisuutensa, joten hyväksyin senkin tarjouksen. Esme sijasi minulle vuoteen sohvalle. Ennen nukahtamistani muistan ihmetelleeni heidän ystävällisyyttään ventovierasta ihmistä kohtaan - ja sitä, etteivät he tarjonneet minulle ruokaa", Rachel hymyili. "Enhän minä tiennyt, ettei talossa ollut mitään ihmisruuaksi kelpaavaa. Mutta aamulla oli. Esme oli kiirehtinyt torille ennen heräämistäni, ostamaan minulle aamiaista.

Pidin Esmestä heti, oikeastaan pidin heistä molemmista. He olivat niin miellyttäviä ja ystävällisiä, eikä heidän käytöksensä silti tuntunut teeskennellyltä. Ja he olivat epätavallisen… kauniita. Heissä oli jotain, mikä veti minua puoleensa. Jos he olisivat olleet rikkaita, olisin voinut tarjoutua heidän palvelustytökseen", Rachel naurahti. "Mutta niin ei ollut, ja iltapäivällä minä lähdin. Carlisle ei suostunut ottamaan maksua minun käteni hoidosta - mikä oli hyvä, koska ei minulla silloin tainnut olla yhtään rahaakaan - ja lähtiessäni he molemmat kehottivat minua palaamaan heidän luokseen, mikäli joutuisin pulaan. Ehkäpä he jo silloin vaistosivat minusta jotain…

Seuraavan kerran kuitenkin tapasin heidät vasta vuoden kuluttua, ja sinä aikana minulle oli ehtinyt tapahtua jo niin paljon, että olin lähes unohtanut heidät. Olin ollut pitkään eräässä toisessa kaupungissa, mutta sitten palasin takaisin. Ja tietenkin minä silloin jouduin siihen Esmen ja Carlislen ennustamaan pulaan." Rachel irvisti. "Olin edellisellä kerralla siinä kaupungissa ärsyttänyt yhtä silmäätekevää miestä, hyvin rikasta ja vaikutusvaltaista. En silloin tiennyt hänen asemaansa siinä kaupungissa, ainoastaan sen, mitä hän teki."

Vihainen sihahdus karkasi Rachelin hampaiden välistä, vaikka hänen kasvonsa pysyivätkin tyyninä. "Sanonpa vain, että hän tuhosi silloin useamman nuoren tytön elämän. Minä järjestin hänelle siitä hyvänsä pientä kiusaa, mutta en läheskään sitä, mitä hän olisi ansainnut. Tiesin hänen olevan minulle vihainen ja muistin hänen vannoneen minulle kostoa, mutta en ottanut sitä tosissani, enkä arvannut että hän olisi minulle niin suureksi vaaraksi. Se oli kohtalokas erehdys. Hän järjesti minut koko ihmiselämäni suurimpaan pulaan, ja minä olin siihen asti kokenut kaikenlaisesta. Ilman Esmeä ja Carlislea…" Rachel pudisti päätään.

"Minä siis palasin. Luotin omiin kykyihini ehkä jo liiaksi, olinhan selvinnyt niiden avulla jo niin kauan, ja niin monta vuotta, miksi ihmeessä en nyt muka olisi selvinnyt? En osannut aavistaa mitään vaaraa. Ylpeys oli minun suurin syntini, olin antanut sen nousta päähäni, kuten sen kartanonväen päähän oli noussut varakkuus.

Se mies näki minun palanneen, ja vanha viha kuohahti hänessä. Minun koko olemassaoloni loukkasi häntä, joten hän päätti tehdä minun olemassaolostani lopun. Hän meni poliisien luo, lahjoi heidät ja poliisit pidättivät minut, koska olin muka varastanut häneltä ja uhannut hänen henkeään veitsellä. Olin siihen aikaan toki varas, sitä en kiellä, mutta en ollut koskenutkaan niihin turkiksiin, timanttikoruihin ja kristalleihin, jotka olin muka vienyt häneltä, enkä ollut ikinä uhkaillut häntä millään, kunpa olisinkin! Mutta kukapa minua olisi uskonut, pelkkää maantienkiertäjää? Minut vietiin oikeuden eteen, ja kaipa mies oli lahjonut tuomarinkin, koska rangaistukseni oli kaikista ankarin, kuolemantuomio hirttämällä."

Minä katsoin Rachelia silmät kauhusta selälläni. Pelkkä ajatuskin Rachelin ruumiista keinumassa - ei, minä en halunnut ajatella sitä.

"Tuomiotani ei pantu täytäntöön heti - kaipa minun haluttiin ensin kärsivän - vaan minut paiskattiin kuukaudeksi selliin. Se oli kivestä ja kaltereista kasattu kellari, jossa oli hyytävän kylmää ja kosteaa päivisinkin, vilustuin siellä ensimmäisenä yönä ja tilani meni vain pahemmaksi. Entuudestaan olin jo hoikka, mutta siellä laihduin luurangoksi, ruoakseni kun sain vain vähän vettä ja leipää.

Kuukauden viruin siinä sellissä, mutta kun pääsin sieltä pois, aloin kaivata pian takaisin sinne. Kun hirttämiseeni oli vielä viikko aikaa, siirrettiin minut sellistäni toriaukiolle, ja kytkettiin käsistäni ja kaulastani kiinni jalkapuuhun. Minut laitettiin näytteille ihmisten eteen, esimerkiksi siitä, mitä tapahtui niille, jotka rikkoivat lakia, miten käy rikollisille. Siinä minä kyyhötin kuusi pitkää päivää ja yötä kykenemättä liikkumaan, ihmisten pilkattavana, heidän sylkiessä päälleni ja heitellen minua jätteillä ja kivillä. Olin kansanhuvia. Paikallaan olo pakotti ruumiinjäseniäni, pakotus poltti, mutta vaihtui kylmän yön tullessa täyteen tunnottomuuteen, enkä tiennyt kumpi oli pahempi. Olin äärimmäisen heikko, kurkustani tuli tuskin enää ääntä, ja sitä vähää ääntä yritin käyttää anelemalla, että joku olisi tuonut minulle hieman vettä - minua juotettiin vain kerran päivässä, enkä silloinkaan saanut tarpeeksi juodakseni. Pieni leipäpala heitettiin eteeni noin joka toinen päivä, jos sitäkään muistettiin.

Kukaan ei koskaan kuitenkaan reagoinut pyyntöihini, eivät edes ne, jotka tunsivat minut. Rikollisen auttaminen oli rangaistava teko, ja he pelkäsivät liikaa joutuvansa itse tilalleni, joten he kulkivat vain muiden mukana ohi. Keuhkoihini koski yskimisestä ja tiesin minulle nousseen kovan kuumeen, heikkenin päivä päivältä, ja rukoilin, että joku päästäisi minut kärsimyksistäni, että kuudes päivä jo tulisi ja saisin kuolla. Kaikki se raivo, jota olin aluksi tuntenut, oli kadonnut, ja se pienen pieni toivon kipinä, joka minulla oli aluksi ollut, että jotenkin voisin selvitä tästä, oli kuollut. Ensimmäistä kertaa, minä olin luovuttanut.

Osan ajasta olin tajuton. Silloin kun en ollut, päässäni pyöri ajatus: olinko minä ansainnut tämän? Oliko tämä vain oikeutettu rangaistus kaikista minun teoistani? Mutta aina minä päädyin samaan vastaukseen: en ollut paha.

Kaikesta tekemästäni huolimatta, minä en ollut paha. Olin pyrkinyt elämään kuitenkin niin, etten vahingoittanut toisia, en koskaan ollut vienyt muuta kuin niiltä, joilla oli siihen varaa. En valheillani ollut koskaan satuttanut toisia ihmisiä, en ainakaan tieten tahtoen, enkä koskaan ollut fyysisesti satuttanut ketään ihmistä, muuta kuin omaksi puolustuksekseni. Olin jättänyt perheeni, mutta se ei alun perin ollut minun valintani, ja olin pyrkinyt turvaamaan heidän hyvinvointinsa lähettämällä heille rahaa aina kun voin. Ei. Minä olin huijari, varas, valehtelija ja teeskentelijä, mutta paha en mielestäni ollut. Enkä minä ollut ansainnut sellaista loppua.

Lopulta tuli kuudes yö. Seuraavana päivänä kellon lyödessä kaksitoista, oli minut määrä hirttää keskellä sitä toria. Olin hereillä, ja mikä vielä ikävämpää, omasta mielestäni, tajuissani, joten mikään ei pitänyt kuumeen sekoittamia ajatuksiani poissa seuraavasta päivästä. Toisaalta minä jo odotin sitä, halusinhan sen kärsimyksen menevän ohi, mutta silti, olin kauhuissani. En minä silti kuitenkaan halunnut kuolla, enkä etenkään tuomittuna rikoksesta, jota en ollut tehnyt. Ja juuri silloin, hän kulki torin poikki."

Olin niin uppoutunut Rachelin tarinaan, että olin huomaamattani lähes lakannut hengittämästä ja upottanut kynteni syvälle sohvan kankaaseen. Katselin Rachelia jännittyneenä, keskittyen hänen jokaiseen sanaansa.

"Vaikka oli jo aamuyö. En aluksi pystynyt näkemään häntä, koska kasvoni olivat alaspäin, enkä pystynyt juurikaan kohottamaan päätäni, mutta vaikka olisin pystynytkin, eikä jalkapuu olisi estänyt sitä, tuskin olisin jaksanut välittää. Jo niin monet askeleet olivat menneet ohi pysähtymättä. Mikään ei antanut aihetta minulle uskoa, että nämä olisivat poikkeus. Sitten kuulin hänen äänensä: 'Voi sinua lapsi parkaa!'"

Silmäni suurentuivat. "Esme?" minä sanoin hölmistyneenä. Rachel osasi matkia häntä täydellisesti. Olin automaattisesti ajatellut, että Carlisle oli se, joka oli löytänyt hänet, kuten kaikki muutkin… Paitsi Emmetin. Jasperin. Alicen. Oikeastaan oli ollut melko lyhytnäköistä ajatella niin.

Rachelin kasvoja syttyi koristamaan jälleen pieni hymy.

"Esme", hän sanoi lähes hellästi. "Siinä hän ykskaks oli minun vierelläni, vaikka olisin voinut vannoa, että hänen askeleensa vain sekunti sitten olivat kuuluneet aivan torin toiselta laidalta…

Esme juotti minulle vettä ämpäristä, joka kidutukseksi oli jätetty täytenä eteeni, ja minä join joka pisaran, vaikka kurkkuni olikin jo niin kipeä, että sillä hädin tuskin pystyi nielemään. Hän levitti takkinsa minun päälleni, mikä oli melko hyödytöntä jalkapuun ollessa tiellä, mutta arvostin elettä. Hän ei pelännyt. Se oli ensimmäinen asia mitä hänestä ajattelin, hän ei pelännyt.

Torin toisella laidalla oli kaivo, sieltä hän kävi hakemassa lisää vettä ja juotti sen sitten minulle. Sen jälkeen pystyin jo hieman puhumaan. 'Tällaiseen pulaan minä sitten jouduin', minä kähisin, muistaen edellisen keskustelumme. 'En voinut palata luoksenne, mutta tästä pulasta tuskin tekään olisitte kyenneet minua pelastamaan.'

Esme kosketti minun kuumeesta hohkavia kasvojani, ja muistan yhä, miten hyvältä hänen viileä kosketuksensa tuntui minun ihollani. Kukaan ei ollut aikoihin koskettanut minua sillä tavalla, niin hellästi… niin äidillisesti. Se sai jonkin repeämään minun sisälläni, se kaikki oli minulle liikaa, hänen ystävällisyytensä, hänen surullinen, huolestunut katseensa, hänen kosketuksensa. Tieto minun kuolemastani, kurja oloni, että minut hirtettäisiin huomenna. Minä purskahdin itkuun, suuriin riipiviin nyyhkytyksiin, jotka koskivat keuhkoihini. En ollut itkenyt kertaakaan sen jälkeen, kun olin täyttänyt kuuden ja joutunut ottamaan äitini vastuun. En itkenyt silloin, kun jouduin kartanoon, en itkenyt silloin kun minulta oli murtunut jotain, en silloin kun kuulin tuomioni, en sellissäni… mutta minä itkin nyt.

'Minä en… tehnyt… Hän lavasti… minut… Huomenna… hirtetään… Minä kuolen!' Minä onnistuin vaikeroimaan nyyhkytykseni seasta Esmelle, joka yhä katseli minua, silitti hiljaa hiuksiani, kosketteli kasvojani, pyyhki sormilla kyyneleitäni. Enkä minä välittänyt tippaakaan siitä, että hänen sormensa olivat jäätävän kylmät tai että hän oli käytännössä minulle ventovieras. Vaikka hän oli ventovieras, hän oli ollut minulle kerran ystävällinen ja ottanut minut kotiinsa, ja nyt hän oli pysähtynyt luokseni, vaikka kaikki muut olivat kulkeneet ohitse. Vapauden ja kuoleman lisäksi minä olin siinä kiinni ollessani halunnut vain, että joku olisi välittänyt siitä, miten minulle käy. Että joku olisi välittänyt minusta. Ja minä sain sen jonkun. Se joku oli Esme."

Rachelin puheesta kuulsi syvä kunnioitus Esmeä kohtaan.

"Hän odotti hetken, että minun itkuni olisi loppunut, mutta nyt kun olin aloittanut, en kyennyt enää lopettamaan. Joten hän kumartui niin, että minä näin hänen kasvonsa, katsoi minua silmiin ja sanoi: 'Minä en jätä sinua.' Sitten hän hymyili minulle lempeää hymyään. En kerta kaikkiaan ymmärtänyt sitä mitä hän sanoi, eihän siinä ollut mitään järkeä, eihän se asia ollut hänen vallassaan. Mutta juuri kun aukaisin suuni sanoakseni hänelle, katosivat hänen kasvonsa edestäni, niin nopeasti, etten ehtinyt edes tajuta, ja samassa kuulin murtuvan puun rusahduksen.

Seuraavaksi tajusin, ettei mikään enää painanut olkapäitäni. Tunnoton ruumiini tajusi vapautensa minua ennen, ja petti altani. Olin ollut liian kauan liikkumatta, veri ei enää kiertänyt. Jos olisin ollut yksin ja jalkapuu olisi jostain syystä auennut, en olisi silti kyennyt pakenemaan.

Mutta nyt sillä ei ollut mitään väliä, juuri kun aloin ymmärtää mitä oli tapahtunut, minut nostettiin ilmaan ja seuraavaksi katsoin Esmen kasvoja vain muutaman sentin päässä omistani. Hän piteli minua sylissään ja katseli ystävällisesti hymyillen. Minä olin Esmeä pidempi, hän oli pieni ja hento ja vaikka minä olinkin laihtunut olemattomiin, ei hänen silti olisi pitänyt jaksaa kannatella painoani, joten siinä ei ollut mitään järkeä, puhumattakaan siitä, että jalkapuu oli jotenkin sortunut pois päältäni. Itkuni oli lakannut, ja Esme pyyhki jäljelle jääneet kyyneleet kasvoiltani.

'Anna minun huolehtia sinusta', hän sanoi. Sitten hän pyrähti juoksuun, painaen minut tiiviisti rintaansa vasten. En ymmärtänyt sitä, että liikuimme epätavallisen lujaa, en ymmärtänyt enää mitään. Oletin, että olin joko nukahtanut, vaipunut tajuttomaksi tai menettänyt järkeni, tuskin kuitenkaan kuollut, sillä taivas tämä tuskin kuitenkaan oli, eikä ainakaan helvetti. Jos olin nukahtanut, toivoin, etten koskaan heräisi. Jos tajuton, toivoin, etten palaisi tajuihini ennen kuolemaani, ja jos tämä oli hulluutta, toivoin sen pysyvän loppuun asti.

En tiennyt, minne Esme minua vei, eikä sillä ollut minulle väliä, enhän uskonut tämän enää olevan todellista. Maisemat vilisivät ympärilläni, mutta oletin sen johtuvan vain heikosta tilastani. Yhtäkkiä me kuitenkin pysähdyimme, olimme talon edessä, jota en heti tunnistanut heidän kodikseen. Se oli hyvin kaukana torista, joten en tajunnut miten saatoimme jo olla siellä, mutta enhän minä enää tajunnut mistään mitään. Esme kantoi minut ovesta sisään, läpi pimeän keittiön valoisaan olohuoneeseen. Kun silmäni tottuivat valoon, erotin huoneessa kaksi henkilöä. Toinen oli Carlisle, ja toinen oli nuorempi mies, erinäköinen kuin Carlisle mutta kuitenkin heissä oli jotain samaa. Se oli ensikertani kun näin Edwardin."

Edwardin nimen kohdalla minulta pääsi pieni henkäys.

"Edwardin katse sinkoili minusta Esmeen, kun hän yritti päästä selville sekavista ajatuksistamme. Esmekään ei ollut niin tyyni, kuin hän minusta ulkoapäin näytti.

'Rachel', Carlisle taas sanoi tunnistettuaan minut. 'Carlisle', minä yritin puolestani sanoa, mutta kurkustani lähti vain pieni kähähdys. Carlisle siirsi katseensa Esmeen. 'Hänet aiottiin hirttää huomenna', Esme kertoi, ja Carlisle kohotti kulmiaan. 'Häntä on pidetty nälässä ja janossa useita viikkoja, hän on virunut yöllä kylmissään ulkona. Hänellä on pahaksi edennyt keuhkokuume, ja hän on heikko, hyvin heikko. Hän ei selviäisi enää kauaa', Esme puhui kiihkeästi, katsoen Carlislea silmiin ja minusta tuntui, kuin hän olisi pyytänyt Carlislelta jotain. 'Hän on myös syytön tekoon, josta häntä syytetään.'"

Säpsähdin taas. Rachel osasi matkia ensiluokkaisesti myös Edwardin ääntä.

"Tuskin edes tajusin, mitä sohvalla edelleen istuva nuori mies oli sanonut. En tajunnut ihmetellä, mistä hän sen tiesi, vaikka hän tietenkin oli lukenut sen minun ajatuksistani. Carlisle tuli meidän luoksemme ja kumartui ylleni.

'Rachel, minä haluaisin tarkistaa, minkälaisessa kunnossa sinä olet, jos vain sallit?' Jaksoin taivuttaa päätäni heikkoon nyökkäykseen, mutta kun hän yritti nostaa minut pois Esmen sylistä, sain turtuneilla käsivarsillani tarrauduttua kiinni hänen vaatteisiinsa, ja katsoi Esmeä pelästyneenä. Vaikka arvelinkin hänen käsiensä olevan jo katkeamispisteessä minun kannattelustani, en halunnut hänen irrottavan suojaavaa otettaan minusta.

Osa minusta pelkäsi, että jos hän nyt päästäisi irti, minä heräisin taas sieltä torilta, ja oli tämä sitten illuusiota tai hulluutta, minä halusin pidellä siitä kiinni vielä hetken verran. Ja Esme hymyili minulle rahoittavasti ja toisti torilla lausumansa sanat; 'Minä en jätä sinua.'

Carlisle ymmärsi tilanteen, ja teki minulle lääkärintarkistuksen siinä Esmen sylissä, ja tuli samaan lopputulokseen kuin Esmekin; minulla oli liian pahaksi edennyt keuhkokuume, minä kuolisin. Esme ja Carlisle katsoivat pitkään toisiaan silmiin, käyden äänetöntä väittelyä. Edward seurasi sitä sivummalta. 'Sinä siis haluat?' Carlisle kysyi. 'Emme voi antaa hänen vain kuolla. Enkä minä jätä häntä', Esme sanoi päättäväisesti." Suuri arvostus ja välittäminen kuulsivat taas Rachelin puheesta.

"'Häneltä pitää kuitenkin itseltään kysyä', Carlisle sanoi, ja kääntyi puoleeni. 'Rachel, sinä olet hyvin huonossa kunnossa. Tautisi on edennyt jo liian pitkälle, ja valitettavasti hoitaminen on jo liian myöhäistä, sinä kuolet', hän sanoi minulle nyt suoraan.

Siihen aikaan keuhkokuume oli hyvin yleinen kuolinsyy. 'Jos olisi jotain, jolla voisin sinut parantaa, minä tekisin sen, mutta valitettavasti mitään ei ole enää tehtävissä, voin ainoastaan lieventää sinun tuskiasi. Mutta, on olemassa… toinenkin vaihtoehto. Minä - me, voimme tarjota sinulle toisenlaisen tavan elää. Se tulisi olemaan kokonaan toisenlaista, täysin toisenlaista kuin olet tähän asti elänyt, joutuisit opettelemaan kokonaan uudenlaisen tavan elää, se muuttaisi kaiken minkä tiedät. Mutta me auttaisimme sinua. Voisit jäädä meidän luoksemme, eikä sinun enää tarvitsisi pelätä eikä huolehtia niistä asioista, joita tähän asti olet. Sinä kuitenkin muuttuisit; ulkoisesti, fyysisesti, henkisesti - kaikki muuttuisi. En halua valehdelle, pelkkä kuoleminen voi olla helpompaa.' Hän katsoi minuun. Minä käänsin katseeni Esmeen. 'Olisitko sinä minun luonani?' minä kuiskasin. 'Aina', hän vastasi lempeästi. 'Minähän sanoin, etten jätä sinua.' Sen lupauksen hän on myös aina pitänyt."

Viimeinen lause tuli Rachelin suusta lähes kuiskaten. "Joten minä käännyin Carlisleen päin ja kähisin hänelle: 'Minä otan sen sinun tarjoamasi elämän.'"