Ylhäällä on ääni, joka muistuttaa kuin särkyvää lasia. Kuuta ja tähtiä – tai sitten aurinkoa – peittävät sysimustat pilvet. Kuin tiukka savuverho ilman keinoa nähdä lävitse.
On askelia, hiljaisia, mutta ei niin hiljaisia, ettei niitä tarvitsisi kuulla. Metallista kaikua joka hetki kun hän liikahtaa eteenpäin – mutta liian peloissaan hän on jäädäkseen paikoilleen.
Kaksi pientä pistettä, kuin lyhtyjä täynnä valoa, tuijottavat. Keltaiset täplät, joissa ei näy mitään. Ne tuijottavat pimeässä. Ja Yuffie menee eteenpäin, kauas metallisesta kai'usta ja keltaisista silmistä.
Sora narskuu hänen kenkiensä alla, ja puut peittävät oksillaan taivasta. Lehdet rahisevat tuulessa ja hän on yksin. Metalliset askeleet tulevat pensaiden takaa, pienet mustat kädet puristavat oksia. Lamppumaiset silmät tuijottavat otusten mustista kasvoista.
Kylmä viima pistelee hänen poskiaan, hänen omat askeleensa kantautuvat hänen korviinsa, kun hän juoksee lujempaa. Sydän tuntuu hakkaavan lujempaa ja lujempaa, ja tietä syleilevät puun oksat tuntuvat vain katkaisevan hänen tiensä.
Yuffie katsoo eteensä vain nähdäkseen, kuinka lehdet putoavat alas puista. Oksat näyttävät kuolleilta ja pensaat kuolevat, hiekka on kuivempaa kuin koskaan ja ilma on ankara että kylmä.
Keltasilmäiset otukset puristavat terävillä käsillään kuolleita oksia, heristävät päätään ja tuijottavat karmivilla silmillään. Silmät seuraavat Yuffieta kaikkialla, ja ne katoavat vain ilmaan, kun hän heittää shurikenin niitä kohti.
Ja niitä tulee vain enemmän ja enemmän, ja sitä enemmän kasvien oksat kuihtuvat kasaan, ja ketään ihmistä ei näy hänen tiellään. Tie on loputon ja hiekka peittää hänen kenkiään pöllytessään vain ylöspäin. Henki rahisee hänen keuhkoissaan, mutta hän on vieläkin aivan liian peloissaan pysähtyäkseen. Hän kuulee kuinka pienet otukset ja niiden tärisevät raajat tulevat lähemmäksi – kuinka niiden määrä lisääntyy ja pienet kourat ilman sormia puristavat kuolleita köynnöksiä.
Puiden oksat ovat terävät ja lävistävät, ne sitovat verkon keskelle tietä. Ruusun varsilta näyttävä piikikäs köynnös kiermurtelee ympärillä, yhtä kuolleen näköinen kuin kaikki muukin. Ja joutuessaan pysähtymään Yuffie voi vain huomata, kuinka kaikki murenee ylhäältä käsin. Pilvet valahtavat palasina ilmaan, taivas katoaa mustana verhona kuin revittynä irti.
Kaikki kuolee hitaasti, mutta silti liian nopeasti, ettei Yuffie voi juosta pakoon, kun kaikki tuntui vajoavan. Hän näkee vain ympäröivän pimeyden, sieluttoman tunteen.
Hän muistaa vain sulkeneensa silmänsä.
-fin-