Jane katseli kirkkoa tyytyväisenä. Mikään ei olisi voinut olla paremmin, sillä häitä oli järjestetty viikkokausia. Hän ei ollut suostunut herra Rochesterin vaatimukseen mennä viikon päästä vihille, sillä hän halusi vähintäänkin hyvin suunnitellut häät. Neiti – tai nykyään paremminkin rouva – Templekin oli kutsuttu, samoin Georgiana ja Eliza Reed. Edward Rochesterin puolelta tulivat vain palvelijat, ja rouva Fairfax. Janen kasvoille levisi hämmentynyt ilme, kun kirkon oville ilmestyi varjo Marysta. Tämä käveli kiivain askelin Janen luo ja antoi tälle helmikaulanauhan.
"Ota se, Jane. Olet sen ansainnut. Se on kaikilta lapsilta lahja sinulle.", Mary kuiskasi. Ilmeisesti hän ei halunnut rikkoa kirkon yllä lepäävää rauhaa, sillä pian toimitettavalla vihkimisellä saattoi olla jotain asiaa siihen. Miten monta kertaa Jane oli muutama vuosi taaksepäin kieltänyt herra Rochesteria antamasta hänelle koruja? Maryn tuomaa kaulanauhaa hän ei voinut hyljeksiä. Se oli kaunis, ja kun se kerran oli lapsilta...
"Kun palaat, kiitä lapsia puolestani.", Jane sanoi ja antoi halauksen Marylle.
"Lupaan sen, mutta teen sen vasta kun olen nähnyt sinun vihkiytyvän.", Mary sanoi ja naurahti. Kaikki mitä Mary oli halunnut sanoa, oli siinä. Enempää hän ei tahtonut edes sanoa.
Vihkimisen jälkeen Jane ja Edward lähtivät takaisin Ferndeaniin. Jane ja Edward olivat hoitaneet pihaa siitä lähtien, kun jälkimmäinen oli alkanut saada näköään takaisin. Mary hoiti pientä keittiöpuutarhaa, josta riitti sekä palvelusväelle että herrasväelle. John oli aina saanut apua pikkupojalta, kun oli sitä johonkin helppoon asiaan pyytänyt. Janen ja Edwardin esikoinen oli toimelias, ja hän omasi isänsä silmät. Varsin merkillistä oli se, että Adélella ja heidän pojallaan oli yksi yhtäläinen piirre: puheliaisuus. Poika ei ollut voinut periä sitä isältään, eikä äidiltään, sillä molemmat olivat yhtä vaitonaisia. Ei sillä, että se olisi ollut paha. Siitä lähtien, kun poika oli oppinut puhumaan ja kävelemään, oli Adéle otettu koulusta pois. Jane opetti heitä molempia, koska tahtoi heidän saavan kunnon kasvatuksen. Ihan varmasti he sellaisen saivat, kun kerran heitä opetti kunnon opettajatar. Joka oli vielä molempien äiti! Ei ollut vaikea arvata, että poika luki paljon. Hänen sanastonsa oli jo kymmenvuotiaana varsin suuri.
Yhtenä aamuna Adéle oli käynyt herättämässä Janen. Sinä aamuna Adéle oli täyttänyt kuusitoista, ja sen vuoksi tyttö pyysikin saada uuden leningin. Jane oli hymyillyt ystävällisesti, ja hiipinyt etsimään kahta erilaista leninkiä. Hän oli löytänyt mustan paljeteilla ja röyhelöillä koristellun helmasta leventyvän, ja vaaleanpunaisen yksinkertaistetun leningin. Sen helmassa oli useita eri sävyisiä röyhelökerroksia, ja se sopi Adélelle todella kauniisti.
"Vie nämä huoneeseesi, ja valitse päivälliselle jompikumpi.", Jane sanoi hymyillen.
"Saanko nämä molemmat, keiju?" tyttö kysyi ihastuneena käyttäen vanhaa lempinimeä Janesta.
"Saat, kultaseni.", Jane vastasi edelleen hymyillen.
Koko päivällispöytä odotti syntymäpäiväsankaria, vaikka heistä vain Jane tiesi, että Adélella olisi uusi puku. Kun tyttö astui ovesta sisään vaaleanpunaisessa puvussaan, Edward ja tätä kuutta vuotta nuorempi poika henkäisivät ihastuksesta. Eikä ihmekään, puku sopi todella hyvin Adélelle, ja Jane ihmetteli miksei ollut antanut pukua aiemmin.
"Eikös sinullakin ole tuollainen, minun pikku Janeni?" herra Rochester kysyi.
"On, mutta annoin sen Adélelle.", Jane sanoi. Herra Rochester otti esiin oman lahjansa, josta Adéle varsinkin innostui. Se oli Ranskan historia melkein maan alkuajoilta asti. Edward oli sitä mieltä, että kai nyt tytön piti osata oman alkuperämaansa historia. Adéle hymyili onnellisena, ja hoippui isänsä luo. Edward sai vastalahjaksi hennon halauksen, mikä sulatti ankaran miehen kasvoille onnellisen hymyn.