Tuomas huokaisi raskaasti. Oli kulunut kolme päivää siitä kun hänen vaimonsa oli vakavasti sairastunut kulkutautiin. Mitään parannuskeinoa ei ollut. Ainoa asia, minkä hän saattoi tehdä, oli yrittää tehdä rakkaansa olon mahdollisimman mukavaksi ja huolehtia lapsista sekä talosta.
Mutta hänen rakkaansa tila huononi päivä päivältä. Lääkäri tosin oli sanonut, että yleensä kyseinen tauti meni ohitse itsekseen muutamassa päivässä. Tuomasin oli vaikea uskoa tätä. Hänen vaimonsa näytti olevan kuolemaisillaan. Mitä jos lääkäri olikin väärässä ja hänen vaimonsa kuolisi?
Tuomas nousi sadatta kertaa seisomaan ja alkoi kävellä jälleen edes takaisin pienessä mökissä. Lapset olivat nukkumassa. Kukaan ei saisi tietää... Mutta lain rikkominen huolestutti häntä. Jos joku kuulisi siitä, hänet tuomittaisiin kuolemaan niiden lukuisten pahojen velhojen tapaan, jotka olivat yrittäneet ottaa Camelotin haltuunsa ja epäonnistuneet. Hänen lapsensa ja vaimonsa joutuisivat elämään ilman häntä.
Tuomas katsoi synkkänä majaansa. Hän ei tahtonut luovuttaa ilman taistelua. Jos hän kuolisi, hänen lapsillaan olisi vielä äiti. Ja eihän hänen kiinni jäämisestään ollut mitään takeita. Hän voisi tehdä ihan pienen loitsun ja he voisivat koko perhe jatkaa elämäänsä kuten aina ennenkin.
Mies käveli huoneen toiseen nurkkaan varoen herättämästä lattialla nukkuvia lapsiaan. Elämä oli melko kovaa näin kaukana Camelotin keskustasta, mutta he olivat tottuneet siihen. Tuomas ei oikeastaan edes tiennyt paremmasta. Yksi sänky per talo, aamulla ylös ja töihin muiden kyläläisten kanssa jotta saatiin edes jotain syötävää. Illalla rättiväsyneenä nukkumaan.
Tuomas istuutui vaimonsa viereen sängylle. Hän ei oikeastaan ollut katkera mistään. Elämä oli kovaa, mutta ainakin hänellä oli vaimo, lapset, katto pään päällä sekä useinmiten ihan tarpeeksi ruokaa. Mutta hän oli nyt menettämässä vaimonsa. Sitä hän ei suvainnut. Hän oli rehellinen mies, miksi hänen täytyi kärsiä tällainen menetys?
"Kaikki kääntyy vielä parhain päin. Lupaan sen", Tuomas kuiskasi silittäen raskaasti hengittävän vaimonsa hiuksia. Mies nielaisi sulkien silmänsä. Hän ei ollut käyttänyt taikuutta kahteenkymmeneen vuoteen eikä koskaan mitään perus taikoja suurempaa.
Saati sitten mitään parannus loitsuja, jotka olivat pitkälle edistynyttä taikuutta. Edes vahvimmat velhot eivät osanneet niitä ilman vuosien harjoittelua. Ja Tuomas oli harjoitellut vuosikausia, jotta onnistui edes avaamaan oven taikuudella. Taikuuden opettelu oli tavalliselle ihmiselle kovaa työtä.
Tuomas ei ollut ihan varma milloin hän oli aloittanut loitsun kuiskaamisen. Hänestä tuntui kuin hän olisi lausunut sanat unessa. Ne tuli kuin vettä vain hänen suustaan, eikä hän edes muistanut kaikkia sanoja vaan keksi joitain omasta päästään. Hän ei uskonut loitsun toimivan joten samapa tuo oli mutista jotain siansaksaa Vanhan uskonnon sanojen seassa.
Mies huokaisi katsoen vaimoaan. Mitään ei näyttänyt tapahtuvan. Tuomas katsahti nopeasti lapsiaan. He nukkuivat yhä sikeästi eivätkä onneksi olleet huomanneet isänsä loitsimisia. Se olisi aiheuttanut kiperiä kysymyksiä...
Tuomas hätkähti kuullessaan vaimonsa liikkuvan. Naisen ilme näytti entistäkin tuskaisammalta ja tämä vääntelehti sängyllä aivan kuin olisi nähnyt painajaisia.
"Shhh, rakas... Ei mitään hätää", Tuomas kuiskasi silittäen vaimonsa kalpeaa ja nihkeää poskea. Kosketus näytti rauhoittavan tummatukkaista naista hieman. Itse asiassa hän näytti liiankin rauhalliselta.
"Rakas?"
Tuomas laittoi kätensä vaimonsa kaulalle kokeillen pulssia. Ei mitään.
"Ei... Ei.. Ei...", mies kiuskasi yrittäen herätellä vaimoansa. Hengitys oli loppunut.
Hänen vaimonsa oli poissa.
Tuomas yritti taistella vastaan, mutta kyyneleet karkasivat hänen silmistään ja virtasivat pitkin hänen poskiaan. Hän ei tahtonut herättää lapsiaan vielä. Ei nyt kun heidän isänsä ei pystynyt lohduttamaan ketään. Mies veti vaimonsa velton ruumiin rintaansa vasten tuntien lämmön karkaavan laihasta naisesta. Hän keinutti itseään ja vaimoaan itkien samalla tulikuumia kyyneliä.
Surultaan hän ei huomannut vaimonsa avaavan hitaasti silmiään. Nainen tunsi miehensä lämmön vasten rintaansa ja kasvojaan. Hän kuuli miehen särkyneen sydämen jyskyttävän tämän rinnassa...
Naisen kurkusta pääsi nälkäinen, käheä murina tuon hyökätessä täydellä voimalla miehensä kurkkuun kiinni.
Tuomas karjaisi velton ruumiin yhtäkkiä hyökätessä häntä kohti. Mies ei ehtinyt reagoida mitenkään, vaan tunsi vaimonsa tylppien hampaiden uppoavan hänen kurkkuunsa. Nainen ei kuitenkaan purrut kauan vaan irrotti otteensa samantien purren miestä uudestaan olkapäähän, repien lihaa irti äärimmäisen raivokohtauksen vallassa.
Tuomas huusi ja huusi minkä vakavasti haavoittuneelta kurkultaan kykeni. Hän yritti tukkia verenvuotoa toisella kädellään samalla kun nainen repi hänen lihaansa kuin raivostunut karhu. Mies ymmärsi vaimonsa syövän häntä elävältä.
"Juoskaa! Älkää jääkö siihen tuijottamaan vaan juoskaa!" Tuomas huusi lapsilleen, jotka totta kai olivat heränneet ääniin ja tuijottivat nyt kauhun vallassa kuinka heidän äitinsä puri isältä sieltä täältä valtavia paloja lihaa.
Tuomas jäi kuolleena makaamaan omaan vereensä, tuijottaen mitään näkemättömästi kun hänen lapsensa juoksivat ulos talosta kannoillaan yhä nälkäinen, verentahrima nainen.
Muutamassa sekunnissa Tuomas tunsi elämän palaavan takaisin kehoonsa. Hän ei tuntenut kipua enää. Jokainen solu hänen kehossaan huusi ruokaa. Ihmisen lihaa.
Merlin huusi minkä kurkustaan lähti. Nainen puri häntä rintaan minkä kykeni yrittäen tavoitella hänen mehukasta, nuorta sydäntään. Sydäntä, joka löi niin kovaa, että se tuntui repivän itse tietään kylkiluiden läpi. Kipu ja pelko täyttivät mustahiuksisen pojan mielen jättämättä tilaa millekään muulle ajatukselle. Hän halusi vain naisen lopettavan, ei mitään muuta...
"Merlin! Merlin!"
Merlin ei edes tajunnut heränneensä vaan nousi hätkähdyttävällä vauhdilla istumaan. Samassa kuitenkin pari vahvaa käsiparia tarttui hänen olkapäihinsä pitäen laihan, rimpuilevan pojan paikallaan. Hän oli valmis puremaan, potkimaan, lyömään, noitumaan... Mitä tahansa päätäkseen pois...
Vahvat kädet kuitenkin pitivät hänet tiukasti paikallaan ravistellen panikoivaa poikaa kovakouraisesti.
"Merlin! Rauhoitu, se oli vain painajaista!"
Todellisuus tavoitti hätääntyneet aivot hitaasti. Siniset, hätääntyneet silmät tuijottivat pitkään edessä olevia huolestuneita silmiä tunnistamatta niitä alkuunkaan.
"Arthur..."
Merlin järkyttyi itsekkin miten heikosti hän sai kuiskattua prinssin nimen. Kaikki tuntui niin sekavalta. Oliko hän vielä unessa vai oliko hän kuollut?
"Hemmetti Merlin, yritätkö ihan tosissasi aiheuttaa meille sydänkohtauksen?"
Vasta vähitellen Merlin ymmärsi Gwainen olevan kyykistyneenä ihan Arthurin viereen. Itse asiassa kaikki Pyöreän Pöydän Ritarit, kuten nuori velho heitä leikkisästi kutsui, olivat kerääntyneet hänen ympärilleen ja näyttivät huolestuneilta.
"Nainen... heräsi kuolleista... repi minun... miehensä... puri kaulaan... tappoi lapsensa..." Merlin ei todellakaan ollut rauhoittunut tippaakaan vaan haukkoi henkeä aivan kuin olisi juuri ollut pikemminkin hukkumaisillaan kuin unessa. Uni oli tuntunut niin todelliselta. Hän pystyi yhä tuntemaan naisen hampaat olkapäällään ja miten hänen lihansa repeytyi tuskallisesti irti hänen kehostaan...
"Merlin, sinun täytyy rauhoittua. Se oli pelkkä uni, ei mitään muuta", Arthur komensi näyttäen yhä huolestuneelta. Jos Merlinillä olisi ollut energiaa, hän olisi kiusannut prinssiä siitä miten tämä oli huolissaan palvelijastaan. Mustahiuksisella oli kuitenkin täysi työ yrittäessään vakuuttaa itselleen, ettei hänen kaulahuivinsa alla ollut hampaan jälkiä.
"Pitäisikö hänet viedä Gaiukselle?" Lancelot ehdotti varovasti. Jos jokin sai Merlinin noin pelokkaaksi, se ei todellakaan voinut olla hyvä asia. Merlin oli sentään heistä kaikkein rohkein ja lisäksi voimakas velho, jolla oli loistavat vaistot. Ihan tavalliset painajaiset eivät olisi voineet saada mustahiuksista poikaa näin järkyttyneeksi.
"Emme voi, hänen täytyy ensin käydä Ehiassa tarkistamassa sairastuneet. Lisäksi Gaiuksella on muutenkin kädet täynnä Camelotin ihmisten hoitamisessa, hän tuskin ehtisi murehtia Merlinin painajaisista", Arthur sanoi näyttäen kuitenkin siltä, että veisi mieluusti palvelijansa takaisin Camelotiin, jos hänellä olisi siihen mahdollisuus. Poika oli yhä kalpea ja vapisi päästä varpaisiin. Blondi päästi hitaasti irti ystävänsä olkapäistä vakuuttuessaan siitä, ettei velho enää yrittänyt juosta pakoon.
"Ei minulla mitään hätää ole. Se... Se oli pelkkä uni. Se vain tuntui todelliselta", Merlin sanoi nopeasti, yrittäen samalla vakuuttaa itseään. Ritarit katsoivat häntä hieman epäilevinä.
"Ettei tällä vain olisi mitään tekemistä sinun taikuutesi kanssa?" Percival kysyi varovasti.
Merlin hätkähti hieman ennen kuin muisti, että ritarit, sekä Arthur tiesivät hänen taikuudestaan. No, ainoastaan Gwaine oli hyväksynyt sen suoralta kädeltä. Lancelot oli tietenkin tiennyt jo kauan. Arthurille se oli kova pala purtavaksi. Gaius, Lancelot sekä myöhemmin Kilgharrah olivat saaneet vakuutetuksi prinssille, että jos Arthur ei luottaisi Merliniin, Camelotilla ei olisi tulevaisuutta.
Lisäksi Arthur tiesi, että Merlinin menettäminen olisi hänelle kuin menettäisi puolet sielusta. Merlin oli ollut ensimmäinen ihminen joka oli koskaan sanonut hänelle suoraan mielipiteensä hänen käytöksestään ja mitä hänen pitäisi tehdä vaikeissa tilanteissa. Merlinin ansiosta hän osasi paremmin kuunnella kansaansa ja tehdä päätöksiä kasansa hyväksi, eikä vain aatelistojen hyväksi, kuten hänen isänsä usein teki.
Puhumattakaan niistä sadoista kerroista jolloin nuori velho oli pelastanut Camelotin tai prinssin hengen. Kyllä, Arthur tiesi nyt niistäkin. Hän oli Merlinille velkaa henkensä, joten vähintä mitä hän saattoi tehdä oli vannotuttaa ritarit olemaan kertomatta Merlinin taikomisista kenellekään. Hänen isänsä olisi raivoissaan jos kuulisi poikansa pitävän velhoa henkilökohtaisena palvelijanaan aivan kuninkaan nenän alla.
"... Pahoin pelkään. Mutta tämä oli erinlaista. Yleensä jos vaistoan voimakasta taikuutta, herään siihen. Enkä ala näkemään painajaisia. Unessa kuitenkin oli eräs velho... Tai oikeastaan loitsija", Merlin huokaisi nähdessään ritareiden hieman kysyvät ilmeet ja lisäsi: "Velho tarkoittaa ikivanhaa olentoa, joka on syntynyt taikuuden kanssa, kuten minä. Loitsija on ihminen, joka on opiskellut taikuutta. Ja sitten on ihminen, joka on taipuvainen taikomaan jonkin synnynnäisen ominaisuuden ansiosta. Esimerkiksi Morgana on näkijä, ja sitä kautta hän kykenee taikomaan."
Ritarit näyttivät yhä hieman hämmentyneiltä. Eikö pelkkä "velho" riittänytkään määrittämään kaikkia taikuutta harjoittavia? Arthur, joka oli kuullut Merlinin saarnan velho -sanan käytöstä jo aikaisemminkin, nousi seisomaan ja katsahti taivaalle. Aamu sarasti jo, joten takaisin nukkumaan ei kannattanut enää mennä.
"No, mitä tahansa se olikin, me emme voi nyt murehtia siitä. Meidän täytyy ehtiä Ehiaan tänään ennen pimeän tuloa", prinssi sanoi katsahtaen takaisin maassa yhä istuvaa velhoa.
"Joten mitäpä jos laittaisit meille aamupalaa ja murehtisit vähemmän kauneusunistasi. Vaikka toisaalta, sinuna kyllä olisi vaikeaa olla murehtimatta kauneusunista. Tuo naama vaatisi vuosien kauneusunet", Arthur kiusasi virnistäen pukaten jalallaan Merlinin reittä, jotta poika alkaisi nousta ylös.
"Jos sinä olisit minä, niin minä olisin sinä. Ja sinuna minä laihduttaisin", Merlin näpäytti takaisin, mikä sai prinssin niskan punoittamaan.
"Turpa kiinni, Merlin"
Ritarit nauroivat, alkaen vähitellen pakata tavaroitaan samalla kun Merlin laittoi heille aamiaista. Ainoastaan Arthur huomasi Merlinin välillä tunnustelevan kaulaansa, rintaansa tai olkapäätään aivan kuin olisi odottanut löytävänsä sieltä verta vuotavia suuria haavoja.
Kun aamupala oli syöty ja leiri purettu, ritarit sekä Merlin nousivat ratsaille suunnaten kohti Ehiaa. Merlinistä tuntui koko ajan siltä kuin hän olisi syönyt muhennoksen sijasta lautasellisen käärmeitä. Mitä lähemmäs Ehiaa he etenivät, sitä enemmän hän halusi kääntyä takaisin Camelotia kohti. Hän ei aistinut taikuutta, mutta jokin oli silti vialla.