Pitkästä aikaa jotain vähän kevyempää (: Eli pääosin historiallista löpinää Preussista, Unkarista ja Euroopan historiasta yleisesti. Jos jaksan, niin tarina jatkuu aina mikrovalton syntymiseen, mutta vielä en lyö lukkoon mitään.
Unkari tuijotti ulos ikkunasta. Naisen sydän ja kaikki, minkä hän tunsi, tuntui puristuvan yhteen. Koko talo oli hiljainen. Koko maailma, jokainen maa ja jokainen, joka oli koskaan tuntenut riehakkaan albiinon, oli hiljaa eikä kellään ollut sanoja sanottavana. Unkari vilkaisi ruskeiden hiustensa lomasta kalenteria. Yläkulmassa oli suurilla numeroilla kerrottu vuosiluku, jota tuskin kukaan unohtaisi; 1974. Unkari oli viimeksi tuntenut sellaista tuskaa vain silloin, kun Itävalta oli hylännyt hänet. Siitä oli 29 vuotta, 51 vuoden yhteistyön, rakkauden ja luottamuksen jälkeen. Joku muu olisi kai käskenyt hänen unohtaa miehen, jonka pianonsoitto oli lumonnut heti alusta alkaen naisen, mutta Unkari oli maa. Hänelle vuodet eivät merkinneet mitään, ne olivat ihmiselämästä lähes puolet mutta maalle ne olivat vain hetkiä, jonka aikana ehti tehdä paljon, aika, jolloin maa ehdittiin lakkauttaa, jolloin rutto saattoi tappaa maan asukkaat ja heikentää maan niin, ettei tuo maa päässyt enää jaloilleen ja hävisi vähitellen. Sinä aikana joku muu nappasi maan mukaansa, alisti oman maansa vallan alle ja vähitellen unohdettiin tuon maan nimi tai kuka hän oli. Harva palasi.
Unkari antoi ajatustensa soljua hiljaisuudessa ja yritti pidätellä suolaista nestettä, joka pyrki näyttämään heikkouden. Unkari, joka oli kasvanut sen kanssa, joka nyt makasi hiljaa vuoteellaan sydän hiljaisena, ei uskonut, että rasavilli poika oli poissa ja hän oli jäljellä. Preussi oli voittanut hänet niin monesti lajissa kuin lajissa, mutta lopulta Unkari jäi jäljelle. Lopultakin muuri murtui ja valtio lysähti polvilleen ja antoi kyynelten valua pitkin kalpeaa ihoaan. Unkari nojautui seinään takanaan ja tuijotti varjoa, joka muodostui hänen päälaestaan, kun ikkunan takaa siivilöityvä valo yritti luoda valoa päivään, vaikka se tuntui niin monesta mahdottomalta. Unkari nosti katseensa heikosti ja oli näkevinään jonkun ovella virnistelemässä, mutta kyyneleiden sumentamat silmät veivät kasvonpiirteet tuolta niin tutulta albiinolta, jonka Unkari oli jo hyvästellyt. Kun Unkari pomppasi ylös silmät ammollaan ja yritti tavoittaa punasilmäistä poikaa, hahmo pyrähti juoksuun ja vain katosi. Unkari kirosi itseään ja toivoi, ettei olisi antanut silmiensä temppuilla, kunnes hän nosti katseensa ylös ja katseli käytävällä olevaa mahonkista tasoa. Tyttö käveli sen luokse, odottaen, että hän nostaisi kuvan, joka oli yksinään hyllyn päällä, mutta Unkarin sydän tuntui hyppäävän kuin silloin, kun suuri määrä hänen ihmisistään kuoli tai sota oli julistettu hänelle. Mutta tämä tuska oli raastavampaa ja tukahduttavampaa, kun tytön vihreät silmät nousivat kuvaan, jossa olisi pitänyt olla kuva, jonka alle oli raapustettu vuosiluku 1898. Kuvassa Saksa oli väläyttänyt harvinaisen hymynsä, Itävalta näytti haluavan paeta paikalta ja Sveitsi oli kietonut kätensä suojelevasti Liechtensteinin ympärille. Mutta Preussi oli poissa. Tyhjä kohta valokuvassa mursi Unkarin sydämen viimeinkin pieniin palasiin.