Luku 1: Vedestä
Kirkwallin laitakaupungit ja alinen osa ovat suorastaan naurattavan absurdeja. Fereldeniä kaupunkilaiset kehtasivat haukkua mutamaaksi ja fereldanalaisia multaisiksi ja koiraloordeiksi. Nirppanokat vannovat savenkin olevan meren takana niin huonoa, että ihmisen mieli nääntyy nälkään. Blanca Hawke puolestaan tietää paremmin kuin slummikakarat, jotka eivät ole astuneet Kirkwallin yläkaupunkiin, saati sitten Fereldenin maaperälle. Kirkwalliin verrattuna hänen kotimaansa on taivas, Luojan suojelema, ainakin kiroruttoon saakka.
Blanca ei juo Kirkwallin vettä. Siinä täytyy olla jotain epämääräistä, makukin on outo. Mustaa magiaa kenties? Vesihän se varmaan ajaa ihmiset kuin ghetton haltijatkin epätoivoon ja sitä seuraavaan surkastumiseen. Kyvyttömyyden vaiva nakertaa miesten ja naisten selkää, vaikka Blanca tuntee maanmiehensä toimeliaaksi väeksi. Loitheringin kyläjuopotkin osasivat sentään tehdä jotain, ruokkia itsensä pikkukaloilla tai kaislanpunonnalla. Raisuimmat söivät sutta.
Täällä pakolaiset vajoavat päämäärättömyyteen, elävät varkain tai kauppiailta pudonneiden jyvien varassa. Hyväosaisempia ovat ne, joilla on myyntiin kotimaan arkiset esineet, kauhat ja kapulat, lasten kapaloliinat. Mieluummin he roikkuvat alasti kuin näännyttävät nälkään. Joku epäonninen luulee Kappelin auttavan, mutta sen Siskoilta ei irtoa edes sääliviä katseita.
Osa nousee kyllä. Saa seinät ympärilleen ja rankasta työstä veriset kädet. Blanca itsekään ei ole yksi epätoivoisimmista, mutta epäilee päivittäin, että se on vain Gamlenin ja Meeranin ansiota.
Ynnä kaikki, vedestä sen täytyy olla kiinni.
Blanca juo Kukkivien Ruusujen viinaa silloin kuin Meeran on hyväntuulinen ja yrittää suukottaa häntä. Mies ei ole liian ruma, mutta liian vanhahan hän on, eikä Blanca voi tämän lähestymistä sietää. Meeran ottaa asian huumorilla. Sanoo, että maksaisi Hawkelle, jos pääsisi katselemaan "tyttöjen juttuja".
Jos Meeran ei suostu maksumieheksi, käy Blanca kaupungin porttien ulkopuolella. Vain parin mutkan takana on pieni lähde, jonka luo köyhälistö laahustaa sään salliessa. Mukaan lähtee useimmilla koko perhe, jotta pienellä ajanhukalla saisi täytettyä ruokakunnan jokaisen astian. Jokainen kerta joku väkijoukosta tiputtaa saviastiansa, tippuu sitten itse sitä maahan murehtimaan. Palasetkin kelpaavat mukaan miehille, isoistahan saa lautasen ja pienemmistä lapsille leikkitarvikkeita.
Lähteen vesi on vilpoisaa ja kirkasta. Se räiskyy iloisesti kiviin ja virtaa niin vuolaana, että on ihme, ettei sitä ole valjastettu jonkun varakkaamman tai kaupungin käyttöön.
Kerran Blanca näki erään naisen laskevan pyykkikorinsa sen reunalle. Hetken hän oli harkinnut pelastavansa naisen, mutta eipä hän ollut ehtinyt tehdä päätöstään, ennen kuin muutkin huomasivat naisen sangon ja saippuan. Väkijoukko oli ollut hetken ajan hiljaa, pyhäinhäväistyksen naulaama. Sitten, yhtenä kirkaisuna, se oli tarttunut naiseen vieden hänet mukanaan. Pyykkikorin vaatteet olivat jääneet hetkeksi paikoilleen ennen katoamistaan. Blanca ehti napata itselleen saippuan, sujauttaa sen rintavakoon. Hassua kyllä, sieltä harva uskalsi mitään varastaa. Ei edes se kurttuinen nainen, joka oli paheksuvasti tuijottanut tappiossaan.
Pyykkärin ruumis roikku paluumatkalla tien pientareella. Varoitushan se ei voinut olla, sillä kuka nimettömästä naisesta voisi jälkikäteen mitään sanoa? Hirttoköysi oli tehty naisen omasta pellavamekosta. Hyvä niin, tuskin roikkuisi kauaa.
Palkkapäivänä Carver nauraa Blancalle hieman tuohtuneena. Meeran on antanut molemmille hyvästä työstä muutaman ylimääräisen kuparin. Carver laittaa omansa talteen ja tuhahtelee, kun sisar ostaa satamassa halvinta tuontitavaraa: kalastajien ja merimiesten omatekoisia rohdoksia. Niitä miehet kutsuvat lääkkeiksi, mutta viinasta ne toden teolla menevät.
Pahoja päiviä on tässä kaupungissa paljon, mutta Blanca on kärsinyt liian paljon luovuttaakseen. Jos niin olisi halunnut tehdä, olisi pitänyt antautua jo aikoja sitten. Rannikkoteiden turvattomuus on tullut niin tutuksi, että Hawke uskoo mahdollisuuksiinsa selvitä niistä. Ottaisi vaan koko Amell-katraan ja juoksisi nuolisateen ja ukkosen läpi syvemmälle sisämaahan.
Välillä tuntuu siltä, että hän voisi ostaa mausteeksi Neiti Elegantin kirkkaita pieniä pulloja. Lorauttaa vähän omaan kuppiin, tai sitten Leandran. Äiti on rakas, mutta tukea häneltä ei ole saanut koskaan. Miksi saisi siis nytkään? Leandran läsnäolo onkin sietämätöntä ja syyttävää, paheksunta niin pahansuopaa, ettei Blanca edes uskalla suhahtaa sanaa vastaan.
Kerrossängyn laudalla maatessaan Blanca taikoo hiljaa ja hartaasti. Kiteyttää jäätä pureskeltavaksi hampaiden väliin. Taikuus ei tyynnytä janoa, saati sitten nälkää. Se puuduttaa suun. Ilman sitä Blanca huutaisi kuin verenmakuun päässyt eläin, ehkä kuin susi tai jättiläismäinen hämähäkki. Jälkimmäisiä tuntui olevan vähän kaikkialla, koirankokoisena ja vähän isompanakin. Katoista tippuessaan ne kirkuivat kovempaa kuin sataman lokit.
Muutaman viikon päästä ensimmäinen vuosi Kirkwallissa olisi ohi. Voi kunpa se tulisi olemaan viimeinenkin.
Hieman Blanca on jo tunnustellut mahdollisuuksiaan. Meeran nyt tietty olisi valmis maksamaan hänen taikuudestaan, mutta rikkaaksi sillä ei tulisi. Ainakaan niillä summilla ei voisi kiillottaa Amellien menneisyyttä. Äidin vuoksi niin olisi kuitenkin tehtävä, tai vähintään haaveiltava ja esitettävä. Leandra ei näe Kirkwallin mätää, on kiintynyt jo kaupunkiin takaisin. Laivalle pääsisi halvemmalla, mutta saisiko vanhempaa naista mukaan?
Neiti Elegant ei tarvitse kilpailijaa, joten nainen ei suostu ottamaan Blancaa oppitytöksi. Sehän olisi ollut liian helppoa! Taikuus antaa pienen intuitiivisen sysäyksen alkemian maailmaan, kuiskii siitä, mitä ruohoa sekoittaa Andrasten laakerien sekaan, miten syvästi polttaa haltijain juuret. Mikä hämähäkin myrkky lamaannuttaa, mikä tappaa. Blanca oli anellut juoksijan pestiä, mutta Neiti ei tahtonut paljastaa liikaa asiakkaistaan.
Kauppiaat nauroivat aina päin naamaa, kaivoksille ei taasen ollut naisella asiaa. Puutarhuriksi aateliset nappasivat näteimmät tai sitten niin pulleat, että varastamisesta ei ollut vaaraa. Koskaan Blanca ei ole osannut ommella, vaikka Leandra hänelle neulaa oli tyrkyttänytkin.
Vain pari päivää aiemmin Blanca ja Carver olivat kävelleet Maagipiirin linnanpihalta. Vanhempi sisaruksista ei ollut kovinkaan huolissaan: ritareita oli hänen mielestään maailma täynnä ja Ferelden tuskin oli siinä suhteessa turvallisempi. Carverin hermostuneisuus piti kuitenkin Blancan varpaillaan, eikä hän lopulta etsinytkään töitä hirttolavojen varjosta.
Viimeinen lumipisara sulaa hänen suussaan ajatusten kääntyessä kohti Hämärää.
Unissaan hän kaivertaa korua, isän oppia. Kivi kiemurtelee karkuun. Blanca turhautuu, juoksee perässä. Kikattelevat demonit pyrähtävät mukaan, yrittävät napata hänen kivensä. Turhautuneena Blanca jää paikoilleen, sitoo nahkaista narua sormiensa ympärillä. Solmuistakin saisi korun aikaiseksi, nätinkin, riimumaisen. Sellaisia Malcom Hawke oli joskus sitonut tyttäriensä tukkaan, omaansakin. Carver mumisi jotain noidanriimuista, ei huolinut kaulaansa. Pienenä veljen suortuvat olivat olleet tarpeeksi pitkiä, ja silloin hän jaksoi vielä kantaa onnenmerkkejä mukanaan.
"Voi kuinka kaunis tyttö sinä olet." Malcom sanoo Blancalle. "Tukkaan tuon pitäisi mennä höpsö."
Blanca hätistää olennon. Paha siitä edes sanoa, oliko kyseessä rajojaan kokeileva demoni, vai hyväntahtoinen liekkiö, joka tahtoi häntä piristää isän kasvoilla.
Hämärässä leijuu peilejä. Tummia ja haljenneita. Niiden takana olisi varmasti jotain odottavaa, eksynyttä. Blanca hyräilee ja heiluttaa käsiään peileille, mutta ne eivät vastaa. Lähtevät vain, nousevat kauemmas vihreälle taivaalle. Pisteinä ne näkyvät pitkälle uneen ja Blancasta tuntuukin siltä, että niitä on unen loppuvaiheilla liikaa. Olikohan osa päinvastoin laskeutumassa?
Maasta hän löytää hopeaisen palan peiliä. Sehän on kuin hän itse, pieni kuin hopeakolikko. Peilin pinta on hänen sormissaan väreilevä, mutta häilyvyys häviää Blancan nostaessa palaa lähemmäs. Pieni ympyrä heijastaa hänelle kasvojen kalvakan valkeuden ja turkoosit silmät.
Silmien väri on epäluonnollinen, taikuuden säväyttämä. Hereillä ne olivat samanlaiset, mutta pikkutytöstä saakka Blanca on tottunut pitämään lasia silmissään. Suojaavaa harhautus on kuin pullonpohjan väriä, likaisen ruskeaa ja tunkkaista. Siihen tottui silti, kun joka päivä herätessään Blanca kuumensi lasia polttaakseen epäpuhtaudet. Taikaa lasissa oli itsessään, sillä se ei kärsinyt jäähdyttämistäkään. Ulos lähtiessään hän sai katsella maailmaa turvallisin silmin.
Blanca ei muista aikaa, jolloin hänellä oli vielä samanlaiset silmät kuten kaksosilla ja isällä. Kertoman mukaan hän oli vain ilmestynyt kotiin silmät sinisenä. Samana vuonna häneltä oli kadonnut myös hiusten väri, mutta se oli tapahtunut sentään vähitellen. Äiti iloitsi asiasta ääneen edes vähän, sillä muutosta pystyi ennakoimaan, peittelemään huiveilla. Isä oli kadonnut etsimään ratkaisua asiaan, mutta takaisin tullessaan ei tuonutkaan taikaa, vaan vanhan todetun niksin: hiusten värjäämisen hennapensaan versoilla ja värimorsinkon siemenillä. Näin sai Blanca myös juosta sisarustensa kanssa tummatukkaisena.
Valkoiset suortuvat kutittavat häntä tuulessa. Hämärä on muuttunut metsäksi, mutta katoaa sitten saman tien Kirkwallin jo liiankin tuttujen katujen alle.
Istuuduttuaan Blanca sitoo peilin naruunsa. Narun hän jättää löysäksi, jottei se painaisi häntä, kuristaisi. Hopea tuo seesteisyyttä uneen, kadottaa katukivet usvaan. Häntä painetaan alas, kohti kivetystä, mutta paino on vain väsymystä.
Herätteessään Blanca etsii olematonta koruaan. Hän hapuilee hetken ennen kuin muistaa, että tässä talossa on vain yksi riipus. Se on piilotettu lattialaudan kautta seinän sisään. Asha'bellanarin, salomaiden noidan, talismaani on ehtinyt olla siellä kauan. Ensimmäisenä vapauden hetkenään Blanca veisi sen luvatulle paikalleen. Häntä lohduttaa ajatus siitä, että muinaiselta näyttävä koru olisi jo kiukutellut hänelle, jos se kokisi olevansa myöhässä.