10th man down
"Äiti!"
Korvia huumaava hiljaisuus laskeutui taloon. Vain sekunteja aiemmin sen oli täyttänyt nyt hänen edessään kuolleena makaavan pojan huuto, kun vihreä säde oli osunut keskelle tämän rintaa. Vaikka hänen ympärillään kuului enää Luciuksen matala, samettinen ääni jakelemassa käskyjä kolmannelle kuolonsyöjälle, pojan huuto kaikui edelleen hänen mielessään. Kalkaros ravisti äänen mielensä perukoille eikä suostunut uhraamaan enää ajatustakaan sille, miksi juuri tämä poika yritti vallata hänen ajatuksensa. Sen sijaan hän muisti jotain, minkä Dumbledore oli sanonut vuosia aiemmin: "Tahriintumattoman ja ehjän sielun voima on vertaansa vailla." Ja tässä hän silti repi omin käsin sieluaan palasiksi joka kerta, kun hän lausui nuo kaksi anteeksiantamatonta sanaa: avada kedavra. Hän tiesi kuitenkin mitä tapahtuisi, ellei hän käyttäisi niitä tuhotakseen pimeyden lordin vihollisia. Hän oli itse nähnyt tottelemattomuuden seuraukset ja tiesi, ettei halunnut kokea sitä samaa. Kalkaros tunsi polttavan kivun kasvavan vasemmassa käsivarressaan. Katsomattakin hän tiesi pimeän piirron hohkaavan mustana hänen kalpeaa ihoaan vasten: pimeyden lordi kutsui omiaan luokseen.
"Äiti!"
Pojan huuto täytti hänen ajatuksensa, kun Kalkaros käveli kuun valossa umpeen kasvaneilla penkereillä mustan joen viertä. Sumun täyttämän yön lävisti kuun lisäksi vain kaukaisuudessa häämöttävien rapistuneiden tiilitalojen sakeista ikkunoista suodattuvat valoviirut. Vaikka hän oli tappanut tuolla samalla kuolettavalla kirouksella jo kahdeksan kertaa aikaisemmin, tuon illan tapahtumat vyöryivät hänen ylitseen hyökyaallon lailla. Kalkaros tiesi tarkalleen, miksi pojan huuto ei suostunut hukkumaan muiden ajatusten virtaan. Tuo mustatukkainen poika… hänen tummat, kyynelten verestämät silmänsä, maahan painunut katseensa, korviin nostetut, jännittyneet olkapäänsä… kaikki tuo muistutti Kalkarosta hänen omasta lapsuudestaan. Jossain syvällä sisimmässään hänestä tuntui, kuin olisi juuri tappanut kymmenvuotiaan itsensä.
"Äiti!"
Pojan äiti oli yrittänyt suojella poikaansa, turhaan. Tämä oli pimeyden lordin rangaistus pojan isän tottelemattomuudesta. Kalkaros kadehti poikaa: hänen oma äitinsä ei koskaan noussut hänen väkivaltaista jästi-isäänsä vastaan suojellakseen lastaan. Hän kadehti jokaista tappamaansa yhdeksää ihmistä, sillä jokainen heistä oli kuollut rakastavan perheensä takia: toiset suojellakseen rakkaimpiaan, toiset kostaakseen rakkaimpiensa julman kohtalon. Kalkaros jatkoi kulkuaan sumussa mustan joen viertä, ja joka askeleella hän tunsi yhä selvemmin revittyjen ruumiiden ja oman murskatun sielunsa palasten muodostaman polun jalkojensa alla.
"Äiti!"
Huuto vainosi Kalkarosta vielä silloinkin, kun hän asteli kotiovelleen, joka erotti hänet perheestään. Tuon oven takana hänen vaimonsa ja poikansa odottivat häntä takaisin kotiin. Vaikka hän tiesi sen olevan heille ainut tapa pysyä järjissään, Kalkarosta häiritsi ajatus siitä, että hänen perheensä ummisti silmänsä kaikelta siltä, mitä hän pimeyden lordin käskystä toteutti. Hän tuijotti ulkolamppua kiertävää yöperhosta hetken ennen kuin asetti kätensä ulko-oven kahvalle. Mustatukkaisen pojan viimeisen, epätoivoisen huudon kaikuessa hänen päässään Kalkaros vannoi, ettei hänen poikansa joutuisi koskaan huutamaan samalla tavalla. Siitä hän pitäisi huolen, vaikka se tarkoittaisi oman sielunsa repimistä entistäkin pienemmiksi palasiksi. Hän avasi oven, astui sisään ja lukitsi oven suojaloitsulla. Ulkona yöperhonen lensi liian lähelle kuumaa lamppua ja putosi kuolleena maahan.