1991
Siinä sinä seisot käsi minun kädessäni, toinen kätesi hänen kädessään. Katselet purppuraista taivasta ja sen valkeita utupilviä.
Puristat lujemmin.
Takkisi on repeytynyt ja veren tahrima, mutta huivisi on täysin tahraton kuten ennenkin.
Annan pienen hymyn tapaisen käväistä huulillani, mutta se ei pysy kauaa – sille ei ole aikaa.
Lasket katseesi ja hyräilet hiljaa.
Hyräilen hetken mukana.
Me kaikki hyräilemme.
Violetit suuret silmäsi täyttyvät kyynelistä.
Sinä itket.
Itket kovaa ja katkerasti.
Tiedän että nyt on päästettävä irti, mutta se sattuu.
Se sattuu sinuun.
Se sattuu meihin.
Niin on kuitenkin tehtävä, jotta pääsisimme taas joskus jaloillemme, emmekä jäisi itsesääliin makaamaan.
Otteesi löystyy hiljalleen ja me vedämme kätemme hitaasti pois.
Käännämme selkämme ja lähdemme kävelemään poistäin sinun nyyhkytyksesi säestämänä.
Lupasin itselleni etten itke.
En pysty.
Suolaiset kyyneleet valuvat pitkin poskiani.
Ne vuodatan itselleni – en sinulle ja sinä tiedät sen.
Sinä olet vapaa.
Me olemme vapaita.
Minä olen vapaa!