A/N: Heissan! Pitkäaikainen haaveeni on nyt siis tapahtumaisillaan, eli kirjoitan Liikkuvasta linnasta ensimmäistä fanfictioniani, suomeksi. Toivottavasti te nautitte tämän lukemisesta yhtä paljon kuin minä pidän tämän kirjoittamisesta!

"Hiiteen koko vapunpäivä juhlallisuuksineen!" Sophie huusi käsiään ilmassa heilutellen. Hän oli äärimmäisen turhautunut. Huomenna olisi vapunpäivä, yksi Ingaryn tärkeimmistä juhlapäivistä koko vuoden aikana. Silloin juhlittiin kevättä ja kesän tuloa paraateilla ja tanssilla. Hyvin usein nuorten neitien oli tapana liikuskella seurapiiri-ihmisten joukossa luoden suhteita ja mahdollisesti etsien tulevaa sulhasta. Sophie ei voinut olla koko asiasta vähempää mielissään. Fanny, Lettie ja Martha olivat kaikki kolme innosta piukeina, valmiina etsimään tulevia sulhoja. Hattukaupan tylsä ja rauhallinen elämä ei ollut Fannya varten, joten hän yritti etsiä itselleen rikasta uutta miestä, jonka kanssa elää herroiksi isossa kartanossa, jossa hänen kaikki kolme tytärtäänkin voisivat asua. Lettie ja Martha nyt olivat tyypillisiä teini-ikäisiä, joita kiinnostivat komeat miehet enemmänkin kuin mikään muu. Sophie oli täydellinen vastakohta muulle perheelleen. Hän ei halunnut mitään sulhoja, hän halusi vain tehdä hattuja omassa sopessaan, mitäs oli kolmesta sisaruksesta vanhin. Hän oli hyväksynyt kohtalonsa jo aikoja sitten, eikä halunnut uhmata ennalta määrättyä. Lettie ja Martha olivat kuitenkin aivan liian sinnikkäitä antaakseen hänen olla rauhassa onneton. Nytkin Sophie oli huoneessaan tuijottamassa sängyllä lepäävää tummansinistä pukua kriittisellä silmällä.
"En minä tarvitse tällaisia hömpötyksiä!" hän mutisi itselleen vihaisena. Hänen sormensa nykivät halusta tarttua pukuun ja heittää se avoimesta ikkunasta kadulle. Varmasti se pukisi kadun kiveystä paljon paremmin kuin häntä. Hän kuitenkin tiesi, etteivät hänen siskonsa jättäisi häntä rauhaan, mikäli hän tekisi jotain niin radikaalia. Hän tyytyi vaan tuhahtamaan ja viikkaamaan mekon nätisti kaappiin piiloon.

Sophie ei ollut oikein koskaan ollut erityisen kiinnostunut rakkaudesta, sulhasista, häistä tai muista sellaisista, joita suotiin vain elämässään onnistuville ihmisille, joihin Sophie ei todellakaan kuulunut. Olihan hän lukenut paljon, jopa rakkaudesta, mutta se oli jäänyt kaukaiseksi haaveeksi hänen tajuttuaan olevansa vanhapiika ikuisesti kuudennestatoista syntymäpäivästään eteenpäin. Lettie oli kuitenkin aina ollut se perheen kaunein ja tavoitelluin, ja hän varmasti pääsisi hyviin naimisiin. Ollessaan myös keskimmäinen, hänen elämänsä tulisi mitä todennäköisimmin olemaan loisteliasta ja tasapainoista. Martha sen sijaan menestyisi kaikessa mitä ikinä tekisikään! Hän oli itsekin lohkaissut Lettielle tulevansa ylettömän rikkaaksi, vaikkei menisikään minkäänlaisiin naimisiin, ja näyttänyt kieltä päälle.

Sophiella kuitenkin oli lapsuudestaan asti ollut pieni salaisuus, vaikka se olikin enemmän pelkkä lapsellinen ja hölmö lupaus, jolla ei ollut mitään oikeita takeita. Hän oli lapsena tuntenut pojan – häntä joitakin vuosia vanhempi – jonka kanssa hän oli ystävystynyt ja tainnut olla aika lailla ihastunutkin. Pojan oli kuitenkin täytynyt muuttaa toisaalle aloittaakseen koulunsa. Sophie oli murheen murtama ja varma siitä, ettei kaksikko tapaisi tosiaan enää koskaan. Poika tunsi samoin, joten hän lupasi kirjoittaa Sophielle ja tulla tapaamaan aina kun pystyi.

Olihan Sophie saanutkin kirjeitä – hän kirjoitti takaisin niin hyvin kuin suinkin osasi ja niin pian kuin pystyi – mutta ajan myötä niiden tuleminen loppui. Tyttö odotti kuitenkin, jos ne olisivat vain kadonneet postissa tai hänellä olisi jokin este, eikä voinut lähettää sitä ihan vielä. Mutta hän odotti turhaan ja pikkuhiljaa tajusi sen itsekin. Hän piilotti kaikki pojalta saanut kirjeet sängyn ja patjan väliin omassa huoneessaan, etteivät hänen liiankin uteliaat sisaruksensa pääsisi niihin käsiksi.

Vaikka kirjeitä ei enää tullut, yhdessä niistä poika oli luvannut jotain, minkä Sophie oli ottanut todesta. Hän oli luvannut, että kun olisi saanut koulunsa loppuun, hän tulisi takaisin Market Chippingiin tapaamaan Sophieta. Sophie tiesi, että siinä vaiheessa poika olisi jo aikuinen mies, mutta Sophiella oli vielä monia oppivuosia edessä. Silti hän ei voinut unohtaa ihastustaan ja olla toivomatta tämän todella palaavan.

Nyt Sophie oli kuitenkin jo kahdeksantoistavuotias, opissa oman isänsä hattukaupassa. Hän jätti moiset haihattelut sisarilleen ja keskittyi työhön, elannon hankkimiseen ja sisartensa kasvattamiseen. Hänen äitipuolensa ei ollut järin huolehtivaista sorttia, vaan liikkui enemmän pitkin kaupunkia etsimässä itselleen onnea.

Mistä päästäänkin takaisin ihastuttavaan vapunpäivään.

Jo aamiaispöydässä Hatterin sisaruksista kaksi nuorinta olivat täysin täpinöissään. Lettie oli ehtinyt kuvailla kaikki mahdolliset sulhaset, jotka hän voisi kelpuuttaa, kun Martha oli toivonut ihastuvansa ensi silmäyksellä. Sophie oli istunut ärtyneen vaitonaisena vieressä ja kuunnellut, kuinka he löivät vetoa paremman miesehdokkaan löytämisestä.

Paraati ja tanssit oli järjestetty alkaviksi keskipäivän jälkeen, kun aurinko olisi korkeimmillaan. Kadut oli koristeltu värikkäillä viireillä ja erivärisiä kukkia oli sijoiteltu ympäriinsä. Ennen varsinaisen tilaisuuden alkua, joka puolella Market Chippingiä saattoi kuulla iloista musiikkia, kun musikantit virittivät kaupunkia juhlatunnelmaan.

Kaikki Hatterin perheen neidit olivat vetäytyneet omiin huoneisiinsa valmistautumaan. Muiden huoneista kuului naurua ja puheensorinaa, kun Sophie oli parhaillaan pitämässä tuijotuskilpailua tummansinisen pukunsa kanssa. Jälleen. Hän katsoi sitä tuimasti, silmät liikkuen puvun kauluksesta keskipitkiin hihoihin, hillittyihin puhviolkaimiin ja niistä aina alas valkeaan pitsireunukseen. Hänellä ei ollut minkäänlaista halua pukeutua tuohon naamiaisasuun – hän olisi mielellään mennyt omissa tavallisissa harmaissa leningeissään, jotka eivät korostaneet sen puoleen rintamusta kuten eivät lanteitakaan. Ne olivat turvallisia, mukavia ja ennen kaikkea huomaamattomia. Niissä hän saattoi kadota seinätiilien lomaan. Tuossa tummansinisessä hän ei voinut olla osa lavasteita, eikä tuntea itseään mukavaksikaan. Jälkimmäinen oli kylläkin vielä vahvistamaton väite, mutta Sophie oli lähestulkoon varma asiasta.

"Sophie, Sophie! Oletko jo pukeutunut?" Fanny kysyi koputettuaan ensin Sophien huoneen oveen. Sophie havahtui yksipuolisesta mutta kylmäverisestä katseiden taistelusta mekkonsa kanssa.
"En vielä, ihan hetki vain!" hän vastasi. Hän kuuli Fannyn kenkien kopisevan kauemmas hänen ovensa luota ja tarttui leninkinsä helmoihin. Vielä seistessään alusvaatteissaankin hän tuijotti pukua ikävästi ja mutisi sille.
"Olet juuri tuollainen tyypillinen epätoivoisten tyttöjen mekko! Toivottavasti joku päivä sinua käyttää joku oikeasti rakkautta tarvitseva", hän totesi ja veti puvun sitten päälleen. Se asettui hänen päälleen täydellisesti, kuin olisi todellakin mittatilaustyönä tehty. Oikeasti puku oli kuitenkin Fannyn vanha, josta Sophie itse oli korjannut muutaman sauman.

Helman ojennuksen jälkeen Sophie kävi peilipöydän ääreen istumaan, hyvin tietämättömänä siitä, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Ensimmäisenä hän tarttui hiusharjaan ja veteli kullanpunaisia takkuja selviksi. Kuten varmasti oli selvää, ei Sophie osannut laittaa hiuksiaankaan. Hänellä oli tapana turvautua ironisesti hattuihin, ja niin hän tekisi nytkin. Lettien mieliksi hän kokeili tuputtaa vähän puuteria valmiiksi vaalealle iholleen ja poskien ja nenänpään jälkeen hän totesi olevansa valmis.
"Valmis tosiaan!" hän tuhahti. "Näytän siltä samalta vanhalta piialta kuin aina ennenkin!"
Kiukkuisena hän otti tummansinisellä silkkinauhalla ja rusetilla koristellun olkihattunsa peilin päältä ja asetteli sen päähänsä parhaansa mukaan. Hän sai sen asettumaan naamansa peitoksi, mihin hän oli hyvin tyytyväinen. "Hiiret pysykööt koloissaan", hän sanoi peilikuvalleen ja asteli ulos huoneestaan.

A/N: Risuja, ruusuja? :D Jättäkää toki kommenttia ja sanokaa mitä piditte!