"Mennään jo kotiin. Sinähän tiedät, etten saisi olla enää tähän aikaan ulkona, saati sitten mennä Black Forestiin."
"Älä ole tuollainen nynny, Will. Keräämme vain ne kahdeksan sivua ja menemme kotiin, vai pelottaako sinua?"
"E-ei tietenkään. Muistutin sinua vain, 'les."
"Hyvä. Mennään nyt sitten keräämään ne sivut, ok?"
Nyökkäsen. En nimittäin pysty enää perääntymään. Jos perääntyisin nyt, Charles pitäisi huolen, että olisin koko loppuvuoden naurun aihe koulussa. Noh, ei se voi olla kovinkaan vaikeata löytää kahdeksaa sivua pimeästä metsästä taskulampun avulla.
"Hei Will! Katso! Tuolla puun rungossa taitaa olla jo yksi."
"Follows? Mitäköhän se tarkoittaa?"
"Ei sillä ole väliä, Will. Ne pitää vain kerätä."
"Niinpä kai…"
Tämä ei tunnu enää hyvältä idealta. Ei tämä ole kyllä missään vaiheessa tuntunut hyvältä idealta… Mutta nyt tuntuu kuin jokin seuraisi…
"Hei! Will näitkö sinä sen?"
"Minkä?"
"Ihan kuin tuolla puitten takana olisi seisonut mies, joka oli pukeutunut smokkiin."
"Ä-älä viitsi pelotella Charles. Tämä paikka on tarpeeksi pelottava ilman sinun pelottelujasi."
"Niinpä kai. Tuolta puitten takaa taitaa näkyä jotain."
"Onkohan siellä sivu?"
"Se selviää ainoastaan tarkistamalla, Will."
Lähemmäksi päästyämme näimme, että se oli hylätty säiliöauto. Kukakohan sen on jättänyt keskelle metsää?
"Löytyykö?"
"Ei näytä olevan, 'les."
"Noh, se olisikin ollut liian helppoa."
Tämän sanottuaan minä ja Charles jatkoimme matkaamme. Emme kerinneet kuin edetä pari metriä, kunnes näimme tällä kertaa kumpikin, miehen smokissa puitten takana. En tiedä minkä takia näkökenttäni alkoi sumentua ja surista samalla tavalla, kuin katsoisi television nolla kanavaa.
Käännyin ja lähdin juoksemaan poispäin miehestä mahdollisimman nopeasti. Silmäkulmastani näin Charlesin olevan aivan perässäni. Se tuotti vähän turvaa, vaikka jostain syystä syvällä sisimmässäni tiesin, ettemme välttämättä selviä hengissä.
Kun koimme olevamme tarpeeksi kaukana, pysähdyimme tasaamaan hengityksemme. Kun olimma saaneet hengityksemme jotenkin tasaantumaan, katsoimme kysyvästi toisiamme. Sanoja ei tarvittu. Tiesin, että Charles oli kokenut saman katsoessaan miestä.
"Ehkä sinä olit oikeassa Will. Ehkei tämä ollutkaan niin hyvä idea… Missä me edes olemme? Olisi sittenkin pitänyt ottaa kartta ja kompassi mukaan."
"Y-yritetään löytää ulos täältä, vai mitä?"
"Se on kyllä helpommin sanottu kuin tehty, mutta yritetään."
"Hei 'les. Näetkö saman kuin minä?"
"Valoja! Se voi vain tarkoittaa, että siellä on jonkin näköistä asutusta. Pääsemme pois sittenkin! Mennään!"
Lähdimme taas juoksemaan, tällä kertaa kohti valoja. Ajatukseni vaelsivat takaisin kotiin ja omaan turvalliseen sänkyyni. Lähestyessämme huomasin, että se oli jonkin sortin talo. Siinä ei ollut ikkunoita ja oviaukoissakaan ei ollut karmeja. Kunpa siellä olisi edes joku, joka voisi viedä meidät takaisin kaupunkiin.
"Toivottavasti siellä on joku. En halua viettää tässä metsässä enää hetkeäkään. Ensi kerralla, Will, kun lähden ideoimaan mitään, muistuta mitä tänään tapahtui."
"Hoituu Charles."
"Mennään nyt sisään."
Sisälle mentyämme huomasimme, että se oli pienoinen labyrintti. Kiertelimme sisällä etsimässä ketä tahansa, joka voisi viedä meidät takaisin kaupunkiin.
Jonkin aikaa kierreltyämme tulimme huoneeseen jonka seinässä oli lappu jossa luki "ALWAYS WATCHES NOEYES".
Sitten tunsin käden olkapäälläni, joka käänsi minut ympäri. Ennen kuin kerkesin tekemään yhtään mitään, huomasin tuijottavani smokki-miestä silmästä silmään, jos hänellä olisi ollut silmät. Sen jälkeen kaikki katosi pimeyteen.
GAME OVER
Alunperin kirjoitettu jo vuonna 2012.