Title: Kuoloa kalliimpaa
Genre: draama, huumori
Rating: PG
Warnings: kuivaa huumoria, ei sen kummempaa
Disclaimer: Hahmot ovat arvoisan herra Tolkienin omaisuutta, minä vain leikin niillä mitään rahallista hyötyä ansaitsematta.
Summary: Tuokiokuva vanhasta Èomerista. No, hiukan alta lipan kyllä.
Kuoloa kalliimpaa
Kuningas Éomer vääntäytyi varovasti vuoteensa reunalle rintaansa rapsuttaen. Vielä oli varhaista, usva leijaili edelleen kevyenä tasankojen yllä. Kyllästynyt irvistys nousi äkkiä miehen kasvoille, perhanan iskiashermo kiukutteli taas. Toista se oli silloin kun vielä oli vanha kunnon Lothíriel läiskimässä linimenttejä ja lievittäviä yrttitahnoja hänen nahkaansa; mutta ei, enää oli vain niitä hermostuneesti hihittäviä palvelustyttöjä joiden pienet sormet nipistelivät minkä suinkin kerkesivät.
Eipä tuo tosin ollut mikään ihme, olihan Markin herra voimakas ja komea miehenmullikka vanhoilla päivilläänkin -mutta eiväthän tyttölasten hennot läpsyttelyt suinkaan ollet verrattavissa omaan vaimoon ja tämän ronskeihin mäiskäisyihin.
Niin, Lothiriel. Éomer huokaisi alistuneesti ajatellessaan edesmennyttä vaimoaan ja tämän hymyileviä kasvoja, joissa olivat hehkuneet kilvan kevätaurinko ja sille päälle sattuessaan tuhannet salamatkin. Siinä oli totisesti ollut miehellä ihailemista!
Naisen poismeno muutama vuosi sitten oli lamaannuttanut miehen täysin. Oli outoa herätä yksin, syleillä tyhjin käsin pelkkää ilmaa tai lakanamyttyä tuntematta naisen hentoa vartaloa rintaansa vasten. Tuoksu, sekin oli erilainen. Mennessään Lothiriel oli vienyt huoneesta laventelin ja muut sulostuttajat, joiden olemassaolon mies pisti merkille vasta huomatessaan niiden haipuneen ilmasta.
Halusta muistella menneitä ja itselleen lohduksi Éomer oli kutsunut Bukinmaasta luokseen mestari Meriadocin sekä thain Peregrinin. Rohanin kuningas olisi voinut lyödä vaikka lempiorinsa palleista vetoa, että ainakin Peregrin olisi sama hilpeä pikkuveikko kuin aikaisemmin -mutta valjenneiden jalkakarvojen lisäksi (ja Éomerin hienoiseksi pettymykseksi) oli tämän elämänriemu vuosien mittaan tasoittunut satunnaiseksi ilonkuplinnaksi. Sääliksi olisi siis käynyt hevosta. Mies oli silti kiitollinen puolituisten seurasta, näiden pienten ukkojen kanssa oli leppoisaa jutustella tuopin ääressä tai ihan vain istua hiljaa kunnon miesten tapaan.
Mutta tänään, tänään pitäisi taas kuunnella neuvonantajien jaarituksia ja näiden loppumattomia ehdotelmia valtakunnan parhaaksi.
-Himpskattiin lähestyvä kuolema ja jälkijättöiset, ajatteli Éomer, kunhan saisi taas kohta pyöritellä armasta Lothirielia kunnon pidoissa!
Johan se poikakin hommansa osasi. Eikä yksikään entinen hallitsija ollut tähänkään mennessä noussut valittamaan kumpunsa alta, tai ei ainakaan sikäli kuin nykyinen kuningas tiesi.
Jospa sitä kokeilisi, josko Mandos jo laskisi saleihinsa.
Ähkäisten mies asettautui takaisin vuoteelleen ja sulki silmänsä. Siinä hän makasi natisevia jäseniään liikkua lotkauttamatta ja mitään ajattelematta, kunnes iloinen ääni julisti kamarin oven takana aamukaljan aikaa. Virvoittavaa, vaahtoavaa kaljaa! Miettiväisenä Éomer kynsäisi leukaansa. Kai sitä aina yhden tuopillisen ehtisi kippaista, ehkä kaksikin. Tuskin se Mandos niin hoppuinen hätähousu oli.