Nimi: Solo tú (Vain sinä) – Paritukset & henkilöt: Spamano, Antonio Carriedo & Lovino Vargas – Ikäraja: T/K13 – Varoitukset: Tapahtuu sota-aikana, siitä voi päätellä ja kiroilussa ei ole paljoa säästelty, + päähenkilöiden kaunis (tässä) kuuden vuoden ikäero – Summary: Ystävyys voi muuttua rakkaudeksi myös kaaoksen keskellä.
Taas uusi ficci niiden neljän muun keskeneräisen lisäksi... Mutta ainakin jotain uutta, spamanoa kun en ole ennen kirjoitellut. Pituudesta ei ole vielä varmaa tietoa mutta kyllä nyt varmaan ainakin kolme lukua, katsotaan miten juoni lähtee käyntiin :) Ja kyse ei siis ole mistään "todellisesta" sodasta, ficci ei perustu historiaan. Ideana on siis että tässä kulkee ainakin näin alkuun kaksi tarinaa rinnakkain, kursivoitu kertoo Antonion ja Lovinon lapsuudesta, normaalilla kirjoitetty "nykyajasta". Heidän ikänsä käyvät tekstissä ilmi, turha sitä enää tässä selitellä.
Kommentit ovat tervetulleita~
"Lovino!"
Käheä, särähtelevä ääni kaikui hiljaisuudessa, lasinsirpaleiden ja romumetallin seassa. 14-vuotias, ruskeahiuksinen poika juoksi sortuneiden talojen raunioiden seassa. Hänen kasvonsa olivat kuivuneen lian peitossa, vain kyynelten jättämistä vanoista poskilla näki hiukan tavallista, pehmeästi ruskettunutta ihoa. Liasta huolimatta kuka tahansa saattoi nähdä, että poika oli tyrmäävän komea vain 14-vuotiaaksi. Kaaos hänen ympärillään oli täydellinen. Kivimurskaa, tiilenpalasia, hiiltyineitä autojen metallikoreja, palavan kankaan ja mätänevien ruokien haju ilmassa ja ennen kaikkea se painostava hiljaisuus.
"Antonio! Tule pois sieltä! Ne voivat palata milloin tahansa!" säikähtäneen näköinen ruskeahiuksinen nainen huusi. Hänen kasvonsa olivat lian kuorruttamat ja hän seisoi pommisuojan suuaukolla. Naisen nimi oli Adriane Carriedo, ja hän oli raunioissa juoksevan pojan äiti. Poika ei välittänyt naisen huudosta, jatkoi vain säntäilyä pitkin raunioita. Hän kyykistyi välillä jonkin kohdan luo mutta jatkoi aina matkaa.
"Lovino!" poika huusi epätoivoisesti. Hänen äänensä sortui ja rohiseva yskänpuuskan lopetti lauseen kesken. "Lovino! Kuuletko sinä?"
Maailma kirkui hiljaisuuttaan. Ääntäkään ei kuulunut, mikään ei liikkunut. Äänettömyys muodosti ivallisen vastakohdan vasta alle tuntia aiemmin loppuneelle tulihelvetille. Silloin ilmassa oli vinkunut pommikoneiden ääni, räjähdykset olivat miltei pirstoneet tärykalvot, karmea tuskankiljunta oli halkonut ilmaa vähän väliä, kaikki oli ollut yhtä sekavaa kaaosta. Tulisoihdut jotka levisivät räjähdysmäisesti pommin pudottua, narina joka kertoi rakennusten heikkenemisestä... Kaikki nuo äänet soivat Antonion päässä kun hän seisoi keskellä raunioitunutta kotikaupunkiaan.
"An... An-to... Antonio..."
Antonio jähmettyi paikalleen. Oliko hän todella kuullut sen mitä luuli kuulleensa?
"Lovino?" hän kysyi katsellen hurjana ympärilleen. "Missä sinä olet?"
"T-täällä..."
Antonio syöksähti äänen suuntaan. Se kuului jostain viereisen seinän takaa. Tuo talo oli sortunut vain osittan; alakerrasta kolme seinää oli yhä pystyssä, ylemmästä keroksesta kaksi ja myös niide välinen lattia oli pysynyt ehjänä. Antonio harppoi romukasojen ylitse kohti sortunutta seinää ja kapusi ketterästi sen yli. Sortuneen seinän takana näkyi talon lähes vahingoittumaton alakerta, lattia täynnä hyllyistä tippuneita esineitä ja lasinpalasia. Yksi korkea kirjahylly oli kallistunut seinää vasten muodostaen pienen laavumaisen suojan. Siinä istui nokinen, säikähtäneen näköinen kahdeksanvuotias poika. Myös tämän pojan kasvoilla erottuivat selvästi kyynelten jättämät janat. Pojan hiuket olivat punaisenruskeat ja yksi hiuskiehkura sojotti itsepäisesti vasemmalle.
"Lovino! Luojan kiitos!" Antonio huudahti helpottuneena ja syksähti pojan luokse.
"Antonio..." Lovino mutisi unisesti. Antonio hymyili leveästi ja nosti pienenmmän pojan syliinsä. Tämä työnsi itseään kauemmas.
"Minä osaan kyllä kävellä!" Lovino tiuskaisi.
"Tiedän sen, Lovi. Mutta nyt minä kannan sinua, halusit tai et!" Antonio julisti reippaasti. Hänessä ei näkynyt jälkeäkään äskeisestä hätäännyksestä ja pelosta, ilme ja eleet kuvastivat vain rohkeutta ja iloa. Hän kiipesi sortuneen seinänpätkän yli rutistaen Lovinoa rintaansa vasten. Heidän päästyään kadulle taivaanrannasta kuului tuttu ääni.
Ne olivat palanneet.
"Antonio! Missä sinä olet?" Nainen huusi yhä pommisuojan suulla. Hänen äänensä alkoi olla jo epätoivoinen.
"Äiti!" Antonio huusi. Hänen äitinsä kasvoille levisi helpottunut ilme.
"Tule äkkiä tänne! Ne palaavat!"
Antonio laski Lovinon maahan.
"Nyt saat näyttää kuinka lujaa osaat juosta", hän sanoi kumaruen pienemmän pojan puoleen.
"Kovempaa kuin sinä!" Lovino tiuskaisi ja säntäsi juoksuun. Antonio pyyhälsi tämän perään ja he saapuivat pommisuojalle samaan aikaan. Adriane kiskaisi oven kiinni juuri kun ensimmäinen pommilasti tipahti sortuneen kaupungin ylle.
Rasiaa vasten raapiutuva tulitikku päästi kevyen rasasduksen ennen kuin pieni liekki syttyi valaisemaan säkkipimää pommisuojaa. Adriane sytytti kynttilän ja kohotti sitä nähdäkseen paremmin ympärilleen.
"Pojat? Oletteko kunnossa?"
"Ollaan me, äiti. Älä huolehdi."
"Älä huolehdi? Pommikoneet lähestyvät ja sinä juokset raunioissa?" Adriane parahti. "Minä olin niin huolissani sinusta, Antonio! Älä enää ikinä tee noin!" Hän kaappasi poikansa tiukkaan rutistukseen. Antonio naurahti kevyesti ja halasi äitiään takaisin.
"En minä ollut vaarassa. Tiesin kyllä milloin ne tulevat. Minun täytyi löytää Lovino!"
"Kulta pieni... Ymmärrän että olet huolissasi ystävästi, mutta vastedes sinun täytyy totella. Ties milloin ne kehittävät uuden, paljon nopeamman pommikoneen! Sinä et saa poistua suojasta!"
Antonio irrottautui äitinsä vähitellen kuristukseksi muuttuvasta halauksesta.
"Äiti... En minä ole mikään lapsi. Osaan huolehtia itsestäni."
"Sinä olet lapsi vielä neljä vuotta, ja sitä paitsi olet minun lapseni vielä satavuotiaana." Adriane pörrötti Antonion tummanruskeita hiuksia ja kääntyi laukkunsa puoleen. Kaikille siviileille oli jo kauan ennen pommitusten alkua annettu käsky varustaa pommisuoja asuttavaan kuntoon. Carriedojen tapauksessa se tarkoitti kahden patjan ja pakatun laukun rahtaamista suurennettuun kellariin. Aadriane kaivoi laukusta täkin ja heitti sen toisen patjan päälle. Hän jatkoi hääräilyä, kaivoi ruokatarpeita ja vaihtovaatteita esiin mutisten hiljaa. Antonio kyykistyi lattialla istuvan Lovinon puoleen.
"Onko sinulla nälkä?"
Lovino mulkaisi Antoniota kiukkuisesti ja pudisti päätään.
"Haluaisitko silti jotain?"
Lovinon katse kirkastui. "Tomaatin!"
Antonio naurahti ja pörrötti Lovinon punaisenruskeita hiuksia. Hän nappasi äitinsä pöydälle kasaamien ruokatavaroiden joukosta kaksi tomaattia.
"Ota koppi!", hän huudahti ja viskasi toisen tomaatin Lovinolle. Toisesta hän haukkasi itse. Lovino lakkasi hetkeksi mulkoilemasta Antoniota ja keskittyi tomaatin ahmimiseen.
"Antonio? Näitkö äsken tässä pöydällä kahta to..." Antonio äiti aloitti mutta lopetti lauseen kesken nähdessään kahden vilpittömän vihreän silmäparin tuijottavan häntä lattialta. Silmien omistajien suut olivat tahriintuneet tomaattimehuun ja pienempi nuoleskeli sormiaan.
"Ilmesesti näit", nainen naurahti. "Hyvä on, taitaa olla jo myöhäistä kieltää ottamasta niitä. Antonio, viitsisitkö laittaa sängyt kuntoon?"
"Tietysti, äiti", Antonio myöntyi ja nousi pystyyn.
"Missä sinä haluaisit nukkua?" Adriane kysyi kääntyen Lovinon puoleen. "Emme ikävä kyllä pysty viemään sinua perheesi luokse tänään. Kun pommitusvaara on ohi, voimme etsiä heitä. Voit nukkua minun tai Antonion vieressä tai jos haluat nukkua yksin, Antonio voi varmaan tulla minun viereeni."
Lovino silmäili Adrianea miettiväisesti eikä vastannut.
"Antonio? Eikö niin?" Adriane varmisti. Antonio oli kuitenkin jo neljätoista, ehkei hän haluaisi nukkua äitinsä vieressä...
"Voin minä", Antonio myöntyi. "Jos Lovi välttämättä haluaa nukkua yksin..."
"Miten on, Lovino?"
"Minä nukun yksin", Lovino mutisi. Hän ei välittänyt hiukkaakaan, vaikka Antonion ilme lievästi sanoen valahti. Espanjalainen työnsi alahuulensa mutruun ja tuijotti Lovinoa syyttävästi smaragdinvihreillä silmillään. Italialainen vain hymyili omahyväisesti ja näytti Antoniolle kieltään. Tämä pörrötti pienemmän pojan hiuksia ja jatkoi vuoteiden sijaamista.
Kun Antonio sai työnsä loppuun, Adriane ojensi molemmille pojille tomaateilla päällystetyt leivät ja kehotti heitä sen jälkeen menemään nukkumaan. Lovino asettui patjalleen, kääntyi seinää päin ja kiskoi peiton korvilleen. Antonio jäin makaamaan silmät auki ja tuijotti peittomyttyä jonka alla Lovino piileskeli. Adriane istui valveilla mitään tekemättä, kädet leväten toimettomina sylissä. Hän ei halunnut näyttää sitä lapsille, mutta hän pelkäsi. Antonio kyllä aavisti äitinsä tunteet, muttei kuitenkaan sanonut mitään. Äiti yritti piilottaa pelkonsa eli lohduttelu vain pahentaisi tilannetta.
Lopulta Antoniokin sulki silmänsä ja nukahti melko nopeasti. Adriane puhalsi kynttilän sammuksiin ja asettui poikansa viereen. Hän silitti kevyesti Antonion hiuksia ja hymyili hetken. He olivat sentään turvassa täällä, Adriane ajatteli ja vaipui uneen.
Keskellä yötä Antonio havahtui. Kellari oli säkkipimeä, mistään ei tullut hiukkaakaan valoa. Antonio kohottautui istumaan ja kuunteli. Hän oli herännyt johonkin ääneen... Vasta nyt hän huomasi tipahtaneensa patjaltaan. Ensin hän aikoi siirtää äitinsä kättä, mutta sitten hänet havahduttanut ääni kuului uudestaan. Selvä nyyhkäisy, vaikkakin tukahdutettu sellainen. Ja se kuului... Viereisen patjan suunnalta. Antonio konttasi varovasti lähemmäs. Kun hän kumartui peittomytyn ylle, sen alla oleva poika viskaisi äkkiä peiton sivuun. Sadasosasekunnin ajan Lovino tuijotti Antoniota suurin ja kostein silmin ja takertui äkkiä tämän kaulaan. Nyyhkytykset ravistelivat pienen pojan ruumista kun hän rutisti ystäväänsä tiukasti.
"Lovino? Mikä hätänä?" Antonio kyseli huolestuneena. Lovino ei koskaan halannut ketään vapaaehtoisesti. Varsinkaan Antoniota.
Poika ei vastannut, mutta nyyhkäykset tihenivät ja ote Antonio kaulasta tiukkeni. Antonio istahti Lovinon patjalle ja veti tärisevän pojan syliinsä. Hänen yllätyksekseen Lovino ei vastustellut, hautasi vain pienen päänsä Antonion rintaa vasten ja jatkoi nyyhkytystä. Antonio halasi poikaa hellästi. Hän yllättyi tunteistaan; hän tunsi kummallista halua suojella pienempää, lähes isällistä tai veljellistä rakkautta. Hän silitti Lovinon selkää ja kuiskaili rauhoittavasti:
"Itke pois... Minä olen tässä."
Vähitellen pikkuinen italialainen rauhoittui. Hän pyyhki kasvonsa Antonion paitaan ja jäi istumaaan hiljaa tämän syliin.
"Mikä hätänä? Miksi sinä itkit?" Antonio kyseli. Lovino ei vastannut mitään. Hänen alahuulensa alkoi väpättää uhkaavasti.
"Ei sinun ole pakko kertoa jos et halua", Antonio kiirehti nopeasti vakuuttamaan. "Tahdotko että kerron sinulle sadun?"
Lovino nyökkäsi hiljaa. Antonio hymyili leveästi.
"Minkä?"
"Sen jonka äiti kertoi aina..." Lovino mutisi hiljaa. Onnekseen Antonio muisti sadun, hän oli kuullut Lovinon äidin kertovan sitä kerran. Satu oli peräisin Italiasta, joten ei ollut ihme että Lovino piti siitä.
"Olipa kerran kolme sisarta..." Antonio aloitti hiljaa. Hän kertoi satua kuin olisi lukenut kirjaa, takeltelematta ja juuri niin kuin se todellisuudessa meni. Lovino työnsi huomaamattaan peukalon suuhunsa ja kuunteli silmät ammollaan.
"...Lintu sanoi tytölle: Oletko sinäkin tullut? Sitten kärsit saman kohtalon kuin veljesi. Etkö näe heitä? Yksi, kaksi patsasta ja sinusta tulee kolmas. Isäsi on sodassa ja..." Antonio keskeytti äkkiä kun Lovinon poskelle vierähti kyynel. Hän katsoi kauhistuneena kun poika alkoi taas itkeä.
"Voi, Lovino! Mikä sinun on? Anteeksi! Teinkö minä jotain?" hän kyseli hätääntyneenä. Lovino ei taaskaan vastannut. Hän painoi päänsä takaisin Antonion rintaa vasten ja puristi pienet kätensä nyrkkiin. Antonio mietti kiivaasti mitä oli sanonut. Miksi Lovino alkoi itkeä juuri tuossa kohtaa? Hetkonen... "isäsi on sodassa"...
"Oletko huolissasi isästäsi?"
Lovino nytkäytti päätään pienesti.
"Lovi-kulta... Voi miten suloista! Älä sinä huoli... Minä... En voi luvata että isäsi palaa, mutta voimme toivoa niin. Ja mieti, sota on varmasti pian ohi. Etkö muista miten se tarina päättyy? Kuningas palaa sodasta ja pelastaa vaimonsa. Ja se sisar pelastaa veljensä. Siinähän on onnellinen loppu!"
"Entäs Feliciano?" Lovino kysyi tukahtuneella äänellä.
"Hän on turvassa sinun perheesi kanssa! Me viemme sinutkin sinne huomennsa."
"Meillä ei ole siskoa", Lovino sanoi vastahakoisesti. Antoniota hymyilytti, mutta hän piilotti sen huolellisesti.
"Jos sinä ja Feli muututte patsaiksi, minä pelastan teidät! Voidaan leikkiä että minä olen teidän siskonne!"
"Tyhmä. Et sinä ole tyttö."
"Leikitään! Ja ette te muutu patsaiksi. Ei se satu ole totta, Lovi-pieni. Ei oikeassa elämässä muututa patsaiksi. Eivätkä linnut edes osaa puhua!"
"Jos sadut eivät kerran ole totta", Lovino aloitti haastavasti, "eiväthän onnelliset loputkaan sitten ole."
"Eivät välttämättä. Mutta jos uskot onnellisiin loppuihin, ne voivat olla. Oikeaan elmään voi vaikuttaa. Satuihin ei."
Lovino hiljeni ilmeisesti kykenemättä keksimään vastalausetta. Äkkiä hän haukotteli leveästi.
"Väsyttääkö?" Antonio kysyi hymyillen. Lovino mulkaisi häntä kiukkuisesti kuin sanoen "Eikö se ole itsestään selvää, typerys?"
"Sitten voit ruveta nukkumaan. Hyvää yötä, Lovi-kulta!" Antonio kuiskasi ja nosti Lovinon sylistään lähtien takaisin kohti omaa patjaansa. Lovino takertui äkkiä hänen käteensä.
"Mitä nyt?"
Lovino näytti selvästi käyvän sisäistä taistoa itsensä kanssa. Lopulta hän avasi suunsa.
"Antonio... Voitko sinä nukkua minun vieressäni?"
"Aaah! Tietysti voin!" Antonio lähes hihkaisi ja vilkaisi äkisti äitiään. Ei kai tämä ollut herännyt? Onneksi näytti siltä ettei. Antonio konttasi takaisin Lovinon luokse ja laskeutui patjan reunalle makaamaan. Lovino näytti edelleen väittelevän itsensä kanssa. Hetken päästä hän päätti että Antonio oli pienempi paha kuin yksinäisyys pimeässä, ja kierähti kiinni espanjalaisen kylkeen. Antonio työnsi varovasti käsivartensa Lovinon pään alle ja katseli kun tämän silmät alkoivat lupsahdella kiinni. Kului vain pieni hetki kun hilajinen tuhina paljasti italialaisen olevan unessa. Antonio hymyili pimeässä ja katseli vielä hetken nukkuvaa Lovinoa. Hän muisti toivoneensa aina pikkuveljeä... Tämä tuntui melkein samalta. Lovino oli niin pieni ja su... Suloinen... Hmmh...
Samassa myös Antonio vaipui uneen. Nukkuessaan hän kietoi toisenkin kätensä Lovinon ympärille. Molemmat nukkuivat syvää, rauhallista unta, vailla painajaisia tai pelottavia kuvitelmia.
Kiitoksia kaikille jotkai jaksoivat lukea :3 Näin btw, tuo satu on ihan oikea italialainen satu nimeltänsä Tanssiva Vesi. Kysykää jos haluatte kuulla juoniselostuksen... Kokonaisuudessaan satu löytyy ainakin kirjasta "Kaunotar ja Hirviö - Satuja maailmalta".
Kommentit ovat siis sallittuja, jopa toivottavia. Pituudella ei ole väliä eikä sisällön tarvitse olla järkevää, kommentoi edes jotain niin tiedän luetaanko tätä :)