Ennen kuin kirjoitan luvun 2 loppuun tahdon sanoa pari sanaa.. Kirjoitin tuon ensimmäisen luvun uudenvuoden yönä. Masentuneena ja pikkupäissäni. Joten toivon että annatte uuden mahdollisuuden, jos kirjoitusvirheet yms. ärsyttivät.. Päätin siis julkaista ensin luvun 1 korjattuna versiona.. Kiitos.
luku 1
"Lovino~! Lähden nyt!" Feliciano huusi pirteällä äänellään talomme eteisestä.
"Minne hemmettiin sinä nyt olet lähdössä?" huusin takaisin samalla kun pengoin jääkaappiamme. Tomaatit olivat lopussa. Taas. Tuo Felicianon typerys ei koskaan muistanut käydä ostamassa lisää, mutta toisaalta, en muistanut minäkään.
"Ve~ Etkö muista että sanoin meneväni Ludwigille yöksi? Hän on niin hirmuisen kiltti kun lupasi että saan tulla tänään," hän vastasi aina vain iloisesti hymyillen, mutta kuulin hänen äänestään epävarmuuden. Hän tiesi hyvin miten suhtaudun siihen idioottiin.
"SILLE PERUNAPASKIAISELLE?! HEMMETTI SOIKOON TAJUATKO OLLENKAAN ETTÄ OLEN MILJOONA KERTAA KIELTÄNYT SINUA MENEMÄSTÄ SILLE PERVERSSILLE YÖKSI! TAJUATKO OLLENKAAN MITÄ SE TYYPPI VOI SINULLE TEHDÄ SILLÄ SAAMARIN RUOSKALLAAN!" huusin järkyttyneenä siitä mitä Feli oli juuri äsken sanonut. Yöksi. Ludwigille. Ei ikinä, ei ainakaan yksin.
"Muttaaaaaa~ Lovino kiltti, pyydän, Kikukin on tulossa ja minä aioin tehdä meille herkullista pastaa.." Feliciano aneli selvästi itkuaan pidätellen.
"Ai.. Kikukin tulee.. " huokaisin helpotuksesta. Jos se kosketusta kammoava japsi olisi tulossa, niin hän kyllä suojelisi veljeäni liialta läheisyydeltä sen perunanmussuttajan kanssa. Feli olisi täysin turvassa. Hänelle ei kävisi samoin kuin minulle kävi.. "Niin, no siinä tapauksessa.. Mutta muistatkin sitten että et kiehnää kiinni siinä Machoperunassa.. Se idiootti voisi ymmärtää väärin.." mutisin Felille. Inhosin sitä että hän vieraili Ludwigilla, mutta pakkohan minun olisi hänet päästää. Jos Kikukin kerran olisi menossa myös, mitään pahaa ei voisi tapahtua. Enkä sitä paitsi kestäisi veljeni murtunutta olemusta joka leijuisi koko talossa, jos hän ei pääsisikään. Pelkäsin vain että Feliciano joutuisi kokemaan jotain samanleista kuin minä koin..
"Ve~ Olet paras Lovino! Maailman paras veli!" Feli huusi ja halasi minua niin että tuntui kuin sisukseni olivat olleet ruuvipenkissä. Uskomatonta, että muuten niin heikko ihminen saattoi halata niin tiukasti.
"Juujuu. Päästä irti.. tukehdun.."
"Anteeksi kamalasti, kävikö? satutinko? Otinko liian kovaa kiinni?"
"Äh, ei tässä mitään."
"Lovinoon ei sattunut! Se on hyvä! Ve~"
Niinpä niin, nyt Feliciano oli jälleen iloinen, kuin ei koskaan olisi murhetta nähnytkään. Kunpa voisin olla kuin hän. Ei huolta mistään, ei murheita tai suruja.
"Mene nyt ennen kuin muutan mieleni. Ja tuot tomaatteja kun tulet kotiin," sanoin lempeästi ja hymyilin jopa vienosti. Harvinaista minulta.
"Selvä! Muistan tällä kertaa!" Feliciano nosti laukkunsa olalleen ja poistui ovesta kirkkaaseen ulkoilmaan.
"Maailman kaikista tomaateista vetoa että tuo laukku on täynnä pastaa.. Feli ei pärjäisi viikkoa ilman sitä.. " ajattelin samalla kun kävelin kohti keittiötä. Olin päättänyt varmistaa ettei johonkin vain ollut jäänyt yhtä pientä herkullista tomaattia.
p.s.
Luku 2 tulee heti kun vain saan kirjoitettua sen tietokoneella puhtaaksi. Tällä hetkellä se sijaitsee *kröhöm* fysiikan vihossani..