Author Note: Yippee, my first fanfiction-story. This story continues, but I'll first write a Finnish chapter, and translate it to English, before I start a new chapter. I began this story for the first time six years ago with my friend Jarkko, and I got tired of writing it without a keyboard and without readers.

Kirjoittajan Muistio: Jippii, minun ensimmäinen fanfiction-tarina. Tämä tarina jatkuu, mutta ensin minä kirjoitan suomenkielisen luvun, sitten käännän sen englanniksi, ennenkuin aloitan uuden luvun. Aloitin tämän tarinan ensikertaa kuusi vuotta sitten ystäväni Jarkon kanssa, ja kyllästyin kirjoittamaan ilman näppäimistöä ja ilman lukijoita.

Disclaimer: I do not own Godzilla or any of the movie monsters that you may see named here.

Erottamislausuma: En omista Godzillaa tai mitään muista elokuvahirviöistä jotka saatat nähdä nimettävän täällä.

Claimer: I DO own Sabina, Susan and my Godzilla-like self, Jonna.

Omistuslausuma: Minä OMISTAN Sabinan, Susanin ja minun Godzillamaisen itseni, Jonnan.

Godzillan morsian

Luku 1: Uusi hirviö

Minä olen Godzilla, hirviöiden kuningas.

Jos luette tätä, olette varmaan nähneet edes jonkin elokuvista, joissa olen esiintynyt.

Vuosia sitten eräs tyttö meni ystävänsä luokse käymään. Siellä hän näki erään elokuvistani. Siitä hetkestä lähtien hän piti elokuvistani, ei, vaan hän rakasti elokuviani (ja tietenkin minun komeaa naamaani). Aikaa myöten hän näki suurimman osan lopuistakin ja jäi kaipaamaan niitä, joita ei voinut nähdä.

Tärkeää kuitenkin on se, että nähdessään minut omassa maailmassani, samalla kun hän itse oli omassa maailmassaan, auttoi häntä löytämään uudelleen synnynnäisen kykynsä päästä toisiin, hänen maailmasta katsoen olemattomiin ja kuvitteellisiin maailmoihin, (kuten minun maailmaani,) muuttaa ja venyttää niiden sääntöjä ja luoda uusia sääntöjä, sekä luoda itse kokonaan uusia omia "kuviteellisia ja olemattomia" maailmoja, olentoja ja esineitä.

Mutta nyt riittää nämä alkuselittelyt, olen toistanut itseäni jo aivan liikaa. Nyt silmät auki ja korvat hörölle, tämän tarinan kerron poikkeuksellisesti minä, koska Johannan mielestä minulla on tähän nimenonmaiseen tarinaan henkilökohtaisempi kosketus. Pistihän se elämäni aivan ylös alaisin entiseen verrattuna. (Eikä Johanna halunnut ottaa vastuuta tämän tarinan pilaamisesta.) Tämä kun ei ole mikä tahansa tarina. Tämä on kaiken tulevan alku.

No niin, sinä päivänä Hirviösaarella oli lämmin ilma ja aurinko paistoi kirkkaasti sinisellä taivaalla. Suurin osa kaikista hirviöistä, joita olin koskaan kohdannut, oli saarella ja eli suhteellisen rauhallisesti keskenään.

Silloin en lainkaan huomannut asiassa mitään outoa, vaikka tiesin ja muistin tuhonneeni suurimman osan heistä. Silloin tuntui täysin luonnolliselta, että he olivat tulleet takaisin, myös ne, jotka olivat kuolleet joko ihmisten toimesta tai omasta valinnastaan. Ne, jotka olivat lähteneet muualle omasta tahdostaan. Mecha-Godzilla, Rodan, Spigon, Mothra, Angilus, minun poikani Junior, jättiläisrukoilijasirkka Kamacuras, Gigan, Ghidorah, kaikki. Destroyahia en ollut vielä tavannut, joten hän ei tietenkään ollut siellä.

Myöhemmin mietin, miksi tälläiset asiat eivät mietityttäneet minua. Ja vielä enemmän, miksi ne eivät mietityttäneet ihmisiä. Jossain vaiheessa järkeilin, että se, monen muun asian tavoin, oli Johannan tekosia.

Kuten aikaisemmin sanoin, elimme suhteellisen rauhallisesti. Hirviöiden kuninkaana minun tehtäväni oli ratkoa oikeudenmukaisesti kaikki riidat, joita ei osattu sopia itse, järjestää kaikille omaa tilaa, joka vastasi heidän sen hetkisiä tarpeita, varmistaa, että kaikki saivat tarvitsemansa ravinnon, (tai Mecha-Godzillan tapauksessa polttoaineen,) ja tietenkin pitää kaikki ajan tasalla ihmisten tekosista ja maailman tapahtumista.

Saadakseni kaiken tämän tehtyä, jouduin joskus käyttämään kuninkaallista käskyvaltaani. Useimmiten kuitenkin pärjäsin pyytämällä.

Pyytämällä apua joissakin tehtävissä, loin ystävällisen ilmapiirin, joka ehkäisi riitoja, vastaanhangoittelua ja yleistä masennusta, joka välillä uhkasi vallata toimettomina olevien hirviöiden mielet.

Rodan jotenkin päätyi hoitamaan jonkinlaista lääkärin virkaa Hirviösaarella. Lisäksi hän ja muut lentokykyiset hirviöt saivat joskus minulta joko käskyn tai pyynnön lentää mantereelle uutisia hakemaan.

Yleensä pyynnön, nimittäin saarella oli rajoitettu määrä tekemistä, ja he olivat yleensä toimettomina ja innokkaita pääsemään tekemään edes jotain. Jos kaikilla kuitenkin oli tekemistä, minä käskin uutismatkalle sen, jonka tekeminen oli mielestäni sillä hetkellä vähiten tärkeää.

Taas minä eksyn asiasta, olen tainnut poimia mokoman pahan tavan Johannan isältä.

Sinä päivänä olin lähettänyt Rodanin uutisia hakemaan. Ihmiskaupungeissa nousi aina paniikki (luonnollisesti) kun joku meistä näyttäytyi. Mutta kun Rodan saapui lähimpään kaupunkiin, kaikki olivat jo valmiiksi paniikissa.

Rodan lenteli ympäriinsä etsien tavallista suuremman paniikin lähdettä samalla kun kuunteli puheita ja huutoja kaduilta. "Paetkaa, Godzilla tulee!"

Rodan hämmästyi ja tuumi itsekseen: "Ei Godzilla voi olla täällä, juurihan hän oli Hirviösaarella." Mutta hänen hämmästyksensä vain syveni, kun hän kuuli lisää: "Ei se ole Godzilla, se on punainen!", ärjyi joku mies.

"Kuka välittää, se näyttää samalta kuin Godzilla!", kiljui takaisin lastaan turvaan kantava nainen.

"No en minä ainakaan, sillä punainen Godzilla on täällä!", huusi toinen nainen, joka kantoi pientä matkalaukkua.

Samaan aikaan eräs poliisi yritti rauhoittaa väkijoukkoa: "Ei paniikkia, hyvät kansalaiset, evakuoikaa alue nopeasti ja hyvässä järjestyksessä! Tälläisestä on selvitty ennenkin!"

Silloin muuan nuori mies moottoripyörällä pysähtyi ja osoitti läheistä ikkunaa: "Katsokaa TV:tä tuolla kaupan näyteikkunassa! Uutisissa sanotaan, että punaisella Godzillalla on pikkuinen mukana!" Jotkut ihmiset pysähtyivä vilkaisemaan mainittua TV-ruutua, jolloin nuori mies moottoripyörällänsä vilkaisi taakseen, näki suuren varjon pyyhkäiseevän vastapäisen talon seinää, katsoi ylös ja huusi:"Apua! Nyt Rodan on täällä myös!", ja ajoi tiehensä niin kovaa kuin tungoksessa pystyi.

Ihmiset säikähtivät entistä pahemmin: "Juoskaa!", monet heistä huusivat. Rodan oli kuullut tarpeeksi tietääkseen, että tämä oli kerrottava Godzillalle heti.

Sen lisäksi häntä ei pahemmin kiinnostanut jäädä odottamaan sitä meluisaa armeijaa, joka tuli paikalle aina kun hirviöt näyttäytyivät maissa tarkasti valvotun Hirviösaaren ulkopuolella. Ja jos kaupungin lähellä tai kaupungissa oli jo hirviö, joka oli saanut aikaan tälläisen paniikin, armeijakin olisi pian paikalla.

Siipiään kallistaen Rodan kääntyi takaisin meren suuntaan ja lähti lentämään takaisin Hirviösaarelle.

Saaren rannalla minä odotin kärsivällisesti Rodanin uutisia. Olin yllättynyt nähdessäni tutun hahmon lentävän meren yli saarta kohti monta tuntia aikaisemmin kuin mitä olin odottanut. "Toivottavasti mikään ei ole vialla", mutisin itsekseeni.

Tunsin äkkiä suurta levottomuutta. Kun Rodan vihdoin laskeutui eteeni, olin ratkeamispisteessä. "No, mitä uutta?" minä kysyin heti kun Rodan laskeuti eteeni. "Odota vähän. Huh. Godzilla. Minun pitää hengittää. Puuh.", Rodan sanoi ja kaatui maahan läähättäen raskaasti.

Harmistuneena jäin odottamaan ja kävelin edestakaisin kärsimättömästi.

Muutaman minuutin kuluttua Rodan veti syvään henkeä ja huokaisi. "Hohhoijaa. Nyt tuntuu paremmalta." Hän nousi ylös ja katsoi minuun. "Godzilla, et ikinä usko mitä siellä on meneillään." "No kerro jo, sitten nähdään uskonko vai en." minä ärähdin.

"Noh, pomo, kun minä pääsin kaupunkiin, siellä oli jo täysi paniikki ja evakuointi lopuillaan, kuunnellessani puheita kuulin mainittavan punaisen Godzillan, jolla on poikanen mukana. Yritin etsiä sitä samalla kuin kuuntelin, mutta koska kaupunki oli jo melkein tyhjä ihmisistä, päättelin, että armeija olisi pian paikalla metelöimässä ja päätin heti tulla kertomaan sinulle tästä." Hän lopetti ja jäi tarkkailemaan ilmeitäni. Hetken olin samassa ärtyneessä jännityksen tilassa kuin ennen Rodanin uutisten kuulemista ja se näkyi kasvoiltani.

Hetken Rodan näytti huolestuneelta, mutta rauhoittui saman tien, kun hänen sanomansa asia alkoi upota tajuntaani ja pyyhki hitaasti kasvoni tyhjäksi tunteista, jonka jälkeen, kun aloin käsittää mitä kuulemani sanat tarkoittivat, hämmennys lasitti katseeni ja nosti kulmiani, jättäen minut tuijottamaan tyhjyyteen.

Aistin kuinka Rodan huolestui ja tunsin kun hän sormillaan taputti käsivarttani. "Godzilla, onko kaikki kunnossa?" hän kysyi.

Ääni tuntui tulevan jostain hyvin kaukaa. Godzilla. Juuri se sana oli lamauttanut minun aivotoimintani. Godzilla oikeastaan merkitsee, ainakin hirviöiden kielessä, minun lajisen hirviön asemaa kuninkaana.

Ihmisten kielessä se on minun nimeni ja lajini nimi, koska minä olen ainoa omaa lajiani, jonka he tietävät. Siis jos poikaani ei lasketa.

Jos me hirviöt puhumme minun lajistani, puhumme jostain muusta kuin Godzillasta. Se, että tämä väitetty lajini edustaja, jolla oli poikanen mukanaan, oli punainen, merkitsi jotain tärkeää. Kuten eläimillä kirkas väri varoittaa vaarasta, niin meillä hirviöilläkin.

Punainen tarkoittaa "pidä varasi", ja on harvoin oikein punainen, yleensä lähempänä vaaleanpunaista ja tumman pinkkiä. Punaiset ovat joskus myrkyllisiä, mitä tummemman punaisia, sen varmemmin myrkyllisiä. Eli oikein sopiva varoitusväri.

Punaiset ovat aina naaraita. Naaraat voivat olla muunkin värisiä kuin punaisia. Valkoisia ja harmaitakin on, mutta molemmat värit ovat harvinaisia. Harmaat voivat olla mitä tahansa sävyä lähes valkoisesta harmaasta melkein mustaan harmaaseen.

Myös urokset voivat olla harmaita, mutta harmaat ovat kaikkein harvinaisimpia sekä urosten että naaraiden keskuudessa. Tavallisesti urokset ovat jotain vihreän sävyä, joskus esiintyy myös mustia uroksia, jotka ovat yhtä harvinaisia kuin valkoiset naaraat, jotka ovat molemmat yleisempiä kuin harmaat.

Lisäksi naaraiden päässä olevat suomut ovat monta kertaa pienemmät kuin uroksilla, mutta ne ovat kärjestään pidentyneitä ja melko taipuisia. Näiden pidentyneiden suomujen pituus vaihtelee eri yksilöillä, ja ne verhoavat naaraiden päitä tuuheana harjana kuin ihmisnaisilla hiukset. Niitä kutsutaankin hiussuomuiksi (tai lyhyesti vain hiuksiksi) ja niiden väri voi olla huomattavastikin erilainen kuin ruumiin väri.

Naaraat erottaa uroksista vielä se, että heillä kerääntyy vararavinto rintalihaksien päälle ja lanteille, eli samoihin kohtiin kuin ihmisnaarailla, johtuen naaraiden erilaisesta elämän tyylistä. Se ero ihmisnaaraisiin tässä asiassa kuitenkin on, että rintalihaksien päälle kerääntyvä rasvakudos ei muodosta kahta erillistä kerääntymää, vaan on keskeltä lähes yhtä paksu kuin sivuilta. Ymmärsitkö, mitä kerroin? Parempi olisi ymmärtää, sillä en selitä tätä toiste.

Koko tämän ajatusprosessin aikana minä en puhunut mitään, eli se on vähintään muutama minuutti. "Godzilla?", Rodan sanoi ja tökkäisi käsivarteeni sormillaan.

Havahduin ajatuksistani ja mielessäni oli selkeä suunnitelma. "Pomo, mitä aiot tehdä? Ja mitä minun pitäisi tehdä?" Rodan kysyi huolissaan.

"Sinä käyt kertomassa kaikille, mitä olet kuullut, käsket kaikkien pysyä saarella ja katsot Juniorin perään, minä käyn katsomassa, onko tämä "punainen Godzilla" tosiaan samaa lajia, vai jotain uutta."

Annettuani ohjeet käännyin lähteäkseni, mutta Rodan pysäytti minut: "Et kai aio taistella? Mieti Junioria, jos se "punainen" tappaa sinut omaa poikastaan suojellessaan?"

Murahdin ja sanoin:"Älä hätäile, minä en ole pysynyt elossa tekemällä typeriä päätöksiä, minä käyn vain katsomassa mitä siellä on." "Hyvä on." Rodan sanoi ja lähti lentämään.

Minä kävelin veteen ja ryhdyin uimaan kohti lähintä kaupunkia. Uidessa ajatukset lakkasivat kiertämästä samaa rataa ja tunsin oloni tavallista varmemmaksi.

Päästyäni maihin, suuntasin kaupungin keskustaan isoja katuja pitkin, varoen rikkomasta mitään. Yritin olla hiljaa, jotta löytäisin etsimäni hirviön ennenkuin se huomaisi minut. Eipä aikaakaan, kun kuulin ääniä lähistöltä.

Aloin kiertää katuja yrittäen kuulollani paikantaa äänten lähteen. Sitten kiersin erään kulman ja tulin isolle kadulle, jonka varrella oli paljon kauppoja.

Siinä he olivat, kyyristelivät matalalla ja kaivelivat kauppoja, huomaamatta minua lainkaan. Se "punainen" oli tosiaan lajini naaras ja hänellä oli naaraspoikanen mukanaan. Naaras kaiveli jonkinlaista kangaskauppaa, kadulla oli jo muutamia ulos vedettyjä ja avattuja kangaspakkoja, ja poikanen oli heti naaraan vieressä, minua lähempänä, kaivamassa karkkikaupasta isoja karkkitiskejä ulos. Ulkona olevista tiskeistä näki, että tämä pikkuinen oli jo rohmunnut suihinsa suuren osan ulos saamistaan karkeista.

Katselin heitä tarkasti.

Naaras oli viehättävä, melko hoikka ja nuori.

Siis melko tuore äiti, jos poikanen oli sen oma.

Tunsin kummaa helpotusta siitä, että olin itsekin vielä nuoruuden mitoissani ja yhtä komea kuin aina olin ollut, sen sijaan että olisin lihonut iän myötä. Vaikka enhän minä ollut vielä edes keski-ikäinen, en kuitenkaan ollut enää yhtä nuori kuin tämä naaras.

Poikanen oli suurinpiirtein Juniorin ikäinen, ehkä hieman nuorempi.

Naaras veti kaupasta ulos pakan kirkkaan punaista kangasta. Hän avasi rullan ja tarkasteli sitä.

He eivät olleet vieläkään huomanneet minua.

"Pikkuinen, minusta tämä väri sopii sinulle." hän sanoi. Puolitoista metriä leveä kangas näytti ohuelta nauhalta naaraan käsissä. Poikanen katsoi kangasta ja sanoi: "Joo, sido se minun hiuksiini." Ahaa, naaras oli etsinyt hiusnauhaa poikaselle, mutta en vieläkään tiennyt, olivatko he äiti ja poikanen.

Olin nähnyt tarpeeksi. Nyt oli aika kiinnittää heidän huomio.

Samalla kun naaras avasi kangasrullaa enemmän, minä sanoin: "Kuka olet, Punainen, ja mitä teet minun reviirilläni?"

Naaras ja poikanen katsoivat minuun päin säikähtäneinä.

No vihdoinkin he huomasivat minut, ajattelin.

Naaraan ilme vaihtui nopeasti vihaiseksi, mutta poikanen vaikutti enemmän uteliaalta. "Äiti, kuka tuo on?" poikanen kysyi viattomasti.

"Onko poikanen tosiaan sinun omasi? Näytät kovin nuorelta ollaksesi äiti. Olisin pitänyt todennäköisempä sitä, että olisitte serkkuja tai sisaruksia." sanoin niin yllättyneenä, että en ehtinyt estää sanoja karkaamasta suustani. Voin vain kuvitella, kuinka tyhmältä kuulostin.

Naaras ojensi oikean kätensä ja veti poikasen alleen, kauemmas minusta. Hän varmaan tunsi itsensä uhatuksi, koska hän oli vieläkin kyyristyneenä matalalle. Kangas, jota hän oli pidellyt, oli pudonnut maahan heti hänen toivuttua minun näkemiseni aiheuttamasta säikähdyksestä. "Vastausena kysymysiisi, voin sanoa, että se, kuka olen, ei ole sinun asiasi, se mitä teen täällä sinun väitetyllä "reviirillä", on minun ja pikkuisen asia, ei sinun, ja kyllä, pikkuinen on minun oma poikaseni, ja vahvistuksena epäilyksillesi, olen melko nuori ollakseni äiti. En niin nuori kuin voisin olla, enkä edes niin nuori kuin miltä näytän, mutta nuori kuitenkin. Olimme pitkään horroksessa, mikä kulutti paljon vararavintoa, ja siitä seurannut hoikkuus saa minut näyttämään vielä nuoremmalta kuin tavallisesti. Osittain myös siksi, että suurimman osan löytämästäni ravinnosta olen antanut poikaselleni." naaras puhui aluksi jännittyneellä ja ärtyneellä äänellä, mutta puhetulva näytti pesevän pois suurimman osan jännittyneisyydestä ja lopetettuaan puhumisen hän enää mulkoili minua epäluuloisesti, aikaisemman avoimen vihamielisyyden sijaan.

"Tämä on kyllä reviiriäni, mutta sen kauempia alueita, pääalue on eräällä saarella tuossa suunnassa," nyökkäsin saaren suuntaan, "koska siellä ei ole näitä häiritseviä pikkuotuksia, jotka kutsuvat itseään ihmisiksi. Sen sijaan siellä on muita meidän kaltaisiamme..." aioin sanoa vielä lisää, mutta lopetin puhumisen nähdessäni naaraan ilmeen vaihtuvan äkkiä omituiseksi sekoitukseksi toiveikkuutta, epätoivoa ja aiempaa epäluuloa ja vihamielisyyttä.

"Muita meidän lajiammeko?" hän kysyi ääni omituisen paksuna ja näin kyynelten kimaltavan hänen silmissään, valmiina valumaan hänen laihoille poskilleen.

Tunsin vatsani kääntyvän ja häpesin liikaa katsoakseni naarasta silmiin kun vastasin: "Vain minä ja poikani, joka on suurinpiirtein tyttäresi ikäinen, ehkä hieman vanhempi." Naaras räpytteli silmiään estääkseen kyyneliä valumasta ja käänsi katseensa maahan. Yksi kyynel kuitenkin karkasi hänen silmistään ja putosi hänen pölyiselle kädellensä.

Välttyäkseni epämukavalta hiljaisuudelta kysyin, oliko hänellä puolisoa. Hän oli jonkin aikaa vaiti. Kun naaras puhui, hän puhui niin hiljaisella ja tukahtuneella äänellä, että minunkin oli hankala kuulla: "Minä niin toivoin, että hän olisi siellä. En koskaan saanut tietää, mihin hän katosi." Naaras niiskaisi ja jatkoi: "Häntä etsittiin viikko, ennen kuin minulle tultiin sanomaan, että mitään ei ole löytynyt ja jos hän olisi elossa, hän ei luultavasti koskaan tulisi takaisin. Seuraavana päivänä, kun alueen johtajat, Vanhimmat kokoontuivat, hänet julistettiin kuolleeksi. Eikä hän koskaan edes ehtinyt saada tietää, että olin raskaana..." naaraan ääni murtui ja hän alkoi nyyhkyttää huolimatta kovista yrityksistään olla itkemättä.

Hän kietoi oikean käsivartensa tyttärensä kainaloiden alitse ja halasi pikkuistansa, edelleen samassa kyyristyneessä asennossa. Hän hieroi kasvojaan pikkuisen päätä vasten, upotti kasvonsa pikkuisen hiuksiin ja hengitti syvään haistellen lapsensa tuoksua. Ilmeisesti tämä oli naaraan tavallinen lohduttautumiskeino, sillä poikanen ei ollut pelästynyt, vaan kietoi itse oikean käsivartensa äitinsä kaulan ympäri.

Hetken kuluttua naaras rauhoittui ja poikanen irroitti otteensa äidistään. Naaras piteli poikasta vielä hetken ennen kuin päästi irti.

"Äiti, nyt kun et ole enää surullinen tai vihainen, voitko kertoa kuka tuo on?" Poikanen kysyi hieman huolestuneena, varmaan peläten, että hänen äitinsä alkaisi taas itkemään. Naaras jähmettyi hetkeksi ja muuttui taas epäluuloiseksi, katsoi minua ja sanoi: "Epäilen kerrotko nimeäsi tietämättä ensin meidän nimiämme?" naaras kysyi. Huokaisin.

"Tietenkään en, sehän kuulostaisi typerältä, jos te kutsuisitte minua nimeltä, ja minä sanoisin sinua joko Naaraaksi tai Punaiseksi ja lastasi joko poikaseksi tai pikkuiseksi." minä vastasin.

Naaraan ilme muuttui sekoitukseksi tyytymättömyyttä, epäluuloa, vihaa ja sellaista "pitihän se arvata"-tunnetta, mutta nyökkäsi ja sanoi: "Minun nimeni on Sabina, ja lapseni nimi on Susan. Kerrotko nyt kuka olet?"

Nyökkäsin ja sanoin: "Minun nimeni on Godzilla." Ehdin hädin tuskin sanoa tuon, kun naaras, ei kun Sabina, naurahti katkerasti sanoen: "Kuningas? Et kai tosissasi luule minun uskovan tuota?" Jotain tälläistä olin odottanutkin.

"En odota sinun uskovan minua nyt, mutta tiedän, että tulet uskomaan minua jossain vaiheessa." sanoin rauhallisesti ja jatkoin: "Nyt, kerrohan missä olet suunnitellut yöpyväsi, niistä pienistä ihmisistä tuskin on sinulle mitään muita ongelmia kuin melu, mutta ne saattaisivat onnistua vahingoittamaan tytärtäsi, jos eivät millään muulla keinolla saisi sinua lähtemään heidän kotiensa läheltä."

Sabina näytti hetken huolestuneelta ja sanoi: "Tämän kaupungin ulkopuolella, isolla ruohikkoisella aukealla tuossa suunnassa," hän osoitti poispäin merestä ja minä kuulin helikopterin pörräävän jossain, tullen lähemmäksi, kun hän jatkoi "mihin minä menen huomenna, sitä en tiedä, ainakaan vielä."

Sabina nousi vihdoin kyyristyneestä asennostaan istuvaan asentoon ja otti tyttärensä Susanin syliinsä, halasi Susania hetken ja päästi irti nousten hitaasti seisomaan. Susan nousi myös seisomaan, mutta paljon nopeammin, ja lähti juoksemaan minua kohti.

Samalla kun hän vielä juoksi luokseni niillä kömpelöillä lapsen askelilla, kuulemani helikopteri tuli esiin yläpuolellamme ja jäi pörräämään edestakaisin. Se näytti uutishelikopterilta, ja näin sen ikkunoiden läpi ihmisiä, joilla oli erilaisia kameroita.

Ehdin katsoa sitä vain noin puoli sekuntia, kun Susan ehti minun luokseni ja kietoi käsivartensa oikean polveni ympäri, nosti kasvonsa minua kohti ja sanoi pienellä lapsen äänellään: "Minä pidän sinusta. En tiedä, kuka olet, mutta minusta sinä et vaikuta lainkaan ilkeältä."

Hämmennyin hetkeksi tästä avoimesta luottamuksen osoituksesta, mutta hymyilin sitten ja kumarruin hymähtäen silittämään tuon viattoman lapsen päätä. "Oletpas sinä suloinen pikku olento," minä sanoin, "ja olet aivan äitisi näköinen." Silloin Susan yllätti minut päästämällä irti jalastani ja hyppäämällä kietomaan käsivartensa kaulani ympäri.

Hänen äkillinen painonsa veti minut kyykkyyn, sitten polvilleni ja sai yllättyneen murahduksen karkaamaan kurkustani. "Ota minut syliin." kuului pienen tytön itsepäinen vaatimus.

Lämmin aalto kulki lävitseni, käänsi sisukseni nurin ja sai minut ottamaan hänet syliini. Siinä minä seisoin, keskellä ihmiskaupunkia, sylissäni lapsi jonka olin juuri tavannut. Ihmettelin miksi oma poikani ei saanut polviani heikottamaan pelkän halauksen voimalla. Sitten ymmärsin sen johtuvan nimenomaan siitä, että hän oli poika, ei tytär.

Mutta taas, miksi vieras lapsi saa minut tuntemaan näin.

Katselin Susania ja mietin sitä, kun kuulin Sabinan tukahtuneen äänen: "Susan, tule tänne." Katsoin Sabinaa ja näin hänen kasvoillaan tuskaisen, pelokkaan ilmeen. "En minä halua kävellä, minua väsyttää." oli vastaus. "Tule ja kanna minua äiti." Susan vielä mutisi ja haukotteli. Paniikki näkyi Sabinan kasvoilla.

Tulin ajatelleeksi, että ehkä hän pelkäsi vieraita miehiä. Päätin antaa Susanin takaisin hänelle ja sanoin: "Tule ottamaan hänet, en uskalla kantaa häntä, voisin vahingossa pudottaa hänet." Sabina lähti varovasti minua kohti.

Päästyään luokseni hän otti Susanin varovasti syliinsä ja perääntyi pari askelta, vilkaisi taakseen ja kävi poimimassa kirkkaan punaisen kangasrullan, jonka oli pudottanut aikaisemmin. Hän ravisteli siitä roskat ja laski Susanin maahan. "Seiso hetki." hän komensi Susania, veti kangasrullaa auki ja puraisi siitä irti kyynärvartensa mittaisen palan ja sitoi sillä Susanin hiukset.

Sitten hän nosti Susanin takaisin syliinsä ja sanoi: "Nyt mennään nukkumaan, pikkuinen," hän katsoi minua ja jatkoi: "Jos olet utelias, voit tulla katsomaan paikkaa, missä yövymme, mutta sinun pitää lähteä kun olet nähnyt sen."

"Hyvä on, mutta miksi et tulisi Hirviösaarelle? Siellä olisit varmasti rauhassa noilta ärsyttäviltä ihmisiltä." sanoin ja vilkaisin helikopteria, joka oli taas vaihteen vuoksi näkyvissä. Sillä aikaa kun olin antanut Susanin takaisin Sabinalle ja Sabina oli sitonut Susanin hiukset, helikopteri oli ollut kiertämässä jossain ympäröivien pilvenpiirtäjien takana.

Sabina vilkaisi helikopteria ja kysyi: "Sanoit, että ihmiset saattaisivat onnistua vahingoittamaan Susania, jos eivät muuten saa minua lähtemään kotiensa läheltä. Voivatko nuo ihmiset vahingoittaa pikkuistani?"

"Ei, he vain tarkkailevat, heillä ei ole mitään aseita joilla vahingoittaa ketään." sanoin. Sabinan vastaus yllätti minut: "Minulla ei ole mitään syytä tulla sinne saarelle, niin kauan kuin ihmiset eivät yritä vahingoittaa minua ja Susania. Sen sijaan muut hirviöt saarella voisivat onnistua vahingoittamaan meitä molempia, jos sille päälle sattuisivat, ja minähän en tunne heitä, enkä voi tietää miten he reagoivat minuun. Joten en ota mitään riskiä tulemalla saarelle, ennenkuin jäämisen riski on suurempi kuin lähtemisen riski."

"Ahaa, no näytätkö missä yövytte, niin tiedän, mistä etsiä aamulla?" kysyin.

Vastaukseksi Sabina käveli ohitseni ja kääntyi kadulle, joka vei poispäin merestä, viitaten minua seuraamaan. Kävelimme kaupungin katuja pitkin toiselle puolelle sitä.

Kun Sabina käveli ulos kaupungista, tuttu pauke, ujellus ja räjähtely alkoi. Sabinan käsivarsiin ja jalkoihin osui muutamia ammuksia, ennenkuin hän ehti perääntyä takaisin talojen suojaan. Katu oli niin kapea, että en päässyt Sabinan ohi, joten tein uuden tien itselleni jyräämällä kylki edellä oikealla olevan talon läpi.

Heti kun tulin näkyviin, armeija alkoi tulittaa minua. Ammukset ujelsivat ja paukkuivat ärsyttävästi. Vedin henkeä ja syljin suustani kuuman säteen, jolla tuhosin kaikki näkyvissä olevat tankit, autot ja sotilaat. Käännyin ja sanoin Sabinalle: "Sotilaat ovat poissa nyt, eivätkä tule takaisin vähään aikaan, mutta ne tulevat takaisin."

Sabina ravisti päätään niin, että hiusuomut siirtyivät takaisin niskaa peittämään ja totesi: "Tulkoon takaisin, jos haluavat. Tällä kertaa ne yllättivät minut, mutta seuraavalla kerralla minä teen niistä grillivartaita." Hän käveli ohitseni ja jatkoimme eteenpäin isolla ruohoisella aukealla olevalle matalalle, laajalle kukkulalle.

Kukkulan laella Sabina pysähtyi, laski Susanin maahan istumaan ja kääntyi puhumaan minulle: "Täällä me nukumme tänä yönä. Nyt, häivy."

Nyökkäsin ja sanoin: "Kyllä, mutta kerro vielä, mitä teet jos, ja JOS, jotain tapahtuu ja joudutte pulaan?"

Sabina oli hetken hämmentynyt tästä ilmeisen odottamattomasta huomion osoituksesta ennenkuin onnistui vastaamaan: "Jos jotain menee pieleen, minä lähetän aliääniviestin sinulle." Nyökkäsin uudestaan ja sanoin: "Minä pysyttelen kuulolla, mutta nyt minun pitää lähteä takaisin saarelle poikani luo, aurinko laskee pian. Näkemiin." Susan kiertyi kerälle maassa, haukotteli ja sanoi: "Hei hei, Silla-setä."

Nimeni oli varmaan turhan hankala niin pienelle lapselle, joten hän lyhensi Godzillan sellaiseen muotoon, että kykeni lausumaan sen. Juniorillahan ei ole sitä ongelmaa ole, koska hänellähän on ollut aikaan harjoitella nimeäni syntymästään asti, sitä paitsi hän kutsuu minua yleensä isäksi. Ja onhan Godzilla hänenkin nimensä, vaikka kutsunkin häntä Junioriksi.

Sabina sen sijaan sanoi vain: "Hyvästi." Eikä hän sanonut sitä erityisen lämpimästi. Käännyin ja lähdin kävelemään lyhyintä reittiä merta kohti, suoraan kaupungin läpi.

Juuri ennenkuin astuin takaisin kaupunkiin, vilkaisin taakseni ja näin Sabinan makaavan maassa Susanin vieressä, puoliksi vatsallaan ja puoliksi kyljellään, nojaten kyynärpäillään maahan ja kannatellen päätään korkealla, tarkkaillen ympäristöä. Hän toi mieleeni jonkin kissaeläimen, varmaankin tiikerin. Näin kun hän asettui kokonaan kyljelleen makaamaan ja kääriytyi kerälle Susanin ympärille.

Sitten käännyin takaisin merta kohti ja rymistelin kaupungin läpi. Enkä ollut kovin varovainen tällä kertaa. Jätin "pienen" sotkun jälkeeni, mutta ihmiset siivoaisivat sen.

He aina siivosivat sotkuni kaupungeistaan.

Pulahdettuani mereen lähdin uimaan tasaisella vauhdilla kotiin, tuntien itseni omituisen virkeäksi, vaikka pystyin ajattelemaan vain nukkumaan pääsyä.

Author Note: All Finnish readers and those who understand Finnish enough to know what happened in this chapter, please Review!

Kirjoittajan Muistio: Kaikki suomalaiset lukijat ja ne jotka ymmärtävät suomenkieltä tarpeeksi tietääkseen mitä tässä luvussa tapahtui, olkaa hyvä ja Arvostelkaa!