"Edes aika ei voi parantaa kaikkia haavoja."
Kiku nousi ylös sängystään loikoiltuaan jo muutamia minuutteja paikallaan. Rauhalliset aamuhetket piti osata lopettaa ajoissa, jos halusi saada päivän käyntiin...
Joskus rauhalliset aamuhetket, rauhalliset päivät, olivat olleet vain haavetta. Kikun katse osui seinällä roikkuvaan samuraimiekkaan. Joskus hän oli osannut otella sillä, taistellut itse omat taistelunsa ja kantanut miekkaansa ylpeänä.
Mutta ei siinä sodassa. Sen olivat sotineet koneet, eivät miehet. Sen olivat hävinneet hirviöt, eivät miehet. Koristeelliset miekat olivat saaneet jäädä vain tehostamaan puhtaanvalkoisen univormun voimaa. Siinä sodassa tappo ei ollut tarkoin harkittu miekanisku, se oli sumeilematon, ei edes täysin välttämätön, teko oman edun vuoksi.
Niin oli ollut siinä sodassa. Sodassa, jonka hän oli hävinnyt. Hän oli ollut hirviö. Ja vaikka ruumiin haavat arpeutuivat ja lopulta katosivat, mielessä olevat tihkuivat verta parantumatta koskaan. Siteet ja tikit, ajan suosiollisella avustuksella, kaunistivat veriset kasvot, mutta edes aika, se kaikkivoipa aika, ei kyennyt puhdistamaan mieltä ja vereslihalla hehkuvaa sydäntä.
Kiku ojensi aamutakin hihan verhoaman kätensä ja tarttui miekan kahvaan. Sormet kiertyivät tottuneesti oikeaan asentoon, miekka solahti huotrastaan ja suhahti läpi ilman. Kikun jäntevä vartalo taipui ja kääntyili miekan silpoessa näkymätöntä vihollista. Lopuksi hän suoristui tuskin hengästyneenä ja nosti miekan pystyyn kasvojensa eteen. Hetken ajan Kikusta tuntui että entiset loiston ajat, jolloin hengissä säilymisen märittivät omat taidot ja rohkeus, olivat taas palanneet.
Hetki oli pian ohi. Kiku taipui kohteliaaseen kumarrukseen ja työnsi miekan takaisin seinällä riippuvaan huotraan. Huokaisten hän jatkoi matkaansa kohti ovea... Mutta pysähtyi äkisti peilin kohdalle. Sieltä näkyvä kuvajainen ei ollut sama ei ollut se sama siniseen aamutakkiin pukeutunut, pörröhiuksinen ja kaipaavasti hymyilevä hahmo. Peilistä hän näki kultakirjailtuun, vitivalkoiseen univormuun pukeutuneen siistin nuorukaisen, jonka kasvoilla kareili julma hymy.
Hän näki itsensä sen sodan ajalta.
Kiku tuijotti kuvajaistaan kuin lumottuna. Hän kohotti kättään ja peilin hahmo teki samoin. Se oli aivan tavallinen peilikuva... Aivan toisesta maailmasta. Kiku siirtyi aivan peilin viereen ja painoi kämmenensä sitä vasten. Kuvajainen toimi aivan samoin ja katseli hämmentynyttä Kikua kimaltelevilla silmillään. Kiku painoi otsansa peilin viileää pintaa vasten ja tujotti kuvajaisensa siistiä univormua. Hän huohotti kovemmin kuin äskeisen miekkailuhetken jälkeen.
Äkkiä hän havaitsi jotakin. Peilikuvan valkean hansikkaan verhoamaan kämmeneen levisi veritahra. Kiku kiskaisi kätensä irti peilisti ja tuijotti sitä kauhuissaan. Se oli aivan kunnossa. Ja peilikuva oli toiminut täysin samoin kuin hän itsekin. Se rohkaisi Kikua koskettamaan peiliä uudestaan. Hän painoi molemmat kätensä sen pintaa vasten ja kumartui painamaan otsansakin peiliin. Äkkiä kuvajainen hymyili surullisesti, hulmahti... Ja tilalla oli aivan tavallinen Kiku. Mies sävähti äkkiä kauemmas peilistä.
Kohdassa, jota hän oli koskettanut, näkyi kämmenen muotoinen veritahra. Veritahra, joka säilyi sirpaleissa vielä peilin rikkouduttuakin.
Edes aika ei voinut haalistaa kaikkia haavoja.
