A/N: Noh. Olen vuosikaudet lukenut ficcejä tällä sivustolla, mutta vasta nyt päätin ottaa selvää mitä tapahtuu, kun julkaisee oman kirjoituksen ^^ (toivottavasti tein kaiken oikein..) Jos joku sattuu tämän löytämään (ensimmäinen suomenkielinen Narnia-fic täällä)) niin kaikenmoiset risut ja ruusut ovat enemmän kuin tervetulleita.
Hiipuvat virvatulet
"Älä jätä minua", Peter kuuli oman särkyneen äänensä toistelevan hetki hetkeltä kalpeammalle pikkuveljelleen. Edmund oli aina ollut hänelle se tärkein. Se, joka piti hänen päänsä poissa pilvistä ja auttoi muistamaan, ettei Peter Pevensie ollut täydellinen. Aina hän ei ollut sitä itse käsittänyt, saati suostunut myöntämään, mutta Peter rakasti Edmundia. Ehkä jopa enemmän kuin olisi ollut terveellistä. Ja hetki hetkeltä, sydämenlyönti heikkenevältä sydämenlyönniltä, Edmundin veri virtasi kauemmas ja kauemmas pitkin ruumiiden täplittämää sodanjälkeistä vuorenrinnettä.
"Älä jätä minua", Peter hoki edelleen etsiessään jonkinlaista merkkiä veljensä tummista silmistä. Pientä eloonjäämistaistelun liekkiä, johon puhaltaa lohtua, jota varjella ja pitää yllä hetken, edes yhden ainoan heikon sydämenlyönnin ajan.
Peter vaikeni vasta Edmundin yskähtäessä ja kohottaessa katseensa suoraan Peterin sinisiin silmiin.
"Peter, minä -" käheä kuiskaus näytti tuottavan suunnatonta tuskaa.
"Tiedän. Lepää sinä vain. Lepää…"
Peter tunsi koko Narnian, koko maailman pysähtyvän Edmundin kylmän käden pudotessa omastaan. Silmien liekit olivat olleet vain hentoja virvatulia, kangastuksia, jotka hiipuivat näkymättömiin kuin petollinen auringonlasku.
Kuumat pisarat putoilivat Peterin silmistä pesten pois kauhun, veren ja pelon Edmundin kalmanvalkeilta kasvoilta korvaten ne muistoilla vaaleanpunaisista kesäilloista, epävarmoista kosketuksista, kömpelöistä suudelmista, pakkasaamuista saman viltin alla.
Peter sulki veljensä silmät kahdella hellän lämpimällä suudelmalla ja pyyhkäisi peukalonkärjellään korpinmustat suortuvat pois Edmundin otsalta.
"Lepää vain."
