Suomi seisoo mäellä, harvaan kasvavien mäntyjen keskellä. Maa on kuivaa kariketta, eivätkä muut puut viihdy siinä. Maastoon tuovat väriä ainoastaan kanervien pienet kukinnat. Kaikki muu on kiven harmaata, puiden ruskeaa kaarnaa ja neulasten tummaa vihreyttä. Maa jalkojen alla on ruskean ja harmaan eri sävyjä.

Kauempana näkyy sammalten peittämät kalliot.

Tino kävelee sinne.

On vuoden 2011 syksy. Paikkaa jossa hän nyt seisoo, kutsutaan Sammallahdenmäeksi. Joskus, hyvin kauan aikaa sitten, sillä ei ollut nimeä. Suomi muistaa tuonkin ajan. Hämärästi ainakin. Tuhansia vuosia pronssisen kulttuurin jälkeen hän on taas tällä mäellä.

On outoa, kuinka kuolema on nyt ainoa muisto noista ajoista.

Tino kävelee kiviröykkiöiden keskellä. Kymmenet haudat täplittävät mäen rinteitä. Niitä on pieniä ja suurempia, vanhoja ja nuorempia. Tino muistaa olleensa aivan pieni lapsi jonkun sylissä, (isän, äidin, siskon, veljen?) kun kiviä nostettiin erään haudattavan päälle röykkiöksi. Hän ei muista vainajan kasvoja, ei hiuksia, vaatetusta. Ainoa asia, jonka hän noista hautajaisista muistaa, on vahvat, hellät kädet ympärillään ja lahdelta hulmuavan suolaisen tuulen. Se tunkeutui sisälle pienen lapsen aisteihin, suolaisena silmiin ja huulille, laulaen pieniin korviin.

Nytkin meri-ilma maistuu kielenpäällä, vaikka meri on jo vetäytynyt kauemmas. Lahden perukasta on tullut järvi, ja rantaviiva on kymmenien kilometrien päässä. Kaikki muuttuu, Tino ajattelee ja jättää menneen taakseen. Varmat jalat kantavat takaisin ihmisten keskuuteen, kohti tulevaa.