One person in asked me the link for my fanfic. So here it is. It's all Finnish because, well, I'm from Finland and it is already to write with your mother language. This gonna be long, difficult journey but I promise, I'll try to finish it. Really try.

Nimi: Stronger after all

Author: Mareliini

Luokitus: Kovaa kamaa! (Hah, niin varmaan…) Mutta kukaan ei taida välittää ikärajoista vai?

Paritus: Pääparin nyt kaikki arvaa, muita vilahtelee taustoissa mikäli jaksan paneutua.

Genre: Sitä samaa, mitä ennenkin. Vakavuutta, angstia, katsotaan jos huumorin puolelle jaksan joskus painua ~

Varoitukset: Alkuosa spoilailee hävyttömästi 13 –leffaa. Tarinan ymmärtämiseen sen katsomista tuskin vaaditaan mutta se antaa lähtöasetelmat. Edessä jälleen väkinäistä väkivaltaa ja synkistelyä. Mihinkäs kissa karvoistaan pääsisi?

LISÄVAROITUS! Tarina kokonaisuudessaan tukeutuu tämänhetkiselle tilanteelle. Spoilaa siis suomessa julkaisemattomia osia ja juonia.

Juonitiivistelmä: Tarina on Raven Chaser –leffan pohjalta what if –tyylisesti eteenpäinpuskeva vaihtoehtoinen lopetus. Mitä jos ajoitukset eivät olisi toimineet niin kuin ne elokuvassa toimivat? Mitä jos tietyt hahmot eivät olisikaan olleet oikeissa paikoissa oikeaan aikaan? Mitä jos kaikki kuviteltavissa oleva olisi mennyt pieleen? Pahasti pieleen… * Ylidramatisoinnin uhka kuohuttaa! Ilmassa lunastamattomia ennakkolupauksia? * Katsotaan jos saan tehtyä tästä ihkasen oman Näin sarja päättyy –tarinan BO:n tuhoon asti. Aika yksin tietää mitä tapahtuman pitää. Mutta se on siis The suuri päämäärä. (No joo, ensimmäinen päämäärä olisi kehittää teoria Organisaation pomon henkilöllisyydestä ennen kuin se astuu mukaan kuvaan…)

A/N: Pääsette jälleen kärsimään mielikuvitusseikkailujeni pohjalta luoduista idioottijuonista. Ilmeisesti kirjoittamiseen jää koukkuun. Muunnellusta totuudesta poiketen tämä tarina on itsellänikin vielä auki. Kiva lähteä selvittämään sitä tätä kautta. (Luultavasti ajaudun umpikujaan ja päätän tarinan ydinräjähdykseen. Mutta koetetaan että ei. Yritän kirjoittaa ennakoivasti. Edes kerran.)

Disclaimer: En edelleenkään omista hahmoja. Enkä suoraan sanottuna haluaisikaan omistaa niitä. En osaisi käsitellä heitä tarpeeksi monipuolisesti. Onhan minulla omiakin hahmoja, mutta ei yhtä cooleja, joten käytän nyt näitä.

Miksi tästä tuli taas niin hulvattoman pitkä? Ò.ó

Luku 1 – Stand real tall

Niin, aurinko oli laskenut jo hetken aikaa sitten horisontin taakse. Päivä oli ollut pitkä ja täynnä ehtimistä, tutkimista ja matkustusta. Ja nyt, kun tapauksen ratkaisu oli lähellä, oli sovelias aika yön astua esiin. Tuttu, lukemattomista katulampuista, tehtaista, mainosvaloista ja kodeista lähtöisin oleva valosaaste punersi taivasta ja esti tähtiä loistamasta. Punainen taivas. Punainen torni. Miten sovelias paikka aloittaa tarina, joka tulisi viemään päätökseen tämän kaiken. Tarina, joka alkaa punaisesta ja päättyy mustaan. Mustaan, yöhön, johon kenenkään ei soisi eksyvän.

Tokio Towerin tornissa seisovalla pikkupojalla ei ollut aikaa pohtia taivaan tai valosaasteen romantisoivia merkityksiä. Hän tarkkaili miestä, jota kaikki olivat päivien ajan kutsuneet ylikomisario Matsumotoksi ja joka oli juuri leväyttänyt itsensä sankarillisesti paikalle ja tyrmännyt Kazuki Hanjon, tarinan konnan ja murhaajan. Matsumoto näytti sankarilta. Mutta ehei, hän ei ollut.

"Se siis olet sinä. Irish, eikö niin?" Conan katsoi ylöspäin Matsumoton vääriin kasvoihin, jotka vääntyivät hymyyn. Mies naurahti ja kyykistyi lattialle penkomaan Hanjon taskuja. Conan odotti, vaikkei tiennyt miksi. Mies, Irish löysi etsimänsä: pienen pussin täynnä sarjamurhaajan uhreiltaan ottamia esineitä. Hän asteli pöydän luokse ja kumosi tavarat sen päälle.

"Mitä teit oikealle ylikomisariolle?" Conan kysyi hiljaa, seuraten miehen silmiä kun tämä tutki tavaroita. "Et kai…"

Irish tarkasteli esineitä hetken ja valitsi amuletin tarkempaa tutkimusta varten.

"Ei, hän on vielä elossa. Hänet on tarkoitus lavastaa myöhemmin syylliseksi." Ah, hän löysi jotain. Amulettipussiin oli piilotettu pieni, musta kortti. Sellainen, mitä laitetaan kameroihin ja kortinlukijoihin. Musta SD-kortti. Niin arvelinkin.

"Tuo on se Organisaation vakoojalistan sisältävä muistikortti, niinhän?" Selvä, se hermostutti hieman. Tieto siitä että kaikki, melkein kaikki tieto oli käden ulottuvilla. Mutta Conan ei viitsinyt hymyillä vielä. Ei, edessä oli este. Miten monta kertaa hän olikaan päässyt juttusille jonkun Organisaatioon kuuluvan kanssa? Jos Vermouthia ei ottanut lukuun? Kerran, kaksi, siinä kaikki. Mutta nyt ympärillä ei laukannut pyssymiehiä tai vihaisia liekkejä. Vain he kaksi (ja toiset kaksi tajutonta ulkopuolista lattialla) hiljaisessa, suljetussa näköalaravintolassa. Ei häiriötekijöitä, ei mitään mikä voisi mennä pieleen. Ihan rauhassa. Ei ole kiirettä. Odota oikeaa hetkeä, ota kortti, pidätä. Hälytä poliisit. Tapaus ratkaistu.

"Kyllä." Irish otti pöydällä seisseen pullon käteensä ja antoi punaviinin valua lasiin. Hänelläkään ei näyttänyt olevan kiire. "Milloin huomasit, että se olin minä?"

"Yksinkertaista. Soluttautuja ei ollut Vermouth, joka yleensä on paras naamioinnissa. Niinpä ongelmana on soluttautujan ruumiinrakenteen eroavaisuus hänen esittämänsä poliisin kanssa. Kävin vain vaihtoehtoja läpi ja sinä olit ensimmäinen joka nousi esiin."

"Vai niinkö se oli?" Irish heilutteli viinilasia mietteissään. Tai yritti näyttää siltä. Mitä hän yrittää?

"Ei ihme, että olet Shinichi Kudo"

Mitä! Conan hätkähti, pahemmin kuin hän olisi halunnut näyttää. Mitä, miten? Ei, ei voi olla. Ehkä hän vain arvelee? En ole voinut jäädä kiinni. Enhän?

"En ollut täysin varma ennen kuin tutkin sormenjälkesi." Irish nojaili pöytään, viinilasi kädessään, tutkien hiljaa repliikkinsä tuomaa vaikutusta. Hän näytti nauttivan tilanteesta. Conan ei. Se siitä, pieleen meni. Taas. Ulkoa kaupungista saapuvien valojen luomat varjot seinillä, tuntuivatko ne hitusen tummemmilta kuin äsken? Varjot, jotka muistuttivat heitä, joiksi heitäkin kutsuttiin. Selvitä vahingot, selvitä vahingot, kaikui pojan aivojen perällä. Se on totta. Jos vain muutama tietää, tai jos kukaan muu ei tiedä tai jos ehdin hälyttää apua ja varoittaa muita...

"Oletko jo kertonut pomollesi?"

"Ei, en ole kertonut vielä kellekään." Hyvä, tähän asti hyvin. Conan tunsi äkillisen pakokauhun heikkenevän.

"Et Ginillekään?"

Irish katsoi poikaa oudosti hymyillen. "En."

Mies hiljeni, tuijottaen mietteissään jonnekin. Conan ei suostunut tajuamaan sitä. Minä tiedän Organisaatiosta. Ja hän tietää, että minä tiedän. Eikä näytä tekevän mitään. Kuka Organisaation jäsen toimisi niin? Tässä täytyy olla jotain muuta. Mutta hän ei keksinyt mitä. Liian paljon asioita yhdellä kertaa, ne tuntuivat vyöryvän päälle.

"Miksi?" Ääni oli hiljainen ja kiivas, ja se jätti niin paljon sanomatta. Miksi et kertonut? Mitä haluat minusta, oikeasti? Sinä haluat jotain. Etkö haluakin?

Irish katsoi hetken poikaa silmiin, näyttäen melkein lempeältä. Sitten hän nosti katseensa ja ääni, jolla hän puhui, loihti esiin vankkumattoman, katkeran vihan. Ja koston. "Kerran, Gin ampui erään jäsenen, joka epäonnistui tehtävässään. Hän poltti tämän yhdessä Haidon City Hotellin kanssa kunnes mitään ei ollut jäljellä." Irish kääntyi sisäänpäin, kasvoillaan vuorottelevat tunteet. "Pidin tuota jäsentä isänäni." Ääni vapisi hieman, mutta ei murtunut.

Haido City Hotelli? Paikka oli tuttu, Conan tiesi sen. Edellisen käynnin jälkeen ehkä vähän liiankin hyvin. Hän ja Ai, murhattu poliitikko ja seitsemän epäiltyä. Ei voi olla… hänkö?

"Pisco?"

Oli Irishen vuoro hämmästyä. "Taidat todella tietää mitä ympärilläsi tapahtuu."

Ei, en tiedä. Conan katsoi miestä odottaen. Oli osittain meidän syytämme, että hänet… no, Gin sai ainakin tekosyyn. Joten mikä vastaus tuo oli? Mutta Irish jatkoi vielä.

"On Ginin vika, ettei hän saanut vaiennettua Shinichi Kudoa ja ettei hän näe nyt lävitsesi."Mies kääntyi takaisin ja päästi kasvoilleen sen saman olen-ovela-ja-niskan-päällä –ilmeen, jonka oli hetkeksi kadottanut.

"Minä vien sinut tapaamaan Häntä. Tuon inhottavan, kylmäverisen miehen epäonnistumisen todistajana."

Vai niin, kannat siis kaunaa Ginille. No, se on uutta. Jos Irish odotti tiedon vaikuttavan samoin kuin ensimmäisen paljastuksensa, hän joutui pettymään. Shinichi Kudo oli saanut aikaa. Tunteet olivat rauhoittuneet, asiat saaneet selityksensä. Ehei, Irish ei voittaisi. Vain hän tietää identiteettini. Vain hän. Shinichin ja hänen ystäviensä kannoilla ei ollutkaan koko Organisaatiota, vain yksi, itsevarma mies. Helpotuksen mukana palasi toimintavarmuus. Ainahan he näyttelevät itsevarmaa. Kunhan vain hoitelen hänet… Mutta en voi käyttää nukutusnuolta enää. Jäljellä on vain... Conan vilkaisi alas kenkiinsä. Punaiset tennarit, yhdet professorin luotettavimmista keksinnöistä, ne eivät pettäisi nytkään. Vain pieni hetki ja… Mitä? Irihsen musta kenkäpari ilmestyi pojan näkökentän laitamille. Miksi ihmeessä hän.. Conan kohotti katseensa, vain havaitakseen silmät ja vasemmalta heilahtavan käsivarren. Nopea lyönti ja Conan tunsi irtautuvansa maasta.

"Aah!" Hän lensi, tosiaan. Ja laskeutui vähemmän mukavasti pyörien muutaman metrin päähän.

"Älä huoli, en minä tapa sinua. Menetät vain tajuntasi." Irish lähestyi, tunkien asetta housuntaskuunsa. Sepäs lohduttavaa. Olo tuntui häilyvältä lyönnin ja ilmalennon jäljiltä, mutta se olisi ohimenevää. Jos hän vain saisi aikaa. Aikaa säätää kenkiensä voimakiekkoa ja pyöräyttää pallovyön nappia. Lasit! Mihin lasit lensivät? Siinä, Conan näki ne ja pakottautui pystyyn samalla kun asetti tutkalasit takaisin kasvoilleen. Refleksinomaista, luultavasti. Conan oli pitänyt lasejaan jo niin pitkään, että oli tottunut niihin, tottunut näkökenttää halkoviin mustiin viiruihin ja kehyksen painoon nenän yläpäässä.

"Jos et ole elossa kun vien sinut näytille, Hän ei uskoisi sinun olevan Shinichi Kudo."

Ja perhana jos luulet onnistuvasi. Conan ei antaisi sen tapahtua, ei ikinä. Hän tavoitteli haparoiden voimansäätöä, muttei ehtinyt. Irish tähtäsi palleaan ja Conan sai väistettyä lamaannuttavan iskun vaivoin. Tai ainakin melkein. Hän lennähti jälleen vähän matkaa. Veri maistui suussa, ien oli varmaan hankautunut. Nouse, nouse!

"Kas, oletkin nopeampi kuin luulin." Irish lähestyi jälleen, hymyillen tuota ylimielistä hymyään. "Loistavaa. Näytä mitä osaat."

Taas osuma. Ja taas. Conan tunsi, miten hänet nakattiin vasten kannatinpalkkia. ...tämä lapsen keho, jos vain olisin… Taasko se meni tähän? Jos ja jos. Sille ei nyt mahtanut mitään, piti pärjätä ilman. Paitsi ettei hän tainnut jaksaa liikahtaa. Ei pahus. Conan ei jaksanut huolehtia itsestään sillä hetkellä. Hän pärjäisi kyllä, jotenkin. Ja jos ei pärjäisi, no, ehkä hän ansaitsisikin sen kaiken valehtelemisen jälkeen.

"Jaaha. Leikkituokio taitaa olla ohi." Irish asteli hänen viereensä ja valmistautui antamaan viimeisen iskun.

Mutta entä muut? Entä Ran? Tässä tapauksessa ei ollut kyse vain hänestä. Siihen liittyi niin paljon muutakin. Kaikki, jotka hän tunsi, joita hän… rakasti. Tietoisina tai tietämättään levittäytyvistä varjoista. Vain Irish tiesi ja hän oli täällä. He olivat turvassa, vielä, hetken. Mutta, mutta jos… Ei auta, vaikka kuinka kieltäytyisin puhumasta, he saavat sen kuitenkin selville. Mikäli edes vaivautuvat tutkimaan. Agasa, Ran, Hattori, lapset, Kogoro, he ovat jo kaikki mennyttä. Conania raivostutti suunnattomasti. Ja pelotti. Jollain tasolla hän oli helpottunut. Toisella taas huusi elämän epäreiluutta. Yhtä kaikki. Täysillä potkaistu jalkapallo olisi jättänyt hienon kuvion tuohon naamaan.

"Uh – " Siinä se oli, hän pyörtyi. Elämä on toisinaan pahuksen yksinkertaista.

Ylikomisarion ulkonäköä kantava mies kohottautui pystyyn ja käveli pöydän luokse. Hän pyyhki huolellisesti tyhjän viinilasin ja palautti pussin esineineen lattialla nukkuvan murhaajan taskuun. Sitten hän nosti tajuttoman pojan syliinsä ja lähti laskeutumaan kohti maantasoa. Ja kohti alhaalla parveilevia ihmisiä. Irish hymyili. Hän saisi kostonsa, hän saisi syöstyä vihaamansa miehen alas valtaistuimeltaan.

Mutta millä hinnalla?