Ja niin minä vajosin
Kirjoittaja: Washu
Kuuluu: Happy happy clover kuuluu Sayuri Tatsuyamalle.
Varoitukset: Itsetuhoisuutta, itsemurha-ajatuksia, verta, angstia, EI lähes MINKÄÄNLAISTA YHTEYTTÄ ALKUPERÄISEEN JUONEEN - kuten varmaan edellä mainitusta listasta voi päätellä :3 Esim. tässä tarinassa Reissurusakko saapuu ensimmäisen kerran Puolikuun metsään.
Pituus: 3 - 5 lukua.
A/N: Luin nyt sitten viimeisen Happy happy cloverin osan ilmestyttyä kaikki viisi osaa uudelleen ja rupesi tekemään mieli kirjoittaa hieman synkkä tarina Reissurusakosta, joka on mielestäni hieman surumielinen hahmo :3 HUOM! JOS PIDÄT HAPPY HAPPY CLOVERISTA ILOISENA "ELETÄÄN KAIKKI ONNELLISINA" HÖTTÖNÄ ja JOS HALUAT PITÄÄ SEN SITEN, ÄLÄ MISSÄÄN TAPAUKSESSA LUE TÄTÄ FANFICTIÄ vaikka onnellinen loppu onkin taattu. Kiitos :P
Prologi
-..-...-..-
Kipu.
Viiltävä tuska, joka leviää hetkessä joka puolelle kehoani.
Älähdän hiljaa – yritän pitää tuskan huudot sisälläni. Kukaan ei saa kuulla minua. Ei kukaan. En tarvitse apua, sen olen päättänyt. En voi enää luottaa. Luottamushan minut tähänkin tilaan sai.
Että meninkin luottamaan siihen kettuun, joka nähtyään ensimmäisenkin vilauksen ihmisestä luikki häntä koipien välissä karkuun, vaivautumatta edes varoittamaan minua. Hänen takiaan minä sain kivääristä. Tulin ammutuksi suoraan jalkaan. Olen onnekas etten kuollut niille sijoilleni verenhukkaan, mutta nyt kun jälkeenpäin ajattelen sitä, ehkä niin olisi ollut sittenkin parempi. Kipu joka säteilee täysin ruhjoutuneesta vasemmasta jalastani koko kehooni, on sietämätön. Jokainen hieman suurempi liike on viedä tajunnan.
Suuri haava keskellä jalkaani on täysin avonainen ja vuotaa aika ajoin, sillä olen viimeisen muutaman päivän ajan yrittänyt kiivaasti poistaa luodin palasia lihastani. Sain kuitenkin todeta varsin äkkiä, että se on melko turhaa – ainakin itse. Haava on vaikeassa paikassa, eivätkä parantajan taitonikaan ole mistään parhaasta päästä. Sen kuitenkin tiedän, että kehoni on alkanut reagoida hitaasti vieraaseen esineeseen. Haava on alkanut tulehtua ja märkiä. Olen varma, että verenmyrkytys on alkuvaiheissaan kehossani. Oloni tuntuu raskaalta, näkökenttäni on välillä utuinen ja yskin aika-ajoin verellä höystettyä nestettä.
Nilkutan hitaasti eteenpäin ynähdellen kivusta joka kerta, kun loukkaantunut käpäläni koskettaa maata. Olen matkalla hieman Puolikuun metsän takana sijaitseville kallioille. Siellä on huhujen mukaan kuulemma varsin karua, vaikka kallioiden keskellä onkin syvä kylmävetinen lähde. Lähteen kylmyys ja kivinen maasto eivät suosi, kuin muutamia kasveja, joten kukaan ei koskaan käy kallioilla.
Se on kuitenkin täydellinen paikka minulle. Täydellinen viimeinen leposija – piilossa maailmalta – jos vain kehoni kestää sinne asti.
Toivon niin.
Matka arveluttaa minua hieman. En ole koskaan käynyt Puolikuun metsässä, mutta olen kuullut huhuja, että se on kaunis. Minun reittini kulkee metsän läpi, mutta en halua tulla nähdyksi. Minut luultavasti vain heitettäisiin metsästä ulos alta aikayksikön, jos näyttäytyisin. Niin kun on käynyt niin monessa metsässä ennenkin. Liikkuu nimittäin huhuja, että olisin kirottu ja se metsä johon saapuisin, tuhoutuisi kuten kotimetsänikin.
Hilaudun vaivalloisesti pienen puron rantaan, istahdan alas ja lasken loukkaantuneen jalkani virtaavaan veteen. Viileä vesi tuntuu hyvältä turvonneessa tassussani. Kurottaudun veden ylle ja katselen kuvajaistani hiljaa hyräillen tuttua sävelmää jonka niin monesti olen, harpullani soittanut.
Valkeanharmaa turkkini on muta- ja ruohotahrojen peitossa. Suuret siniset silmäni puoliksi ummessa väsymyksestä ja repaleiset korvat, joista oikeanpuoleinen lerpottaa lähes peittäen toisen silmäni. Sohin sitä hieman etukäpälälläni pois tieltä, jotta näkisin paremmin. Sihahdan hiljaa kivusta korvan heilahtaessa veltosti sivulle. Se on murtunut. Murtui siinä rytäkässä, kun pakenin metsästäjää.
Huokaisen syvään ja katsahdan siniselle taivaalle.
Minun nimeni on Raul tai oikeastaan oli – se nimi katosi kotimetsäni mukana. Nykyään vastaan yleensä nimeen; Reissurusakko. En minä sitä nimeä itse keksinyt, joku vain joskus puhutteli minua siten, se juurtui ja lopulta siitä tuli minun toinen nimeni syntymänimeni rinnalle.
Tämä on tarina siitä kuinka minä vajosin…