Minä,Numero kolmetoista, nimeltäni Roxas, painelin pitkän valkean käytävän läpi niin nopsaan kuin pääsin. Halusin oman huoneeni turvaan. Turvaan Axelilta, ja tämän selityksiltä. Minua sattui kun katsoin Axeliin. Rakastin ja samalla… vihasin häntä.
"Roxas odota!" Kuulin jonkun huutavan. Se oli tietenkin Axel. Se… se… pettäjä. Pyyhin kyyneliä poskeltani. Ei mun tulisi itkeä tollasen idiootin takia... Itkin kuitenkin.
Mutta minä en odottanut. Nopeutin askeliani. Ryvin itsesäälissä, ajatellen, miten olin ollut liian sinisilmäinen. Miten olin käyttäytynyt kuin idiootti. Miten Axel nyt olisi minusta voinut välittää? Pitkän mustan takin liepeet löivät jalkoihini, ja käytävässä kumisi, kun juoksin.
Minun epäonnekseni Axel oli nopea jaloistaan, ja myös pidempi kuin minä. Hän sai minut helposti kiinni. Hän otti minua olkapäistä kiinni, ja pyöräytti ympäri niin että hän näki kasvoni.
"Roxas.. Anna mun edes selittää?" Axel mutisi.
Katsoin uhmakkaana sivulle. "Ei ole mitään selitettävää. Sä petit mua, Axel."
Axel päästi irti minusta. Hän avasi suunsa, kuin hän olisi aikonut sanoa jotakin, mutta sulkikin sitten sen ja nieli sanansa. Viimein hän sanoi. "Ja se oli väärin. Todella väärin. Minä rakastan sinua, Roxas. Rakastan." Axel yritti katsoa minua silmiin. Minä en sallinut sitä. Käänsin selkäni Axelille. "Sun on turha kuvitella saavasi mut takaisin."
Sitten kävelin niin arvokkaan näköisenä pois, kuin petetty ja satutettu pystyy. Axel jäi käytävään seisomaan avuttomana. "Roxas…" Kuulin hänen sanovan hiljaa. Se ääni tihkui surua, ja täysin vilpitöntä katumusta. Jäin käytävän päässä olevalle ovelle miettimään. Olisiko minun sittenkin pitänyt antaa hänelle vielä mahdollisuus? Itsehän minä toivon saavani hänet takaisin, jos vain pystyisin antaa anteeksi… Mutten minä… pysty. Kyynelet tekivät taas tuloaan. Menin ovesta,vilkaisemattakaan Axeliin.
Istuin huoneeni leveällä ikkunalaudalla, polvet vedettyinä rintaa vasten. Kivinen ikkunalauta oli kylmä paikka istua, mutta minä en välittänyt. Meillä oli Axelin kanssa ollut tapana istua tässä sylikkäin. Tahdoin Axelin takaisin lähelleni. Minulla oli häntä kamala ikävä, mutten vain millään pystynyt antaa hänelle anteeksi. En pystynyt.
Ovi kävi. Huonetoverini tuli sisään. Numero yhdeksän, Demyx. "Heei, pikkanen. Mikäs nyt on?" Hän tuli viereeni, ja laski kätensä olalleni. Demyx tunsi minut hyvin, ja näki heti, jos minulla oli jokin hätänä.
"Axel." Minä huokaisin.
Demyx katsoi minuun hassusti. "mitä hänestä?"
"Hän…" Taas ne hiivatin kyynelet. "Hän petti minua, Demyx. Ja minulla on häntä kamalan ikävä, mutten vaan voi antaa hänelle anteeksi, vaikka tiedän että hän todella on pahoillaan, ja.. ja…"
"Shoo..." Demyx halasi minua vähäsen, ja katsoi sitten silmiini. "Sinun on joko päästävä Axelistä yli, taikka sinun sitten pitää antaa hänelle anteeksi."
Demyx osasi sanoa aina totuuden. Ei sen mitä tahdon kuulla. Vaan totuuden. Hän oli mahtava ihminen.
"Roxas.. Oliko se kaksitoista?" Demyx mutisi.
Minä itkin edelleen. "Oli."
"Se sadisti… Miten Axel saattoi?" Demyx ojensi minulle nenäliinoja.
Pyyhin kyyneliäni. "En..en todellakaan tiedä.."
Hetken päästä Demyx kuitenkin hymyili minulle. "Koita pärjätä, pikkuinen."
Hänellä oli tapana kutsua minua 'pikkuiseksi' koska olin nuorin Organisaation jäsen. Annoin vain ja ainoastaan Demyxin kutsua minua siksi. Axel taas kutsui minua ihan joksisin muuksi…