Lähellä
Bones äimisteli sitä, miten Jim oli saanut siirrettyä itsensä hänen kanssaan samaan asuntolasoluun sen jälkeen kun hänen edellinen kämppiksensä sai tarpeekseen Tähtilaivastosta ja lähtenyt lätkimään. Ei siinä mitään, sattuuhan sitä. Tavallaan Bones oli iloinen mutta toisaalta James Tiberius Kirk veti hankaluuksia puoleensa magneetin lailla. Toki sama heppu veti naisia ja joskus miehiäkin puoleensa kuin sokeri kärpäsiä. McCoy huokasi. Siinä Jim nyt seisoi, hänen huoneessaan, siis heidän huoneessaan.
"Minä voin nukkua yläpetissä, " Jim virnisti. "Jottei sinun tarvitse kiivetä ylös. Vanhat luusi eivät ehkä taipuisi siihen."
McCoy pyöritteli silmiään. "Just joo."
Alapetissä nukkumisessa oli puolensa, McCoy mietti muttei tullut ajatelleeksi, kuinka usein Kirkillä olisi vaikeuksia kivuta yläpetiin. Ei kulunut viikkoakaan, kun Jim tuli aamuyöllä kotiin kaatokännissä. Hän riisui kenkänsä suurella vaivalla ja romahti sitten McCoyn viereen alapetille herättäen äreän kämppäkaverinsa.
"Jim!"
"Terve, Bones!"
"Yläpetiin siitä!"
Jim oli jo sammunut kuin saunalyhty.
Bones oli väsynyt eikä jaksanut työntää Kirkiä lattialle. Juopunut Kirk oli oikea piina, sillä Jim tarttui yön aikana McCoyhin kuin takiainen. Bones ei voinut edes kääntyä kyljelleen, mikä olisi ollut parempi, sillä hän ei halunnut haistaa Jimin viskinlemuista hengitystä.
Jim havahtui hereille. Hänen päätään kivisti. Hänellä oli oudon lämmin olla. Jim oli täysissä pukeissa mutta hänen vieressään nukkuneella tuhisijalla oli vain bokserit jalassa.
Okei, siis mies, Jim päätteli. Hän hengitti syvään. Tuoksu tuntui omituisen tutulta. Sitten Jimillä välähti. "Bones."
Mies Jimin vierellä hätkähti hereille. Hän käänsi kylkeään. "Jim, mitä helvettiä? Mitä me sovimme? Yläpeti on sinun, alapeti minun."
"Älä huuda, pääni hajoaa."