Olisin julkaissut tämän jo eilen mutta FF:llä oli ongelmia.
Niin, siis, eilen, 16.2, oli Liettuan itsenäisyyspäivä, ja päätin sitten sen kunniaksi raapustella tämmöisen minificin. :)
Hänen lippunsa.
Hänen oma, tuttu, lippunsa, taas oikeassa käytössä.
Ja hänen maansa, hänen kaunis maansa, sai jälleen kantaa omaa nimeään uuden itsenäisyyden myötä.
Ei enää Venäjää. Ei Neuvostoliittoa.
Vain Liettua.
Toris seisoi korkealla kukkulalla katsellen maisemaa ja rutistaen maansa lippua rintaansa vasten. Hänen vieressään oli lipputanko, mutta hän ei nostaisi lippua vielä. Ei aivan vielä. Ensin piti ajatella, muistella ja iloita. Ja katsoa. Tuo kaunis, lumen peittämä maisema oli vapaa.
Keltainen.
Toris siveli sormillaan lipun ylintä, keltaista raitaa. Se toi mieleen loppukesän kultaiset viljapellot, lämpimän auringon, kirkkaan valon, naurun ja rakkauden. Onnelliset, vapaat ajat. Ja tietysti ihmiset, jotka olivat jakaneet hänen kanssaan syksyyn taittuvan kesän taian keskellä kullankeltaista viljaa. Yhtä kultaista ja puhdasta kuin vain yhden henkilön hiukset. Hän muisti niiden tunnun kasvoillaan, tuoksun, heleän naurun joka kaukui ilmassa kun he kaatuivat painaen kypsän viljan lakoon allaan. Sen ilon, jota hän oli tuntenut.
Kaikki nuo muistot ja tunteet nousivat pintaan joka kerta kun hän näki tuon keltaisen kangaskaistaleen.
Vihreä.
Sitten keskimmäinen raita. Toris hautasi kasvonsa siihen ja aisti metsiensä hennon tuoksun. Toivon. Vihreä oli toivon väri. Mitä muutakaan kuvastaisi hentoinen varsi, joka työntyi esiin tuhkaksi palaneen kylän raunioista? Tai univormu, joka vedettiin päälle kun lähdettiin sotimaan kaiken sen puolesta, mikä vielä oli hyvää. Toris hymyili surumielisesti muistellessaan ensimmäistä kertaa, kun hän veti tuon vaatteen päälleen. Silloin hän oli vielä uskonut, että tulevaisuus toisi vapauden ilman verenvuodatusta, että univormu ei merkinnyt sotaa vaan vain toivoa... Hän ei ollut arvannut, kuinka monta kertaa se vielä tahrautuisi vereen.
Vereen...
Punainen.
Viimeinen raita. Isänmaallisuus – ja veri. Veri oli ollut jo pitkään suuri osa liettualaisten ja näin myös Toriksen elämää. Veri joko virtasi avoimista haavoista tai ei kiertänyt lainkaan kylmän kohmettamissa jäsenissä. Veri merkitsi kipua, tuskaa, sotaa, mutta myös vahvaa sidettä, sukulaisuutta, isänmaata. Kommunistit olivat valinneet veren värin omakseen Torikselle tietämättömästä syystä, mutta nyt hänestä tuntui että veren väri sopi heille hyvin. Hän puraisi huultaan pohtiessaan, mutta hellitti nopeasti muistaessaan ne monet kerrat, kun tuo hermostunut ele oli saanut sen kallisarvoisen elämän nesteen virtaamaan rikkoutuneesta ihosta. Muistot nousivat pintaan, toivat tullessaan myös muita verenvuotoon liittyviä tapauksia. Verta suussa, verta iholla, verta hiuksissa, vaatteissa, puhtaanvalkeassa lumessa. Verellä kirjoitetut kirjaimet uudessa, hohtavassa hangessa silloin kauan sitten. Viesti, jonka pelkkä olemassaolo lupasi parempaa tulevaisuutta.
Toris hymyili hienoisesti. Nyt se tulevaisuus oli hänen. Hän kääntyi lipputangon puoleen ja avasi solmitut narut. Ne kiinnittyivät lippuun, joka kohosi pian kohti korkeuksia. Toris kiinnitti narut huolellisesti ennen kuin kohotti katseensa ylös.
Keltainen.
Vihreä.
Punainen.
Hänen silmänsä kostuivat silkasta onnesta. Hän oli vapaa.
Sveikinimai nepriklausomybės diena, Lietuva.